_Thermidorm_ kymmenentenä, kun Évariste kuumeunensa jälkeen
sanoinkuvaamattoman kauhun vallassa hypähti hereille vankityrmänsä
lavitsalla, oli koko tuo suloinen ja suunnaton Pariisi pelkkää
hymyilyä ja auringon paistetta; toivo syttyi uudestaan vankien
sydämiin; kauppiaat avasivat hilpeinä myymälänsä; porvarit
tunsivat itsensä rikkaammiksi, nuorukaiset onnellisemmiksi,
naiset kauniimmiksi Robespierren kukistumisen jälkeen. Ainoastaan
kourallinen jakobiineja, muutamat perustuslailliset papit ja
muutamat vanhat naiset vapisivat nähdessään valtakunnan siirtyvän
pahojen ja turmeltuneiden ihmisten käsiin. Vallankumoustribunaali
lähetti konventtiin lähetystön, johon kuului yleinen syyttäjä
ja kaksi tuomaria, onnittelemaan konventtia siitä, että se oli
tehnyt mitättömiksi salaliitot. Kokous päätti, että mestauslava
pystytettäisiin uudestaan Vallankumoustorille. Oli nimittäin
suotavaa, että kaikki rikkaat, hienot ja sievät naiset saisivat ilman
erityistä epämukavuutta nähdä Robespierren teloituksen, jonka piti
tapahtua samana päivänä. Diktaattori ja hänen rikostoverinsa olivat
lain suojan ulkopuolella: riitti, että kaksi kunnallisvirkailijaa
totesi heidän identtisyytensä, sitten saattoi tribunaali heti sen
pitemmittä mutkitta jättää heidät pyövelille. Mutta yksi vaikeus
siinä kumminkin oli: tämä toteaminen ei voinut tapahtua lain pykälien
mukaan, koska koko kunnallisneuvosto oli lain ulkopuolella. Kokous
oikeutti tribunaalin toteamaan identtisyyden tavallisten todistajien
avulla.
Triumviirit ja heidän huomattavimmat rikostoverinsa raahattiin
kuolemaan riemun ja raivon huutojen, kirousten, naurun ja tanssin
raikuessa.
Seuraavana päivänä Évariste, joka jo vähän oli voimistunut ja melkein
saattoi pysytellä jaloillaan, vedettiin esiin kopistaan, vietiin
tribunaaliin ja istutettiin tuolle samalle lavalle, jonka hän niin
monesti oli nähnyt täpö täynnä syytettyjä, jossa oli vuoron perään
istunut niin paljon sekä kuuluisia että tuntemattomia uhreja. Nyt se
huokaili ja notkui seitsemänkymmenen hengen painosta, joista useimmat
olivat kunnallisneuvosten jäseniä ja niistä jotkut valamiehiä
kuten Gamelin, lainsuojattomiksi julistettuja kuten hänkin. Hän
näki taas oman penkkinsä, sen selkänojan, johon hänen oli ollut
tapana nojautua, sen paikan, josta hän oli tuominnut kuolemaan niin
monta onnetonta, jossa hänen oli täytynyt kestää Jacques Maubelin,
Fortuné Chassagnen, Maurice Brotteaux'n katseet ja kansalainen
Louise Rochemauren, tuon saman naisen rukoilevat silmäykset, joka
juuri oli hankkinut hänelle valamiehen viran ja jonka hän siitä
palkaksi oli tuominnut kuolemaan. Hän näki myös edessään, sen
korokkeen yläpuolella, jolla tuomarit istuivat kolmella, punaisella
sametilla päällystetyllä mahonkituolillaan, Chalier'n ja Marat'n
kuvapatsaat ja tuon Brutus-patsaan, jonka hän kerran oli ottanut
todistajakseen. Ei mikään ollut muuttunut, eivät piilut, eivät
raippakimput, eivät punaiset paperimyssyt, eivät haukkumasanat, joita
trikotöösit linkosivat lehteriltä kuolemaan käyjille, ei myöskään
tuo yksivakainen virkamiessielu Fouquier-Tinville, joka ahkerana
ja hartaana selaili veripapereitaan ja lähetti, yhä yhtä suurella
virkainnolla, äskeisiä ystäviään mestauslavalle.
Kansalaiset Remacle, räätäli ja portinvahti, ja Dupont vanhempi,
Place de Thionvillen puuseppä ja Pont-Neuf-piirin valvontavaliokunnan
jäsen, tunsivat Évariste Gamelinin, taidemaalarin,
vallankumoustribunaalin entisen valamiehen, kommuunin yleisneuvoston
entisen jäsenen. He todistivat sen sadan soun assignaatista,
piirin kustannuksella; mutta kun he olivat olleet naapuruus- ja
ystävyyssuhteissa tuohon lainsuojattomaan, oli heistä ilkeää kohdata
hänen katsettaan. Sitä paitsi oli kuuma: heillä oli jano ja kiire
päästä juomaan lasillinen viiniä.
