Évariste Gamelin oli väsynyt eikä voinut levätä; kaksikymmentä kertaa
yössä hän hypähti hereille painajaisunistaan. Ainoastaan tuossa
sinisessä huoneessa, Élodien sylissä, hän saattoi jonkin tunnin
nukahtaa. Hän puhui ja huusi unissaan ja herätti Élodien; mutta tämä
ei voinut ymmärtää Évaristen puhetta.
Eräänä aamuna taas sellaisen yön jälkeen, jolloin hän oli nähnyt
eumenidit, hän heräsi kauhusta raukeana ja heikkona kuin lapsi. Aamun
sarastus tunki uutimien lomitse huoneeseen kelmeinä valojuovina.
Évaristen tukka oli sotkeutunut otsalle ja peitti hänen silmänsä
kuin musta huntu: Élodie istui päänalaisen vieressä silittäen
lempeästi syrjään villejä hiuskiehkuroita. Hän katseli häntä tällä
kertaa sisarellisen hellästi pyyhkien nenäliinallaan kylmää hikeä
onnettoman otsalta. Silloin muistui Évaristen mieleen tuo kaunis
kohtaus Euripideen _Oresteesta_, jonka hän oli luonnostellut
tauluksi, joka, jos hän olisi voinut sen valmistaa, olisi ollut hänen
mestariteoksensa: tuo kohtaus, jossa onneton Elektra pyyhkii vaahtoa
veljensä suupielistä. Ja hän oli kuulevinaan Élodienkin sanovan
pehmeällä äänellään: "Kuule minua, rakas veljeni, sillä välin kun
raivottaret jättävät sinut järkesi herraksi..." Ja hän ajatteli:
"Enkä minä sittenkään ole mikään äidinmurhaaja. Päinvastoin olen
juuri lapsenrakkaudesta vuodattanut isänmaani vihollisten saastaista
verta."