Sill'aikaa kun santarmien vartioimat pyövelinkärryt vierivät kohti
Kumotun valtaistuimen toria kuljettaen kuolemaan Brotteaux'ta ja
hänen rikostovereitaan, istui Évariste ajatuksiinsa vaipuneena
eräällä Tuileries'n puiston penkillä. Hän odotti Élodieta.
Aurinko, joka jo oli painumassa taivaanrannan taa, tunki hehkuvin
nuolin tuuheiden kastanjapuiden lomitse. Puiston portilla Maine
siipiratsunsa selässä puhalsi ikuista torveaan. Sanomalehtien myyjät
huusivat Fleurus'n voittoa.
"Niin", ajatteli Gamelin, "voitto on meidän. Me olemme sen kalliisti
ostaneet."
Hän oli näkevinään noiden huonojen kenraalien laahaavan tuomittuja
haamujaan tuon saman Vallankumoustorin verisessä tomussa, johon
heidän vaelluksensa oli päättynyt. Ja hän hymyili ylpeästi
muistaessaan, että ilman sitä ankaruutta, johon hänkin oli
myötävaikuttanut, pureskelisivat nyt itävaltalaisten hevoset noiden
puiden kuoria.
Hän huudahti sydämessään:
"Terveellinen hirmuvalta, oi pyhä hirmuvalta! Viime vuonna tähän
aikaan oli meillä puoltajina pelkkiä voitettuja ja rääsyisiä
sankareita; isänmaa oli vieraan hallussa, kaksi kolmatta osaa
maaseutua kapinassa. Nyt meidän sotajoukkomme ovat hyvin
varustettuja, hyvin opetettuja, taitavat kenraalit komentavat niitä,
ne hyökkäävät, valmiina kantamaan vapautta yli koko maailman. Rauha
vallitsee koko tasavallan alueella... Terveellinen hirmuvalta, oi
pyhä hirmuvalta! Oi armas giljotiini! Viime vuonna tähän aikaan
tasavalta oli puolueiden rikkirepimä; federalismin lohikäärme
uhkasi niellä sen. Nyt levittää jakobiinilainen ykseys voimaansa ja
viisauttaan yli valtakunnan..."
Mutta sittenkin hän oli synkkä. Hänen otsallaan oli syvä ryppy ja
hänen suupielissään katkera piirre. Hän ajatteli: "Me sanoimme:
_Voitto tai kuolema_. Me erehdyimme, olisi pitänyt sanoa: _Voitto ja
kuolema_."
Hän katseli ympärilleen. Lapset rakentelivat hiekkakumpuja.
Naiskansalaiset istuivat puutuoleillaan puiden siimeksessä kirjaillen
tai ommellen. Ohi kulki henkilöitä harvinaisen hienoissa takeissa
ja polvihousuissa, he astelivat kotiinsa päin liikeasioitaan tai
huvejaan ajatellen. Ja Gamelin tunsi itsensä vieraaksi heidän
seassaan: hän ei ollut heidän maanmiehensä eikä heidän aikalaisensa.
Mitä oli siis tapahtunut? Miten oli näiden ihanien vuosien
innostusta saattanut seurata sellainen välinpitämättömyys, väsymys
ja ehkäpä kyllästys? Ilmeisesti eivät nuo ihmiset enää tahtoneet
kuulla puhuttavan vallankumoustribunaalista, vaan kääntyivät pois
giljotiinista. Se oli käynyt kiusalliseksi Vallankumoustorilla,
ja sentähden se oli nyt siirretty Antoinen esikaupunkiin. Mutta
sielläkin jo kuului mutinaa, kun kärryt vierivät sivuitse. Jotkut
olivat kuulemma huutaneet: "Riittää jo!"
"Riittikö, kun vielä oli olemassa pettureita, salaliittolaisia!
Riittikö, kun täytyi uusia valiokunnat, puhdistaa konventti!
Riittikö, kun konnat häpäisivät kansan eduskuntaa! Riittikö,
kun yksin vallankumoustribunaalissakin haudottiin Oikeamielisen
tuhoamista! Sillä niin hirmuista kuin se olikin ajatella, se
oli kuitenkin liiankin totta! Yksinpä Fouquierkin punoi juonia,
ja vain tuhotakseen Maximilienin hän oli juhlallisesti uhrannut
hänelle viisikymmentä seitsemän henkeä, jotka raahattiin kuolemaan
isänmurhaajan punaisessa paidassa. Millaiseen rikolliseen sääliin
alkoikaan Ranska kallistua! Se täytyi siis pelastaa vasten
tahtoaankin, täytyi tukkia korvansa ja iskeä, silloin kun se huusi
armoa. Voi, niin oli kohtalon tahto: isänmaa kirosi pelastajiaan.
