Isänmaa ja luonto.
Työhön!
Kas, tässä on sun maasi:
Nuo välkkyväiset veet,
Nuo saaret, salmet, lehdot
Ja vuorten harjanteet.
Oi, kuinka on se kaunis --
Mut köyhä, pienoinen;
Ja siksi, Suomen lapsi,
Sä käyös toimehen!
Ei joutilaana joudu
Sun kansas seisomaan.
Vain ahkeralla työllä
Se saapi tarpeitaan.
Se kuokkinensa raataa,
Se kuivaa soiset maat,
Ja heelminä sen työstä
On pellot viljakkaat.
Myös hengen vainioilla
On työtä uutteraa;
Se työ on suuri, kallis,
Se mielet innostaa.
Jo lempi kansallamme
Saa koulut nousemaan,
Ja kerran meidän kieli
Soi kautta Suomenmaan
Oi kuule, kaunis maasi
Myös sulle kuiskailee,
Sen järven laine laulaa,
Sen hongat humisee:
"Sun kaikki toimes, työsi,
Ne saakoon synnyinmaa,
Niin lempes, Suomen lapsi,
Sen rikkahaksi saa!"
1892.
Kun päivä paistaa.
Päivyt, paistaos hellien
Pohjan kylmälle hangellen!
Kukat vielä on uinumassa,
Aalto jäisessä vankilassa;
Vaan sun lämpöinen sätehes
Mulle kertovi terveises:
Kohta poissa on nietos, jää,
Kohta koittavi kevätsää.
Päivyt, paistaos hellien,
Paista Suomeni korpehen!
Miss' on puute ja murhe musta,
Sinne saattaos lohdutusta!
Kerro lämpimin sätehin:
Päättyy huolien talvikin.
Toivo, Luojahan luota vaan,
Kevät koittavi aikanaan!
1893.
Virran rannalla.
Virta se vierii, vierii,
Aalto se rientää, rientää,
Koskaan ei tule uudestaan.
Toinen toistansa seuraa,
Jälkeä ei jää yhtään,
Kauvas, kauvas ne kulkevat vaan.
Vuodet ne vierii, vierii,
Aika se rientää, rientää,
Koskaan ei tule uudestaan.
Mutta se jälkiä jättää:
Hetkisen työkin on siemen --
Taivahan siemen kun oisi se vaan!
15/8 1895.
Luonnon huokaus.
Rom. 8: 19-23.
-- Miks, päivyt, kasvosi kätket,
Miks piilout pilvien taa?
"Ah, aina en katsoa jaksa,
Miten syntinen, kurja on maa."
Miks, pilveni, noin olet tumma,
Miks vuodatat kyyneliä?
"Mun murhe on mustaksi tehnyt:
Maan syntejä itken mä."
Miks, välkkyvä aaltonen armas,
Suruvirsiä veisaat noin?
"Kun on turmeltu Luojan luonto,
Miten riemua laulaa voin?"
Ja tuulen henkäys hiljaa
Yli lehtojen huoahtaa:
"Oi milloin, milloin, milloin
Uus luodaan taivas ja maa?"
Kesän kaunis, kukkiva luonto,
Käsitän sinun kaihosi nyt!
Sama huokaus, onhan se myöskin
Alun rintani täyttänyt:
Oi, milloin poistuvi synti,
Lumipuhtaaks syömmeni saa?
Oi, milloin luonnon on juhla,
Ja riemua veisaa maa?
24/6 1894.
Luonnon ääniä.
Luonnossa lukuisat äänet,
Kielet kuiskivi tuhannet,
Kunhan on taitoa tajuta,
Tarkka korva kuulostella.
Vaan eipä valitut luonnon,
Nuo sen ystävät ylimmät,
Joille se sadut saneli,
Kaikki sointi soittimensa,
Konsana samalla lailla
Luonnon ääniä älyä,
Kuule honkien humua,
Lahden vetten lauleloita.
Kullakin on kantelonsa
Povehen omahan pantu,
Sydänjuurihin syvetty.
Siellä se hiljan haastelevi
Kertokaikuja kajaten,
Viritellen vastasoinnut
Lauluille lavean luonnon,
Suuren soittelon sanoille.
Paljon mullekin puhuvi,
Monet virret vierittävi
Luonto, ystävä ylevä.
Joka laine loiskuttavi,
Kuiskivi jokainen kuusi,
Kukat kertovat kedolla,
Puissa lintuset puhuvat
Kotimaani kauneutta,
Suloa ihanan Suomen,
Jonka on aarre ainokainen
Poikiensa ponnistukset,
Työ tytärten tarmokasten,
Lempi lastensa omien.
Silloin ma yletä soisin
Isänmaalleni iloksi,
Hyödyksi kotoisen kansan.
Soisin korsia ko'ota,
Käsin kaksin kanniskella
Kevättoivon toimintahan,
Suomeni sivistystyöhön.
Taasen toisia tarinoi
Tähtivyö värehtiväinen,
Hohtoinen hopeapilvi,
Päivä maillehen menevä:
Kertovat isänkodista
Kaukaisesta, kaunihista,
Tuolla pilvien takana.
