_Thermidorin_ [Thermidor: lämpökuu. Heinäk. 19 p. -- elok. 17 p.
Suomentaja] auringon painuessa veriseen purppuraan harhaili Évariste
synkkänä ja surullisena Marbeufin puutarhoissa, jotka olivat
muuttuneet kansallisomaisuudeksi ja joissa joutilaat pariisilaiset
oleilivat. Siellä sai limonadia ja jäätelöä; siellä oli myös
karuselleja ja ampumaratoja nuorille isänmaanystäville. Erään puun
alla seisoi pieni, repaleinen poika musta lakki päässä ja tanssitti
murmelieläintä lyyransa kimeillä äänillä. Muuan solakka, vielä nuori
mies, jolla oli sininen takki, puuteroitu tukka ja suuri koira
jäljessään, pysähtyi kuuntelemaan tätä maalaissoittoa. Évariste tunsi
hänet Robespierreksi. Hän näki, että hän oli kalvennut, laihtunut
ja että hänen kasvonsa olivat kovettuneet ja käyneet tuskallisille
vaoille. Ja hän ajatteli:
"Miten rasitus ja kärsimys painavat leimansa hänen otsalleen! Miten
raskasta on työskennellä ihmisten onnellistuttamiseksi! Mitähän
hän tälläkin hetkellä ajatellee? Voineekohan vuoristolaislyyran
ääni saada hänet hetkeksi unohtamaan valtioasiain huolet? Tai
ajatteleekohan hän sitä, että hän on tehnyt sopimuksen kuoleman
kanssa ja että sen täyttämisen aika lähestyy. Tuumineeko hän vielä
tulla voittajana takaisin tuohon yhteishyvänvaliokuntaan, josta
hän jo on vetäytynyt pois, kyllästyneenä olemaan Couthonin ja
Saint-Justin kera kapinallisen enemmistönsä ainaisena silmätikkuna?
Minkälaisia toiveita ja pelon aavistuksia mahtaneekaan liikkua noiden
läpitunkemattomien kasvojen takana?"
Mutta Maximilien hymyili lapselle, kyseli häneltä lempeällä ja
ystävällisellä äänellä yhtä ja toista hänen kotilaaksostaan,
kotimökistään ja vanhemmistaan, jotka tuon pikku raukan oli täytynyt
jättää, heitti hänelle pienen hopearahan ja jatkoi kävelyään.
Otettuaan muutaman askelen hän kääntyi takaisin ja huusi koiraansa,
joka tuntiessaan rotan hajun näytti ikeniään harjaksiaan nostavalle
murmelille.
-- Brount! Brount!
Sitten hän hävisi tummiin lehtokäytäviin.
Kunnioituksesta Gamelin ei lähestynyt yksinäistä vaeltajaa, mutta
jäädessään katsomaan tuon hennon, yöhön häipyvän hahmon jälkeen hän
omisti hänelle mielessään tällaisen puheen:
"Minä olen nähnyt sinun suuren murhemielesi, Maximilien; minä
olen ymmärtänyt sinun ajatuksesi. Sinun kaihomielisyytesi, sinun
väsymyksesi, yksinpä tuo kauhunilmekin, joka kuultaa katseistasi,
kaikki sinussa sanoo: 'Jospa jo hirmun aika päättyisi ja veljeyden
kausi alkaisi. Ranskalaiset, olkaa yksimielisiä, olkaa hyveellisiä,
olkaa hyviä! Rakastakaa toinen toisianne'... No hyvä! Minä olen
palveleva sinun tarkoitusperiäsi; jotta sinä voisit viisaudessasi
ja hyvyydessäsi tehdä lopun sisäisestä eripuraisuudesta, sammuttaa
veljesvihan, muuttaa pyövelin puutarhuriksi, joka ei koskaan
elämässään enää katkaise muita päitä kuin kaalien ja salaattien, minä
olen virkaveljineni tribunaalissa valmistava tietä tälle lempeydelle
hävittämällä sukupuuttoon kaikki salaliittolaiset ja petturit.
Me kaksinkertaistamme valppautemme ja ankaruutemme. Ei yksikään
rikollinen ole pääsevä käsistämme. Ja kun viimeisen tasavallan
vihollisen pää on pudonnut tapporaudan alla, silloin voit sinä olla
suvaitsevainen rikoksetta, silloin voit sinä, oi maan isä, perustaa
Ranskaan viattomuuden ja hyveen valtakunnan!"
* * * * *
Lahjomaton oli jo kaukana. Eräässä lehtokujan mutkassa tuli häntä
vastaan kaksi miestä, pyöreät hatut päässä ja nankingipolvihousut
jalassa. Toinen heistä oli pitkä ja laiha, hurjan näköinen,
kiilusilmäinen ja muistutti paljon Tallienia. He katsoivat häneen
syrjäsilmällä eivätkä olleet tuntevinaan, vaan menivät ohitse. Kun
he olivat niin pitkän välimatkan päässä, ettei heidän puhettaan enää
voinut kuulla, he mumisivat matalalla äänellä:
-- Tuo oli siis se kuningas, se paavi ja jumala! Sillä Jumala hän on.
Ja Cathérine Theot on hänen profeettansa! Mutta vielä on olemassa
Brutuksia.
-- Vapise, konna! Tarpeian kallio ei ole kaukana Capitoliumista.
Brount-koira tuli heidän lähelleen. He vaikenivat ja kiiruhtivat
askeliaan.