Kirotkoon se meitä ja pelastukoon!
"Ei riitä uhrata vain tuntemattomia ylimyksiä, rahamiehiä,
sanomalehtimiehiä, runoilijoita, Lavoisier'n, Rouher'n, André
Chénier'n kaltaisia henkilöitä. Täytyy myös iskeä alas nuo
kaikkivaltiaat konnat, jotka kädet täynnä kultaa ja tihkuen
verta valmistelevat vuoripuolueen perikatoa, sellaiset kuin
Foucher, Tallien, Roviére, Carrier, Bourdon. Täytyy vapauttaa
valtio kaikista sen vihollisista. Jos Hébert olisi voittanut,
olisi tasavalta kukistunut; jos Desmoulins ja Danton olisivat
voittaneet, olisi kunniaton konventti luovuttanut tasavallan
ylimyksien, rahakeinottelijain ja kenraalien käsiin. Jos Tallienin
ja Foucher'n kaltaiset henkilöt, nuo ryöstöllä ja verellä elävät
hirviöt voittavat, niin Ranska vaipuu rikokseen ja häpeään... Sinä
nukut, Robespierre, sill'aikaa kun raivosta ja kauhusta päihtyneet
rikoksentekijät suunnittelevat kuolemaasi ja vapauden hautaamista.
Couthon, Saint-Just, minkätähden viivyttelette paljastamasta
salaliittoja?
"Turvasihan entinenkin valtio, tuo kuninkaallinen hirmueläin,
valtansa vangitsemalla joka vuosi neljäsataa tuhatta ihmistä,
hirttämällä viisitoista tuhatta, teilaamalla kolme tuhatta, ja nytkö
siis tasavalta empisi uhrata muutamia satoja päitä varmuutensa
puolesta! Hukkukaamme vereen ja pelastakaamme isänmaa!..." Juuri
hänen näitä ajatellessaan saapui Élodie kalpeana ja rasittuneena:
-- Évariste, mitä sinulla on minulle sanottavana? Miksi et voinut
tulla _Maalaavaan Amoriin_, siniseen huoneeseen? Minkätähden olet
pyytänyt minua tulemaan tänne?
-- Sanoakseni sinulle ikuiset jäähyväiset.
Élodie sopersi jotakin sellaista, että Évariste oli järjiltään, että
hän ei voinut ymmärtää...
Évariste keskeytti hänet aivan pienellä käden liikkeellä:
-- Élodie, minä en enää voi ottaa vastaan rakkauttasi.
-- Vaikene, Évariste, vaikene!
Élodie pyysi häntä tulemaan kanssaan syrjemmälle: täällä heitä
pidettiin silmällä, kuunneltiin.
Évariste otti parisenkymmentä askelta ja jatkoi sitten hyvin tyynesti:
-- Minä olen uhrannut isänmaalleni elämäni ja kunniani. Minä olen
kuoleva häväistynä enkä voi jättää sinulle, onneton, perinnöksi muuta
kuin kirotun nimen... Rakastaa toisiamme?
Voiko minua enää rakastaa?... Voinko minä rakastaa?
Élodie väitti häntä hulluksi, sanoi rakastavansa häntä, rakastavansa
häntä aina. Hän puhui hehkuvasti, rehellisesti, mutta hän tunsi yhtä
hyvin kuin Évaristekin ja paremminkin kuin hän, että Évariste oli
oikeassa. Mutta hän ponnisteli tätä ilmeistä totuutta vastaan.
