Seine ajeli _nivôse_-kuukauden [Nivôse: lumikuu. Jouluk. 21 p.
-- tammik. 19 p. Suomentaja] jäitä. Tuileries'n lammet, purot ja
suihkukaivot olivat jäässä. Pohjatuuli kokosi kaduille oikeita
lumiaaltoja. Hevoset henkäilivät valkeaa huurua sieraimistaan.
Kaupungin asukkaat katsahtivat ohimennessään lämpömittariin
optikkojen ovilla. Muuan kauppa-apulainen pyyhki huurretta _Maalaavan
Amorin_ ikkunasta ja uteliaat heittivät pienen silmäyksen näytteillä
oleviin muotipiirroksiin: Siellä nähtiin Robespierre, joka puristaa
maljan päällä sydäntä kuin sitruunaa, imeäkseen siitä veren,
ja suuria allegorisia esityksiä, sellaisia kuin _Robespierren
tigrokratia_: pelkkiä lohikäärmeitä, matelijoita ja kammottavia
hirviöitä, jotka tyranni oli laskenut irti Ranskaa tuhoamaan.
Ja vielä nähtiin siellä: _Robespierren hirvittävä salaliitto,
Robespierren vangitseminen, Robespierren kuolema_.
Tuona päivänä, päivällisaterian jälkeen, astui Philippe Desmahis
salkku kainalossaan _Maalaavaan Amoriin_ tuoden kansalainen Jean
Blaiselle erään kuvan, jonka hän juuri oli kaivertanut, nimittäin
_Robespierren itsemurhan_. Taiteilijan pikareski piirtorauta oli
tehnyt Robespierrestä mahdollisimman inhottavan. Ranskan kansa ei
vielä ollut saanut kylläkseen kaikista näistä kuvaesityksistä,
joissa havainnollistettiin tämän vallankumouksen kaikkien rikoksien
syntipukiksi tehdyn miehen häpeää ja inhottavuutta. Mutta
kuvakauppias, joka tunsi yleisön, ilmoitti Desmahis'lle, että hän
tästä lähin oli antava hänelle kaiverrettavaksi sotilasaiheita.
-- Meillä täytyy nyt olla voittoja ja valloituksia, sapeleita,
hatuntöyhtöjä, kenraaleja. Me tahdomme nyt kunniaa. Minä tunnen sen
aivan omasta itsestäni; minun sydämeni sykkii ilosta kuullessani
kerrottavan uljaiden armeijaimme urotöistä. Ja kun minä kerran tunnen
jonkin tunteen, niin tuntevat tavallisesti kaikki ihmiset silloin
samoin. Me tarvitsemme nyt sotilaita ja naisia, Marsia ja Venusta.
-- Kansalainen Blaise, minulla on vielä kotonani Gameliniltä pari
kolme piirustusta, jotka annoitte minulle kaiverrettaviksi. Ovatko ne
kiireellisiä?
-- Eivät laisinkaan.
-- Gamelinistä puhuttaessa muistan, että eilen kulkiessani Boulevard
du Templea pitkin näin eräällä taide-esineiden kaupustelijalla,
jolla on myymälä vastapäätä Beaumarchais'n taloa, kaikki tuon
raukan taulut. Siellä oli hänen _Orestes ja Elektra_-taulunsakin.
Oresteen pää, joka on Gamelinin itsensä näköinen, on todella kaunis,
minä vakuutan teille... pää ja käsivarret ovat suurenmoiset...
Tuo kamasaksa sanoi, että hän luultavasti myisi nämä maalikankaat
taiteilijoille, jotka voisivat maalata niiden yli... Tuota
Gamelin-raukkaa! Hänestä olisi ehkä voinut tulla etevä maalari, ellei
hän olisi ruvennut politikoimaan.
-- Hänellä oli rikollisen sielu! vastasi kansalainen Blaise. -- Minä
paljastin hänet juuri tällä paikalla kerran maailmassa, jolloin hänen
verenhimoiset vaistonsa eivät olleet ehtineet puhjeta. Sitä hän ei
koskaan voinut antaa anteeksi minulle... Hohhoo, olipa siinä korea
lurjus!
