Sillä välin kävi Julie Gamelin pullonvihreään matka vaippaansa
verhoutuneena joka päivä Luxembourg'in puutarhassa, hän istui
penkillä erään lehtokujan päässä odotellen sitä hetkeä, jolloin hänen
rakastajansa näyttäytyisi eräässä palatsin ikkunassa. He tekivät
toisilleen merkkejä ja vaihtoivat ajatuksia mykällä kielellä, jonka
he olivat keksineet. Täten hän oli tullut tietämään, että vangilla
oli verrattain hyvä huone ja miellyttävää seuraa, että hän tarvitsi
peitettä ja vuoteenlämmittäjää ja rakasti hellästi Julietään.
Julie ei ollut ainoa, joka tuon vankilaksi muutetun linnan
ulkopuolella vaani rakkaita kasvoja. Hänen vieressään istui nuori
äiti, katse suunnattuna erääseen suljettuun ikkunaan, ja heti kun
hän näki ikkunan avautuvan, hän kohotti kaksin käsin pienen poikansa
korkealle ilmaan. Muuan vanha, pitsipukuinen nainen istui siinä
myös liikkumattomana telttatuolillaan tunnin toisensa jäljestä
turhaan toivoen saavansa nähdä edes vilahduksen pojastaan, joka
vastustaakseen mielenliikutustaan leikki pallopeliä vankilan pihalla
aina siihen asti kun puutarha suljettiin.
Näinä pitkinä odotuksen hetkinä harmaan tai sinisen taivaan alla
Julie usein näki viereisellä penkillä keski-ikäisen, verrattain
hyvinvoivan, huolellisesti siistiytyneen miehen, joka leikitteli
nuuskarasiallaan ja kellonvitjakoruillaan ja hypisteli käsissään
sanomalehteä, jota hän ei koskaan lukenut. Hänellä oli vanhanaikaisen
porvarismuodin mukaisesti kultanauhoilla koristettu kolmikulmainen
hattu, sinipunerva takki ja siniset, hopealla kirjaillut liivit. Hän
oli sävyisän näköinen; hän oli nähtävästi soittoniekka, päättäen
huilusta, joka pisti esiin hänen taskustaan. Hän ei hetkeksikään
irroittanut katsettaan tuosta valenuorukaisesta, hän hymyili hänelle
yhtä mittaa, ja nähdessään hänen nousevan nousi hänkin ja seurasi
häntä etäämpää. Yksinäisessä kurjuudessaan Julie tunsi itsensä oikein
liikuttuneeksi tuosta hienotunteisesta myötätunnosta, jota tuo kunnon
mies hänelle osoitti.
Eräänä päivänä kun Julie juuri oli aikeessa poistua puutarhasta,
alkoi sataa, ja silloin tuo kiltti mies tuli hänen luokseen ja
aukaisten suuren punaisen sateenvarjonsa pyysi saada lupaa varjostaa
häntä. Julie vastasi pehmeästi, kirkkaalla äänellä, että hän
kiitollisena otti vastaan hänen tarjouksensa. Mutta kuullessaan
tämän äänen ja mahdollisesti myös epämääräisen hienon, naisellisen
hajun valveuttamana mies kääntyi nopeasti pois jättäen siihen rajuun
ukkossateeseen tuon nuoren naisen, joka nyt ymmärsi asian laidan eikä
voinut olla kesken huoliaankaan vähän hymyilemättä.
Julie asui eräässä ullakkokomerossa Rue de Cherche-Midillä ollen
olevinaan nuori kangaskaupan apulainen, joka etsi itselleen tointa.