Silloin siirtyy sieluhuni
Päilyvä pisara pieni
Sädevirtojen valosta,
Kirkkauden kartanosta.
Sinne tahtoisin samota,
Sinne tieni tähtäellä,
Siellä ainian asua.
Pysy puhtoinen pisara,
Säily, säily sielussani,
Kuni helmi heinikossa,
Kaste kukkasen kuvussa!
Pois, pois tuhoisat tuulet,
Vaiti, valtavat vihurit!
Oi, kun saisin suojatuksi
Helmeni häviämästä!
Vielä on virsiä varalla,
Luonnolla lukuisat laulut.
Toiset kuulen korvillani,
Osan tunteella omistan.
Yhtä vaan ei luonto lausu,
Yhtä ei säveltä soita:
Ei minulle, niinkuin muille,
Kerro lemmestä kevähän,
Lemmen tenhotuntehista,
Lemmen utu-unelmista,
Haavehista armahista
Nuoren, sykkivän sydämen.
Kuni tuuli lehdikossa
Kahlehitta karkeloipi,
Aalto aavalla merellä
Vierivi vapaudessa,
Niin ompi vapaana vallan
Sydän raitis rinnassani;
Ei se suostu solmukkoihin
Eikä pauloihin paneu.
Mutta on yksi luonnon laulu,
Jot' en konsana käsitä.
Kun ma istun illan suussa,
Yksin istun ja uneksin,
Silloin sen sävelen kuulen,
Sekä kuulen että tunnen,
Tunnen syömmeeni sulavan.
Vieno se väreeltä ompi,
Sulosointuina, sanaton,
Sävel kaihon, sävel onnen,
Tuttu sekä tuntematon...
Niin, ken ne käsitti kaikki,
Kuka taisi ne tajuta,
Tuhannet eri tarinat,
Laulelot lavean luonnon!
Heinäk. 1895.
Tähdelle.
Terve, tähtönen taivahalla!
Tässä katson ja mietin taas.
En mä ymmärrä kirkkauttas,
En sun ihmeistä tuikintaas.
Kerro, kätketkö maailmoita,
Ihmishenkiä sadottain?
Tokko sielläkin sydän sykkii,
Kuni tässä mun rinnassain?
Vaiko lienet sä isän silmä,
Taikka siskoni pienoisen?
Aina sieltäkö illan tullen
Tänne luovat he katsehen?
Tahi lienetkö lyhty pieni,
Jolle loistehen Luoja suo,
Jotta viittaisit ihmislasta
Ijankaikkisen valon luo?
Miksi, aina kun mulle loistat,
Käypi lämpimäks sydämein?
Oi, en ymmärrä tuikekieltäs,
En sun loistoas, tähtösein.
13/9 1895.
Aalto.
-- Aaltoni, minnekkä matkasi vie?
Minne on päättyvä kuohujen tie?
Määrää vaillako retkesi lie
Myrskyissä merellä?
"Lapseni, rantahan kukkaisaan,
Sinnepä matkani kulkevi vaan;
Siellä mä kerran rauhaa saan
Myrskyistä merellä."
-- Helmaan valkaman rauhaisan,
Sinne mä myöskin kiiruhdan:
Turvaan, riemuhun taivahan
Myrskyistä merellä.
1888.
Erkon "Ainoa" katsellessa.
Kaikki paikat on täytetyt;
Tässä vuottaen istun nyt.
Himmeäksi jo liekit saapi,
Verho poimuille kohoaapi.
Näen Ainon ja immet muut,
Urhot uhkeat, partasuut;
Mutta muutakin paljon vielä
Haaveilussani näen siellä.
Kuulen lainehen loiskivan,
Kuulen kuusien huminan.
Käki kukkuvi kuusistossa,
Alli soutavi aallokossa.
Näen kalliot, korpimaat,
Näen lehdikot varjokkaat,
Tunnen tuoksua tuhansista
Kevättuomista kukkivista.
Kevät tenhovi... Kokonaan
joudun uutehen maailmaan:
Näen haltijat kukkasissa,
Puiden oksissa huojuvissa,
Sinipiikaset salolla,
Veessä Vellamon neitoja,
Päivän impyet hohtavilla
Rusopilvien reunamilla.
Näen, kansani kallehin,
Kevätpäivinäs sinutkin;
Lapsi-aikasi lauleloita
Kuulen vienoja, ihanoita.
Nautin soidessa kantelon...
Vaan se lyhkäinen hetki on.
Aatos lentävi, haave haihtuu,
Toisenlaisiksi kuvat vaihtuu.
Suomen kohtalot muinaiset
Mulle kertovi sävelet...
Nyt ne kuuluvat sekavilta,
Tuskaisilta ja vierahilta;
Sitte syttyvät toivomaan
Tahi tyyntyvät uudestaan
Tahi vaihtuvat uljahiksi
Taiston pauhinasäveliksi.
Sitte kauvan on rauhaisaa,
Tyyntä, kirkasta, ihanaa.