-- Poika-parka! Hän tarkoitti hyvää. Kiihkoilijat johtivat hänet
turmioon.
-- Ette suinkaan te vain, Desmahis, puolustane häntä!... Häntä ei
voi millään puolustaa.
-- Ei, kansalainen Blaise, häntä ei voi tosiaan puolustaa.
Ja taputtaen kaunista Desmahis'ta olalle virkkoi kansalainen Blaise:
-- Ajat ovat muuttuneet. Teitäkin voi nyt kernaasti nimittää
Barbaroux'ksi, kun konventti kutsuu takaisin kaikki valtionkirouksen
alaiset... Nytpä keksinkin jotakin: Desmahis, kaivertakaa minulle
Charlotte Cordayn muotokuva!
Myymälään astui nyt pitkä, komea, ruskeaverinen, turkispukuinen
nainen, joka tervehti kansalainen Blaiseä pienellä tuttavallisella
ja hienon-varovalla päännyökkäyksellä. Hän oli Julie Gamelin; mutta
hän ei kulkenut enää tällä häväistyllä nimellä; hän antoi nimittää
itseään "leskikansalainen Chassagneksi" ja käytti viittansa alla
punaista tunikaa hirmuhallituksen punapaitojen muistoksi.
Julie oli ensin tuntenut jonkinlaista vastenmielisyyttä Évaristen
rakastajatarta kohtaan: kaikki, mikä vain oli jossakin tekemisessä
hänen veljensä kanssa, oli hänestä inhottavaa. Mutta naiskansalainen
Blaise oli Évaristen kuoleman jälkeen ottanut onnettoman äidin
hoivaansa ja antanut hänen asuttavakseen pienen kattokomeron
_Maalaavan Amorin_ ullakolla. Julie oli myös aluksi hakenut suojaa
sieltä; sitten hän oli jälleen saanut paikan Rue des Lombards'in
muotiliikkeestä. Lyhyeksi leikatulla tukallaan "à la victime",
ylimyksellisellä ulkomuodollaan, leskensurullaan hän piankin
voitti "kultaisen nuorison" myötätunnon. Jean Blaise, jonka Rose
Thévenin puolittain oli hylännyt, tarjosi hänelle suosiotaan,
jonka hän ottikin vastaan. Sentään Julie mielellään käytti miehen
pukua niinkuin tuona traagillisena aikanakin: hän oli teettänyt
itselleen kauniin keikarinpuvun ja kävi usein, valtava sauva kädessä,
illastamassa jossakin Sèvres'n tai Meudonin ravintolassa jonkun
muotiompelijattaren seurassa. Yhä vieläkin lohduttomasti surren tuon
nuoren aatelisen kuolemaa, jonka nimeä hän kantoi, tuo miehekäs Julie
löysi murheelleen lievitystä ainoastaan raivosta, ja kun hän kohtasi
jakobiineja, hän yllytti verisillä kostonhuudoilla ohikulkijoita
heidän kimppuunsa. Hänelle ei jäänyt paljon aikaa äitinsä varalle,
joka yksin huoneessaan päivät päästään luki rukousnauhaansa, niin
murtuneena poikansa traagillisesta lopusta, ettei hän voinut siitä
edes enää tuntea tuskaa. Rose oli nykyään joka hetki yhdessä Élodien
kanssa, jolla nyttemmin ei enää ollut mitään äitipuoltaan vastaan.
-- Missä on Élodie? kysyi naiskansalainen Chassagne.
Jean Blaise pudisti päätään merkiksi, ettei häh siitä asiasta tiennyt
mitään. Hän ei tiennyt sitä koskaan: se kuului sääntöön.
Julie oli tullut noutamaan Élodieta näyttelijätär Théveninin
luo Monceaux'hon; tämä asui siellä pienessä talossa, jossa oli
englantilainen puutarha.