Kansalainen leskirouva Gamelin, joka nyt vihdoinkin oli aivan varma
siitä, että hänen tyttärensä ei missään ollut niin suuressa vaarassa
kuin kotona hänen luonaan, oli toimittanut hänet pois Place de
Thionvilleltä ja koko Pont-Neufin piiristä ja hankki hänelle ruokaa
ja vaatetta sikäli kuin hän suinkin saattoi. Julie keitti itselleen
vähän ruokaa, kävi Luxembourg'issa katsomassa sydämensä rakastettua
ja palasi jälleen komeroonsa; tämä yksitoikkoinen elämäntapa tuuditti
jossakin määrin hänen huolensa lepoon, ja nuori ja voimakas kun hän
oli, hän nukkui koko yön syvästi ja makeasti. Ollen luonteeltaan
rohkea, tottunut seikkailuihin ja ehkäpä myös sen miehisen puvun
ärsyttävissä lumoissa, jossa hän kulki, hän pistäytyi joskus öisin
eräässä _Punainen risti_-nimisessä kahvilassa Rue du Fourilla,
jossa kävi kevytkenkäisiä naisia ja miehiä joka säädystä. Hän luki
siellä sanomalehtiä ja pelasi lautapeliä jonkun puotipojan tai
sotilaan kanssa, joka puhalteli piipustaan savuja hänen nenälleen.
Siellä juotiin, pelattiin, rakasteltiin, ja riitakohtaukset olivat
tavallisia. Eräänä iltana kohotti muuan viinaveikko, kuullessaan
ratsujoukon kavionkapseen katukivillä, ikkunaverhoa ja tuntiessaan
kansalliskaartin päällikön, kansalainen Hanriot'n, joka täyttä neliä
lasketti ohitse esikuntineen, mutisi hän hampaittensa välistä:
-- Siinä meni Robespierren aasin leukaluu!
Nämä sanat kuullessaan purskahti Julie äänekkääseen nauruun.
Mutta muuan viiksiniekka isänmaanystävä pani tuon puheen kovin
pahakseen.
-- Se, joka niin puhuu, huudahti hän, -- on saakulinmoinen
ylimys, joka kernaasti saa mennä helvetin kattilaan! Tietäkää,
että kenraali Hanriot on hyvä isänmaanystävä, joka tarpeen tullen
kykenee puolustamaan sekä Pariisia että konventtia. Sitä eivät
kuningasmieliset voi antaa hänelle anteeksi.
Ja kääntyen Julien puoleen, joka ei lakannut nauramasta, viiksiniekka
isänmaanystävä jatkoi:
-- Ja sinä, keltanokka, saat varoa, etten anna sinulle potkua
takapuoleen opettaakseni sinua kunnioittamaan isänmaanystäviä.
Kuului ääniä:
-- Hanriot on juoppolalli ja pölkkypää!
-- Hanriot on hyvä jakobiini! Eläköön Hanriot!
Muodostui kaksi puoluetta. Jouduttiin käsikähmään, nyrkiniskut
lennättivät hatut päistä, pöydät menivät kumoon, lasit särkyivät
säpäleiksi, lamput sammuivat, naiset päästelivät kimeitä kirkaisuja.
Useat isänmaanystävät karkasivat Julien kimppuun. Hän sieppasi penkin
aseekseen, kynsi ja puri ahdistajiaan mutta hänet lyötiin lattiaan.
Ja hänen auenneen viittansa ja rikkirevityn rintaröyhelönsä alta
paljastui hänen aaltoava povensa. Patrulli kiiruhti metelin kuultuaan
hätään ja nuori ylimysnainen livahti pakoon santarmien koipien
välistä.
Joka päivä olivat pyövelinkärryt kukkurallaan kuolemaan tuomittuja.
-- Mutta minähän en voi antaa rakastettuni kuolla! sanoi Julie
äidilleen.
Hän päätti ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin, mennä anomaan armoa,
kääntyä valiokuntien, toimistojen, edustajien, tuomareiden puoleen,
kaikkialle, mistä suinkin saattoi odottaa apua. Hänellä ei ollut
hametta. Hänen äitinsä lainasi naiskansalainen Blaiseltä raitaisen
hameen, olkaliinan ja pitsimyssyn, ja Julie lähti, naiseksi ja
isänmaanystäväksi pukeutuneena, tuomari Renaudinin luo, joka asui
kosteassa ja pimeässä talossa Rue Mazarinen varrella.