Évariste jatkoi:
-- Minä en kadu mitään. Minkä olen tehnyt, sen tekisin vieläkin
uudestaan. Minä olen antautunut kiroihin isänmaan tähden. Minä olen
pannaan julistettu. Minä olen asettautunut ulkopuolelle ihmisyyttä:
minä en milloinkaan voi palata sen helmaan. Ei, tuo suuri tehtävä
ei ole vielä loppuun suoritettu. Oh tuota armeliaisuutta, tuota
anteeksiantoa!... Antavatko ehkä petturit anteeksi? Ovatko ehkä
salaliittolaiset armeliaita? Noiden konnamaisten isänmaa-äidin
murhaajain lukumäärä kasvaa lakkaamatta; niitä nousee maan alta,
niitä puhkee esiin kaikilta rajoiltamme: nuoria miehiä, joiden
pikemminkin olisi tullut kaatua rintamalla, vanhuksia, lapsia,
viattomuuden, puhtauden, suloisuuden naamio kasvoillaan. Ja kun
heidät on uhrattu, löytyy taas uusia... Sinähän näet hyvin, että
minun täytyy luopua rakkaudesta, kaikesta ilosta, kaikesta elämän
onnesta, itse elämästäkin.
Hän vaikeni. Ollen luotu rauhan nautintoja varten oli Élodie jo kauan
kammoksunut sitä, että tuon traagillisen rakastajan suuteloissa
hekumalliset tunnelmat yhtyivät verisiin mielikuviin: hän ei
vastannut mitään. Évariste tyhjensi kuin katkeran kalkin tuon nuoren
naisen vaikenemisen.
-- Sinähän näet, Élodie: meillä on kiire; meidän tehtävämme nielee
meidät kokonaan. Meidän päivämme, meidän tuntimme ovat vuosia. Pian
olen elänyt kokonaisen vuosisadan. Katso tätä otsaa! Onko se muka
rakastajan? Rakastaa!...
-- Évariste, sinä olet minun, minä pidän sinut itselläni; minä en
anna sinulle vapauttasi.
Hän puhui uhrautuvalla äänellä. Évariste huomasi sen; Élodie itsekin
huomasi sen.
-- Élodie, voinetkohan sinä, kerran, todistaa, että minä elin
velvollisuudelleni uskollisena, että minun sydämeni oli oikeamielinen
ja sieluni puhdas, että minulla ei ollut muuta intohimoa kuin
yhteinen hyvä, että olin syntynyt tunteelliseksi ja helläksi?
Mahtanetko sanoa: "Hän teki velvollisuutensa"? Ei, ei, sinä et sano
niin. Enkä minä pyydä sinua niin sanomaan. Hukkukoon minun muistoni!
Minun kunniani on minun sydämessäni, häpeä ympärilläni. Jos joskus
olet rakastanut minua, niin hautaa nimeni ikuisen vaitiolon alle.
Noin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias poikanen, joka leikitteli
vanteella, juoksi samassa suoraan Gamelinin syliin.
Tämä nosti hänet äkkiä käsivarsillaan ilmaan:
-- Lapsi, sinusta tulee vapaa ja onnellinen ja siitä saat kiittää
tuota kurjaa Gameliniä. Minä olen julma, jotta sinusta tulisi hyvä.
Minä olen armoton, jotta huomenna kaikki ranskalaiset syleilisivät
toisiaan ilon kyyneliä vuodattaen.
Hän puristi lasta rintaansa vasten.
-- Pikku lapsi, kun sinusta kerran sukeuu mies, saat kiittää
onnestasi, viattomuudestasi minua; mutta jos koskaan olet kuuleva
minun nimeäni mainittavan, niin olet kiroava sitä.
Ja hän laski maahan lapsen, joka säikähtyneenä pakeni äitinsä luo,
joka samassa oli rientänyt paikalla vapauttaakseen poikansa.
Nuori äiti, joka oli kaunis ja ylimyksellisen miellyttävä valkeassa
ja hienossa palttinapuvussaan, talutti pois pikku poikansa ylpeän
näköisenä.
Gamelin heitti Élodie'hin vauhkon katseen:
-- Minä olen suudellut tätä lasta, hän sanoi, -- kenties olen
mestauttava hänen äitinsä.
Ja hän kääntyi pois ja etääntyi pitkin askelin puiden lomiin.
Élodie seisoi hetkisen liikkumattomana, tuijottaen jäykästi maahan.
Sitten hän äkkiä syöksyi rakastajansa jälkeen ja hyökkäsi häneen
käsiksi raivoissaan, hurjistuneena kuin menadi, ikäänkuin olisi
tahtonut repiä hänet tuhansiksi palasiksi, huutaen hänelle kyynelten
ja veren tukahtamalla äänellä:
-- Niin, lähetä minutkin, rakkaani, lähetä minutkin giljotiinin alle;
hakkauta minultakin pää pois!
Ja kuvitellessaan veitsenterää niskassaan hän oli kauhuun ja hekumaan
menehtymäisillään.