Gamelin sai ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen ylös
pyövelinkärryille: hän oli menettänyt paljon verta ja hänen haavansa
tuotti hänelle kovia tuskia. Hevosmies löi ruoskalla koniaan ja
saattue lähti liikkeelle väkijoukon viheltäessä ja ulvoessa.
Muutamat naiset tunsivat Gamelinin ja huusivat hänelle:
-- Onnea matkalle, verenimijä! Kahdeksantoista frangin päiväpalkasta
pestattu murhaaja!... Eipäs naura enää: katsokaa, miten kalpea hän
on, pelkuri raukka!
Ne olivat samoja naisia, jotka aikaisemmin olivat pilkanneet niitä
salaliittolaisia ja ylimyksiä, niitä liian ankaria ja liian lempeitä,
jotka Gamelin virkaveljineen oli lähettänyt mestauslavalle.
Kärryt kääntyivät Quai des Morfondus'lle ja saapuivat vähitellen
Pont-Neufille ja Rue de la Monnaielle: oltiin matkalla
Vallankumoustorille, Robespierren mestauslavalle. Hevonen ontui;
yhtä mittaa antoi ajomies ruoskansa viuhua sen korvien ympärillä.
Iloisesti ja vilkkaasti tunkeileva katsojajoukko hidastutti saattueen
etenemistä. Ihmiset onnittelivat santarmeja, jotka valvoivat
järjestystä hevostensa selästä. Rue Honorén kulmassa yltyi solvausten
sorina. Nuoret miehet, jotka istuivat syömässä muotiravintolain
alakertain saleissa, työntyivät ikkunoihin ja huusivat ruokaliinaansa
heiluttaen:
-- Kannibaalit, ihmissyöjät, vampyyrit!
Ja kun kärryt olivat vähällä jäädä kiinni rikkaläjään, jota ei
ollut näinä kahtena levottomuuden päivänä ehditty korjata, puhkesi
"kultainen nuoriso" riemuhuutoihin:
-- He juuttuvat kiinni lokaan!... Lantakasalle kaikki jakobiinit!
Gamelin mietiskeli ja luuli ymmärtävänsä.
"Kuolema on ansaittua", hän ajatteli. "On oikein, että me otamme
vastaan nuo tasavaltaa kohtaan tähdätyt solvaukset, joilta meidän
olisi pitänyt voida sitä suojella. Me olemme olleet heikkoja; me
olemme tehneet itsemme syypäiksi liialliseen suvaitsevaisuuteen. Me
olemme pettäneet tasavallan asian. Me olemme ansainneet kohtalomme.
Itse Robespierrekin, tuo puhdas, tuo pyhä, on rikkonut liiallisella
lempeydellään ja mukautuvaisuudellaan; hän on sovittanut syynsä
marttyyrikuolemallaan. Hänen esimerkkiään seuraten olen minäkin
pettänyt tasavallan; se menee kohti perikatoaan: on oikein, että
minä kuolen sen kanssa. Minä olen säästänyt verta: siispä oma vereni
vuotakoon! Minun täytyy tulla turmioon; minä olen ansainnut sen..."
Hänen näin miettiessään pisti hänen silmäänsä äkkiä _Maalaavan
Amorin_ nimikilpi, ja kokonaiset ryöpyt katkeria ja suloisia
mielikuvia tulvahtivat samassa hänen sydämeensä.
Myymälä oli suljettu, kaikki välikerroksen kolme ikkunaa olivat
uutimilla tyystin peitetyt. Kun kärryt vierivät vasemmanpuoleisen
ikkunan, sinisen huoneen ikkunan alitse, niin ojentui uutimien raosta
ulos naisen käsi, jonka nimettömässä sormessa välkkyi hopeasormus
ja joka heitti Gamelinille punaisen neilikan; hänen sidotut
kätensä eivät kylläkään kyenneet sitä tavoittamaan kiinni, mutta
siitä huolimatta otti hänen sydämensä sen ihastellen vastaan kuin
vertauskuvan noista tuoksuvista punahuulista, joilla hänen oli suotu
suutaan virkistää. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja nähdessään
verisen piilun kohoavan edessään Vallankumoustorilla hän oli vielä
kokonaan tuon suloisen jäähyväistervehdyksen lumoissa.