XIX.

Sill'aikaa kun isä Longuemarea ja ilotyttö Athénaïsia kuulusteltiin

piirihallituksessa, vietiin Brotteaux kahden santarmin välissä

Luxembourg'iin, jonne kuitenkin portinvartija epäsi häneltä pääsyn,

esittäen syyksi sen, ettei enää ollut tilaa. Vanha pankkiiri

kuljetettiin sitten La Conciergerie'hin ja vietiin siellä ensiksi

kansliaan, joka oli verrattain pieni, lasiseinällä kahtia jaettu

huone. Kansliakirjurin viedessä hänen nimeään vankiluetteloon

Brotteaux näki lasiruutujen läpi kaksi miestä, jotka istuivat

kumpikin kurjalla matrassillaan, liikkumattomina kuin kuolleet,

jäykästi tuijottavin silmin, mitään näkemättä. Lautaset, pullot,

leivän ja lihan jätteet peittivät lattian heidän ympärillään. Ne

olivat kuolemaan tuomittuja, jotka odottivat pyövelinkärryjä.

Entinen herra des Ilettes vietiin erääseen koppiin, jossa hän lyhdyn

valossa erotti kaksi makaavaa ihmishahmoa, toinen raa'an näköinen,

epämuotoinen, kammottava, toinen miellyttävä ja lempeä. Nämä molemmat

vangit tarjosivat hänelle vähän mädäntyneistä ja syöpäläisten

täyttymistä olkipahnoistaan, jotta hänen ei tarvitsisi nukkua

ulostusten tahrimalla maapohjalla. Brotteaux vaipui eräälle penkille

tuossa löyhkäävässä pimeydessä ja jäi siihen istumaan pää seinää

vasten, mykkänä, liikkumattomana. Hänen tuskansa oli niin suuri,

että hän olisi lyönyt päänsä murskaksi seinään, jos hänellä vain

olisi ollut voimaa siihen. Hän ei voinut hengittää. Hänen silmissään

pimeni; pitkä suhina, rauhallinen kuin hiljaisuus, täytti hänen

korvansa, hän tunsi koko olemuksensa uivan suloisessa tyhjyydessä.

Silmänräpäyksen ajan, joka oli sanoin kuvaamaton, oli kaikki hänestä

pelkkää sopusointua, tyyntä kirkkautta, sulotuoksua ja autuutta.

Sitten hän vajosi tiedottomuuteen.

Kun hän jälleen palasi tajuihinsa, oli hänen ensimmäinen tietoinen

ajatuksensa kaipaus takaisin tuohon tajuttomuuden tilaan, ja ollen

filosofi vielä epätoivon äärimmäisessä tylsyydessäkin hän teki

sen huomion, että hänen oli ollut pakko laskeutua maanalaisen

vankirotkon syvyyteen giljotiinia odottamaan, ennenkuin hän oli

voinut kokea voimakkaimman nautinnon tunteen, mitä hänen aistinsa

vielä milloinkaan olivat hänelle välittäneet. Hän koetti uudelleen

päästä tajuttomuuden tilaan, mutta onnistumatta, päinvastoin tunsi

hän, miten vähitellen vankityrmän ruttoinen ilma taas toi hänen

keuhkoihinsa elämän lämmön ja sen mukana sietämättömän kurjuuden

tunnon.

Mutta hänen molemmat toverinsa pitivät hänen äänettömyyttään

julmana loukkauksena. Brotteaux, joka oli luonteeltaan seuranpitoon

taipuvainen, koetti tyydyttää heidän uteliaisuuttaan; mutta kun he

saivat kuulla, että hän oli ns. "poliittinen", yksi niistä, joiden

rikos oli vain keveässä sanassa tai ajatuksissa, niin eivät he

tunteneet häntä kohtaan kunnioitusta eivätkä myötätuntoa. Se, mistä

näitä molempia toisia vankeja syytettiin, oli kouriintuntuvampaa,

vanhempi oli murhamies, toinen oli tehnyt vääriä assignaatteja.

He tyytyivät molemmat nykyiseen tilaansa, vieläpä tunsivat siitä

jonkinlaista mielihyvääkin. Brotteaux tuli äkkiä muistaneeksi,

että hänen päänsä yläpuolella oli liikettä, melua, valoa ja elämää

ja että Palatsin somat myyjättäret hymyilivät siellä hajuvesi- ja

ompelutarvevarastojen takana onnellisille ja vapaille ohikulkijoille,

ja tämä ajatus lisäsi vielä hänen epätoivoaan.