La Conciergerie'ssa oli Rose Thévenin tutustunut erääseen rikkaaseen
armeijan hankitsijaan, kansalainen Montfort'iin. Päästyään
ensimmäiseksi pois vankilasta Jean Blaisen toimesta hän hankki
vapauden myös kansalainen Montfort'ille, joka, heti kun oli päässyt
vapaalle jalalle, alkoi taas toimittaa elintarpeita sotajoukoille ja
keinotella Pépinière-korttelin tonteilla. Arkkitehdit Ledoux, Olivier
ja Wailly rakensivat sinne somia taloja, ja maan arvo oli kolmessa
kuukaudessa noussut kolminkertaiseksi. Montfort oli yhteisestä
vankila-ajasta alkaen Luxembourg'issa Rose Théveninin rakastaja: hän
antoi tälle Tivolin ja Rue du Rocher'n läheltä pienen talon, joka
oli hyvin kallis, mutta ei maksanut hänelle itselleen mitään, sillä
naapuritonttien myynti oli jo moneen kertaan tuottanut hänelle tuon
talon hinnan. Jean Blaise oli maailmanmies; hän ajatteli, että mitä
ei voinut estää, se täytyi kestää: hän luovutti Rose Théveninin
Monfort'ille kaikessa sovinnossa.
Vähän sen jälkeen kun Julie oli tullut _Maalaavaan Amoriin_, astui
Élodiekin täysissä juhlapukimissaan myymälään. Kylmästä vuodenajasta
huolimatta hänellä oli päällysvaipan alla ainoastaan ohut, valkea
puku; hänen kasvonsa olivat kalvenneet, hänen vartalonsa hoikistunut,
hänen katseensa kuvasti kaihoavaa riutumusta ja koko hänen olentonsa
huokui intohimoa.
Molemmat naiset lähtivät Rose Théveninin luo, joka odotti heitä.
Desmahis lähti mukaan: näyttelijättärellä oli tapana kysyä häneltä
neuvoa hotellinsa koristamisasioissa, ja hän rakasti Élodieta, joka
jo puolittain oli päättänyt tehdä lopun Desmahis'n kärsimyksistä. Kun
molemmat naiset tulivat Monceaux'n lähelle, sille kohdalle, jonne
Vallankumoustorin uhrit oli haudattu kalkkikerrosten alle, sanoi
Julie:
-- Tuo käy vielä, niin kauan kun on kylmä, mutta keväällä tästä
maasta kohoavat höyryt myrkyttävät varmasti puolen kaupunkia.
Rose Thévenin otti molemmat ystävättärensä vastaan antiikkisessa
salongissa, jonka sohvat ja nojatuolit olivat Davidin piirustamia.
Kameaan jäljennetyt matalat roomalaiset kohokuvat kiersivät
seiniä kuvapatsaiden, veistosten ja pronssisten kynttilähaarojen
yläpuolella. Näyttelijättärellä oli oljenkeltainen kiharaperuukki.
Tähän aikaan olivat peruukit kovin muodissa: niitä piti olla puoli,
koko, jopa puolitoistakin tusinaa kaikkien morsiuskapioiden mukana.
_Cyprienne_-mallinen puku verhosi hänen ruumiinsa umpikuoreen kuin
huotra ikään.
Heitettyään vaipan olalleen hän vei ystävättärensä ja
vaskenkaivertajan puutarhaan, jota Ledoux paraillaan suunnitteli
hänelle ja jossa ei vielä ollut muuta kuin paljaita puita ja soraa.
Kuitenkin hän jo saattoi näyttää vierailleen Fingalin luolan,
goottilaisen kappelin, temppelin ja vesiputouksen.
-- Tuonne, hän sanoi osoittaen pientä kuusikkoa, -- tahtoisin
pystyttää patsaan tuon onnettoman Brotteaux des Ilettes'in muistolle.
Minä en ollut hänelle aivan yhdentekevä. Hän oli rakastettava.
Verihurtat mestasivat hänet: minä olen itkenyt hänen vuokseen.
Desmahis, teidän täytyy piirustaa minulle jonkinlainen uurna pylvään
päähän.