Vaan nyt -- vierasta ääntä kuulen,
Kuten irjua itätuulen.
Kuten lehtinen värähtää,
Kun on raivossa myrskysää,
Niinpä laulutkin värjyvissä
Soivat huolien sävelissä.
Herra, suojele Suomeain,
Poista huolet mun kansaltain!
Suo sen laulella riemumielin,
Soida kantelon sointukielin!
Ja sen tiedän, se soida saa,
Päivä taivahan kirkastaa,
Viel' ei ruostua kielet saata,
Suomen kantelon soitto laata!
Nytkö verho jo lasketaan!
Mitä "Ainosta" muistankaan?
Kaiken iltaahan istun tässä
Suomen' vaiheita miettimässä.
Eipä hukkahan kokonaan
Mennyt iltani kumminkaan:
Väinön kantelon helkkyessä
Elpyi toivehet sydämessä.
1893.
Suomen kannel.
"Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu."
Kanteletar.
Miks oli muinen Suomen soitto,
Kaunis kantelo Kalevan
Tehty suurista suruista,
Murehista muovaeltu?
Siks oli muinen Suomen soitto,
Kaunis kantelo Kalevan
Tehty suurista suruista,
Murehista muovaeltu,
Itse tuota tietämättä
Kansamme kun kaipaeli,
Hartahimmasti halusi
Elon pulmat purkaella,
Solmut solkkuiset avata,
Tajuta totuuden tietä;
Kun oli sille saapumatta
Valo lemmen lähtehestä,
Tieto taivahan tuvilta,
Kaikki kallihit hedelmät,
Luojan lämmön kypsyttämät.
Soitti Suometar suruja,
Haasti mielihaikeoita,
Kunnes huomen jo hämärsi,
Kunnes koitti kirkas päivä.
Jo oli aika soiton soida,
Kantelon kajahuella
Lauluja ilon ihanan,
Riemun runsahan runoja.
Soiko nyt iloa soitto,
Kannel riemua remuvi?
Eipä soi iloa soitto,
Kannel riemua remahda,
Yhä huolta haastelevi,
Yhä kaihoja kajavi.
Miks on soitto Suomenniemen,
Kaunis kantelo Kalevan
Vieläkin suruista tehty,
Murehista muovaeltu?
Eikö itkisi emonen,
Kaihomielin kaikertaisi,
Laps kun palkitsi pahasti
Rakkauden runsahimman,
Unohti oman kotinsa,
Äidin armahan asunnon,
Äidinkielen, äidinmielen?
-- Monihan poika Pohjolamme,
Tytär Suomemme suloisen,
Täten äitinsä unohti,
Hylkäsi oman emonsa.
Siks on soitto Suomenniemen,
Kaunis kantelo Kalevan
Vieläkin suruista tehty,
Murehista muovaeltu.
12/10 1895.
Luonnon tenhossa.
Olin innolla työtäni tehnyt,
Ja tutkinnot päättänyt,
Ja luonnon helmahan maalle
Kesän tultua riensin nyt.
Oi kuink' oli taivas kirkas,
Ja tuoksuvat lehdikot,
Ja kuinka riemua täynnä
Soi lintujen laulelot!
Siell' laineilla Pohjanlahden
Mä soljuilin venhossain,
Tai metsän varjossa istuin
Ja laulelin onnestain.
Ei ollut huolia mulla,
Vapautta mä nautin vaan,
Ja luonto kuiski ja kertoi,
Mun tenhosi taiallaan.
Kuin siivin aikani lensi,
Ja syksy se joutui niin;
Ja kaupungissa mä ryhdyin
Taas kirjoihin rakkaisiin.
Mut rakkaisiinko? En tiedä...
Nyt mielikö muuttunut lie?
Miks sitte en työtäni tarkkaa,
Miks aatos kauvaksi vie?
Näen kaikki, kaikki ne taasen,
Nuo nurmet ja lehtevät puut,
Ja lainehet Pohjanlahden
Ja menneet riemuni muut.
Mä istun, istun ja katson
Pois pilvihin siintäviin,
Ja säännöt ja taivutuskaavat
Ne häipyvät haaveisiin...
1/9 1895.
Uutta intoa.
Pois haaveilut!
Ei velttoutta luonto neuvonut.
Se kertoi armautta synnyinmaan,
Kehoitti sille kaikki uhraamaan.
Ei riitä tunnetulva kuohuinen:
Vie tosi lempi tosi toimehen.
Mun maani, oi!
Se onnekas, ken työtäs tehdä voi!
Sun eestäs ennen vuoti hurmevuo,
Nyt rauhan työ sun vastaisuutes luo.
Ja kaikki lapses siihen tarvitaan,
Ei jouda veltoks jäädä ainutkaan.
Siis toimintaan!
Mä myöskin olen lapsi Suomenmaan.
Jos työni oiskin halvin, pienoisin,
On Suomelle se tehty kumminkin.
Ja silloin voin sen tehdä riemuiten:
Se ottaos, oi maani armainen!
Syysk. 1895.