Tuli yö, huomaamattomasti hiipien vankityrmän pimeyteen ja

äänettömyyteen, mutta kuitenkin raskaana ja murheisena. Ojennettuaan

toisen jalkansa pitkäkseen penkille ja nojautuen seinään Brotteaux

nukahti. Hän oli istuvinaan tuuhean pyökkipuun alla, jossa linnut

livertelivät; laskeva aurinko verhosi virran läikähteleviin

liekkeihin ja pilvien palteet hehkuivat purppurassa. Yö kului. Ankara

kuume vaivasi häntä ja hän joi ahnaasti ruukustaan vettä, jonka laatu

vain lisäsi hänen sairauttaan.

Seuraavana päivänä vanginvartija tuodessaan lientä lupasi hankkia

Brotteaux'lle eri korvausta vastaan paremman kopin heti kun vain

paikka tulisi vapaaksi, jota seikkaa ei kauan tarvitsisi odottaa. Ja

todellakin hän jo päivää myöhemmin tuli hakemaan vanhaa pankkiiria

pois maanalaisesta tyrmästään. Joka askelella, jonka Brotteaux astui

ylöspäin, hän tunsi voiman ja elämän palaavan, ja kun hän vihdoin

näki edessään punaisella tiililattialla varustetun huoneen ja siinä

kurjalla villapeitteellä verhotun telttasängyn, niin hän itki ilosta.

Ei edes sekään kullattu, toisiaan suutelevilla kyyhkysillä koristettu

vuode, jonka hän muinoin oli teettänyt Oopperan kauneimmalle

tanssijattarelle, ollut näyttänyt hänestä niin suloiselta eikä

luvannut sellaisia nautintoja.

Tämä telttasänky oli suuressa, jotensakin siistissä salissa, jossa

oli seitsemäntoista samanlaista, korkeilla aitauksilla toisistaan

erotettua vuodetta. Se entisten aatelismiesten, kauppiasten,

pankkiirien ja käsityöläisten muodostama seura, joka asui täällä,

ei lainkaan ollut epämieluisa vanhalle publikaanille, joka tuli

toimeen kaikenlaisten ihmisten? kanssa. Hän pani merkille, että

nämä ihmiset, joilta kuten häneltäkin oli riistetty kaikki ilo ja

joita todennäköisesti odotti kuolema pyövelin kädestä, yleensä

näyttivät iloisilta ja olivat kärkkäitä pilapuheille. Kun hänellä

ei ollut erityisiä taipumuksia ihmisten ihailuun, niin hän pani

onnettomuustoveriensa hyvän tuulen heidän kevytmielisyytensä

laskuun, joka esti heitä kyllin selvästi tajuamasta asemaansa.

Hän vakiintui tässä mielipiteessä nähdessään, että älykkäimmät

heistä olivat syvästi murheellisia. Hän huomasi pian, että useimmat

ammensivat viinistä ja viinasta ilonsa, joka alkulähteensä mukaisesti

sai väkivaltaisen ja välistä vähän mielettömän luonteen. Kaikki

eivät olleet rohkeita, mutta kaikki tahtoivat näyttää siltä.

Brotteaux'ta se ei hämmästyttänyt: hän tiesi, että ihmiset mielellään

myöntävät olevansa julmia, vihaansyttyviä, jopa kitsaitakin, mutta

eivät koskaan pelkureita, sentähden että tällainen tunnustus

helposti saattaisi heidät niin villien parissa kuin sivistyneessä

yhteiskunnassa hengenvaaraan. Siitä johtuukin, hän tuumi, että

kaikki kansat ovat sankarikansoja ja kaikki sotajoukot vain pelkistä

urhoista tehtyjä.

Mutta vielä enemmän kuin viini ja viina huumasi vankeja aseiden

ja avaimien kalina, lukkojen kirahtelu, vahtisotamiesten huudot,

kansalaisten jalkojen töminä tribunaalin ovella, saaden aikaan sen,

että he joko vaipuivat murheen valtaan tai rupesivat hourailemaan

ja raivoamaan. Oli niitä, jotka leikkasivat kurkkunsa poikki

partaveitsellä tai heittäytyivät ulos ikkunasta.

Brotteaux oli jo kolme päivää ollut tässä paremmassa vankilassa,

kun hän sai tietää vanginvartijalta, että isä Longuemare virui

mädäntyneillä pahnoilla syöpäläisten seassa, yhdessä varkaiden ja

murhamiesten kanssa. Brotteaux pyysi vanginvartijan eri maksusta

tuomaan hänetkin samaan huoneeseen, jossa hän itse asui ja jossa

yksi vuode juuri oli tullut vapaaksi. Lupauduttuaan maksamaan munkin

puolesta keksi tuo vanha publikaani, jolla ei ollut juuri liikoja

aarteita, ruveta piirustamaan muotokuvia yhdestä écustä kappale.

Hän hankki itselleen myös vanginvartijan välityksellä kapeita

mustia kehyksiä sovittaakseen niihin pieniä hiustöitä, joita hän

teki verrattain taitavasti. Ja näillä töillä olikin suuri kysyntä

tällaisessa seurassa, jossa kaikki tahtoivat jättää itsestään jonkin

muiston.