Ja hän jatkoi melkein samassa hengenvedossa:
-- Voi, miten ikävää... minä aioin panna toimeen tanssiaiset tällä
viikolla; mutta kaikki viulunsoittajat ovat tilatut kolmeksi viikoksi
eteenpäin. Naiskansalainen Tallienin luona tanssitaan joka ilta.
Päivällisen jälkeen veivät näyttelijättären vaunut nuo kolme
ystävätärtä ja Desmahis'n Théâtre Feydeau'hon. Koko Pariisin hienosto
oli siellä. Naiset kammattuina "à l'antique", tai "à la victime",
hyvin avorintaisissa, purppuraisissa tai valkeissa, kullalla
kirjailluissa puvuissa; miehet hyvin korkeissa, mustissa kauluksissa
ja leuka laajan valkean kaulaliinan peitossa.
Ohjelmassa oli _Phèdre_ ja _Puutarhurin koira_. Koko salonki
tahtoi kuulla tuon kaikille muotikeikareille, "myskiherroille" ja
"kultaiselle nuorisolle" niin rakkaaksi käyneen hymnin _Kansan
herääminen_.
Väliverho kohosi ja pieni, lyhyt ja paksu mies astui lavalle: se oli
kuuluisa Lays. Hän lauloi kauniilla tenoriäänellään:
Peuple français, peuple de frères!...
Suosionosoitukset olivat niin myrskyiset, että kattokruunun
kristallit helisivät. Sitten kuului vähän muminaa ja jonkun
pyöreähattuisen kansalaisen ääni vastasi permannolta marseljeesilla:
Allons, enfants de la patrie!...
Tämä laulu tukahdutettiin ulvontaan ja vihellyksiin; huudettiin:
-- Alas hirmuvallan miehet! Kuolema jakobiineille!
Ja Lays, joka uudelleen huudettiin esiin, lauloi vielä toisen kerran
thermidorilaisten hymnin:
Peuple français, peuple de frères!...
Kaikissa teatterisalongeissa komeili Marat'n rintakuva jonkin pylvään
tai jalustan nenässä. Théâtre Feydeaussa se oli asetettu eräälle
jalustalle "puutarhan" puolelle sitä seinämuuria vastaan, joka kiersi
katsomoa.
Orkesterin juuri soittaessa _Phèdre et Hippolyten_ alkusoittoa,
osoitti muuan nuori muotiherra kepillään kuvapatsasta ja huusi:
-- Alas Marat!
Koko sali toisti:
-- Alas Marat! Alas Marat!
Ja yli metelin kuului kaikuvia huudahduksia:
-- On kerrassaan häpeä, että tämä patsas vielä on paikallaan!
-- Tuon kurjan Marat'n näemme kuin häpeämerkkimme kaikkialla! Hänen
kuvapatsaansa ovat yhtä lukuisat kuin ne päät, jotka hän tahtoi
katkaista!
-- Tuo myrkyllinen rupikonna!
-- Tiikeri!
-- Musta käärme!
Äkkiä eräs hienosti puettu katsoja nousee aitionsa laidalle ja
työntää patsaan kumoon. Ja kipsipää putoaa tuhansina sirpaleina
soittajien niskaan koko katsomon taputtaessa käsiään ja yleisö,
joka on noussut seisomaan, virittää yksiäänisesti laulun _Kansan
herääminen_:
Peuple français, peuple de frères!...
Kaikkein innokkaimpien laulajien joukossa tunsi Élodie Henryn, tuon
kauniin rakuunan, tuon pienen lainvalvojanapulaisen, ensimmäisen
rakkautensa.
Näytännön jälkeen huusi kaunis Desmahis ajurin ja lähti saattamaan
naiskansalainen Blaiseä _Maalaavaan Amoriin_.
Vaunuissa taiteilija otti Élodien käden omiensa väliin:
-- Uskottehan, Élodie, että minä rakastan teitä?
-- Tietysti uskon, koskapa te rakastatte kaikkia naisia.
-- Minä rakastan niitä teidän hahmossanne.
Élodie hymyili.