Hän kiipesi väristen ylös puu- ja kiviportaita, ja tuomari otti hänet
vastaan kurjassa työhuoneessaan, jossa ei ollut muita huonekaluja
kuin kuusinen pöytä ja kaksi olkituolia. Seinäpaperit riippuivat
riekaleina. Renaudin, jolla oli musta, yhteenliimautunut tukka,
synkkä katse, paksut, ulostyöntyvät turpahuulet ja esiinpistävä
leuka, antoi hänelle merkin puhua ja kuunteli häntä vaieten.
Julie sanoi hänelle, että hän oli sen kansalainen Chassagnen
sisar, joka istui vangittuna Luxembourg'issa, hän esitti hänelle
mahdollisimman taitavasti ne olosuhteet, joissa hänet oli vangittu,
kuvasi hänet viattomaksi ja onnettomaksi ja puhui hartaasti ja
vakuuttavasti.
Tuomari kuunteli kovana ja tunteettomana.
Silloin Julie lankesi polvilleen hänen jalkoihinsa ja puhkesi itkuun.
Heti kun Renaudin näki kyynelet, muuttuivat hänen kasvonsa: hänen
punertavan mustat silmäteränsä alkoivat hehkua ja hänen valtavat,
sinertävät leukapielensä liikahtelivat ikäänkuin kootakseen sylkeä
hänen kuivaan kurkkuunsa.
-- Kansalainen, tehdään kaikki mitä voidaan. Älkää olko levoton.
Ja avaten erään oven hän työnsi rukoilevan tytön pieneen
ruusuiseen salonkiin, jossa oli seinämaalauksia, terrakottaryhmä,
seinäkello, kultaisia kynttilänjalkoja, nojatuoleja ja Boucher'n
paimenkuvaelmalla kirjailtu leposohva. Julie oli valmis kaikkeen
pelastaakseen rakastajansa.
Renaudin oli raaka ja nopea. Kun Julie nousi sohvalta kohennellen
kuntoon kansalainen Élodien kaunista hametta, kohtasi hän tuon miehen
julman ja pilkallisen katseen; hän huomasi heti, että hän oli tehnyt
turhan uhrauksen.
-- Te lupasitte minulle päästää veljeni vapaaksi, hän sanoi.
Mies naurahti ivallisesti.
-- Minä sanoin sinulle, että tehdään, mitä voidaan, s.o. että
tullaan sovelluttamaan lakia, ei sen enempää eikä vähempää. Minä
sanoin sinulle, ettet olisi levoton, ja minkätähden olisitkaan?
Vallankumousoikeus on aina oikeudenmukainen.
Julie aikoi ensin heittäytyä hänen kimppuunsa, purra häntä, repiä
häneltä silmät päästä. Mutta käsittäen samassa, että hän tällä
tempulla heti tuhoaisi Fortuné Chassagnen, hän pakeni ja riensi
ullakkokomeroonsa riisuakseen pois päältään Élodien tahritun hameen.
Ja siellä yksinäisyydessä hän koko yön itki ja ulvoi raivosta ja
tuskasta.
Kun hän seuraavana päivänä tuli Luxembourg'iin, oli puutarha täynnä
santarmeja, jotka ajoivat pois kaikki vaimot ja lapset. Käytäville
asetetut vahdit estivät ohikulkevia antamasta merkkejä vangeille. Tuo
nuori äiti, joka myös kävi siellä joka päivä lapsi sylissään, sanoi
Julielle, että puhuttiin jostakin salaliitosta vankiloissa ja että
naisia syytettiin siitä, että he kokoontuivat puutarhaan kääntääkseen
kansaa ylimyksille ja pettureille suosiolliseksi.