-- Kävisipä minulle tosiaan raskaaksi, kaikista noista mustista,
vaaleista ja punaisista peruukeista huolimatta, jotka nykyään ovat
niin muodissa, jos minun pitäisi teihin nähden edustaa kaikkia naisia.
-- Élodie, minä vannon...
-- Ohoh, vielä valojakin, kansalainen Desmahis! Joko te olette hyvin
yksinkertainen tai pidätte minua sellaisena.
Desmahis ei osannut siihen vastata mitään, ja Élodie nautti niinkuin
voitosta saatuaan hänet näin typerretyksi.
Rue de la Loin kulmassa he kuulivat laulua ja huutoa ja näkivät
tulen, jonka ympäri liikehti varjoja. Muutamat muotiherrat, jotka
juuri olivat tulleet Théâtre Françaisista, polttivat siinä erästä
jäsennukkea, joka esitti Kansan ystävää.
Rue Honorélla kolahti ajurin hattu karkeatekoiseen Marat'n kuvaan,
joka riippui lyhtytolpassa.
Ajuri, jota tämä yhteentörmäys huvitti, kääntyi herrasväkeensä päin
ja kertoi, kuinka edellisenä iltana muuan sisälmysten kauppias Rue
Montorgueilillä oli voidellut verellä Marat'n pään sanoen: "Siitä hän
piti", kuinka pienet kymmenvuotiaat pojat olivat heittäneet patsaan
lokaviemäriin ja kuinka kansalaiset silloin olivat huutaneet: "Se on
hänen Pantheoninsa!"
Kaikista ravintoloista ja kahviloista kuului laulu:
Peuple français, peuple de frères!...
He saapuivat _Maalaavaan Amoriin_.
-- Hyvästi, sanoi Élodie hypähtäen alas ajopeleistä.
Mutta Desmahis rukoili häntä niin hellyttävästi ja oli niin kiihkeä
ja samalla niin lempeä, että Élodiella ei ollut sydäntä sulkea
häneltä ovea.
-- On jo myöhä, hän virkkoi; -- ette voi viivähtää kuin hetkisen.
Sinisessä huoneessa hän heitti yltään vaippansa ja näyttäytyi
valkeassa antiikkisessa puvussaan, joka oli hänen ruumiinmuodoistaan
täyteläinen ja lämmin.
-- Teillä on kenties kylmä, hän sanoi. -- Sytytän tulen: se on aivan
valmiiksi rakennettu.
Hän iski tulta ja pisti uuniin palavan tikun.
Philippe sulki hänet syliinsä kuten ainakin voimakas mies ja se
tuntui Élodiesta oudon suloiselta. Jo antautuen hänen suudelmilleen
hän äkkiä riistäytyi irti:
-- Päästäkää minut.
Hän irroitti hitaasti tukkansa uunipeilin edessä; sitten hän katsoi
surumielisen kaihoisasti sormukseen, jota hän kantoi vasemman kätensä
nimettömässä sormessa, pieneen hopeasormukseen, johon juotettua
kulunutta, rikkonaista Marat'n kuvaa enää tuskin saattoi erottaa. Hän
katsoi siihen, kunnes kyynelet hämärsivät hänen katseensa, sitten hän
otti sen hiljaa sormestaan ja heitti sen liekkeihin.
Ja nyt hän hymyillen kyyneltensä lävitse, kauniina rakkaudessaan ja
antaumuksessaan heittäytyi Philippen syliin.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun naiskansalainen Blaise vihdoin avasi
rakastajalleen oven ja kuiskasi hänelle pimeässä:
-- Hyvästi, rakkaani... Tähän aikaan tulee isäni tavallisesti kotiin:
jos kuulet kolinaa portaista, niin juokse nopeasti yläkertaan äläkä
tule alas, ennenkuin olet varma siitä, ettei kukaan sinua näe.
Koputa kolme kertaa portinvartijan ikkunaan, niin hän avaa sinulle
ulko-oven. Hyvästi, elämäni, hyvästi, sydänkäpyni!
Viimeiset hiilet hehkuivat vielä tulisijassa. Onnellisena ja raukeana
Élodie antoi päänsä vaipua pielukselle.