Isä Longuemare oli reippaalla ja iloisella mielellä. Odottaessaan

kutsua vallankumousoikeuden eteen hän valmisteli puolustuspuhettaan.

Kun hän ei tehnyt mitään eroa omansa ja kirkon asian välillä, hän

päätti esittää tuomareilleen kaiken sen harmin ja häväistyksen,

minkä papiston maallistaminen oli aiheuttanut Jeesuksen Kristuksen

Morsiamelle; hän aikoi kuvata, miten kirkon vanhin tytär oli

antautunut häpeälliseen sotaan paavin kanssa, miten maallikot

ryöstivät, solvasivat ja inhottavasti sortivat Ranskan papistoa,

miten luostariveljet, Kristuksen ainoat oikeat sotilaat, oli

hävitetty ja hajoitettu. Hän viittasi pyhän Gregorius Suuren ja

pyhän Irenaeuksen sanoihin, toi esiin lukuisia kohtia kanonisesta

kirkko-oikeudesta ja kokonaisia pykäliä paavillisista säännöistä.

Päivät päästään hän istui vuoteensa jalkapuolessa kirjoittaa

raaputellen, kastaen kuluneiden kyniensä tynkiä musteeseen,

nokeen, kahvinporoon, tuhrien tolkuttoman epäselvällä käsialalla

täyteen kaikki kynttiläpaperit, käärepaperit, sanomalehdet,

kirjojen suojukset, vanhat kirjeet, vanhat laskut, pelikortit ja

tuumien käyttää tähän tarkoitukseen vielä paitansakin saatuaan sen

tärkätyksi. Hän kokosi täten lehden toisensa päälle ja osoittaen

tuota tolkutonta töherrystä hän sanoi:

-- Kun tulen tuomareitteni eteen, olen huikaiseva heidät valon

voimalla.

Ja eräänä päivänä, kun hän tyytyväisenä silmäili tuota lakkaamatta

kasvavaa puolustuskirjaa, niin hän muistaessaan tuomareitaan, jotka

hän kiihkeästi halusi saada kukistaa, huudahti:

-- Enpä vain tahtoisi olla heidän sijassaan.

Vangit, jotka kohtalo näin oli yhdistänyt samaan tyrmään, olivat

joko rojalisteja tai federalisteja; olipa heidän joukossaan

muuan jakobiinikin; heillä oli eroavat mielipiteet siitä, miten

valtion asioita oli hoidettava, mutta kenelläkään heistä ei ollut

enää hiventäkään kristinuskosta jäljellä. Niin feuillantit kuin

girondistit ja perustuslailliset olivat Brotteaux'n kanssa yhtä

mieltä siitä, että hyvä Jumala oli kovin sopimaton heille itselleen,

mutta erinomainen rahvaalle. Jakobiinit asettivat Jehovan sijaan

jakobiinilaisen jumalan heittääkseen jakobiinilaisuuden maailmaan

oikein ylhäältä käsin. Mutta kun he eivät voineet ketkään käsittää,

että ihminen voisi olla kyllin järjetön uskoakseen toden perään

mihinkään ilmestykselliseen uskontoon, ja kun he samalla näkivät,

että isä Longuemarelta ei puuttunut älyä, niin pitivät he häntä

teeskentelijänä. Varmaankin hän tunnusti uskoaan joka tilaisuudessa

vain tehdäkseen itsestään marttyyrin, ja mitä vilpittömämmin hän

esiintyi, sitä tekopyhemmältä hän heistä tuntui.

Turhaan meni Brotteaux takuuseen hengenmiehen rehellisyydestä;

Brotteaux'sta itsestäänkin oli vallalla se käsitys, ettei hän uskonut

lähestulkoonkaan kaikkea, mitä hän puhui. Hänen mielipiteensä olivat

liian omituisia tuntuakseen todenperäisiltä, eivätkä ne tyydyttäneet

ketään kokonaan. Hän puhui Jean-Jacques'ista kuin mistäkin typerästä

lurjuksesta ikään. Sen sijaan hän kohotti Voltairen aivan pilvien

tasalle pitämättä häntä kuitenkaan rakastettavan Helvetiuksen,

Diderot'n tai parooni d'Holbachin veroisena. Hänen mielestään

vuosisadan suurin nero oli Boulanger. Hän pani myös suuren arvon

tähtientutkijoihin Lalandeen ja Dupuis'hin, joka viimeksimainittu

oli kirjoittanut _Tutkimuksen tähtisikermien synnystä_.

Sukkelasuisimmat vangeista laskettelivat yhtä mittaa kokkapuheita

tuon barnabiitti-raukan kustannuksella, joka ei koskaan huomannut

niitä: hänen lapsellinen hurskautensa pelasti hänet kaikista hänelle

viritetyistä ansoista.

Hälventääkseen kalvavia huoliaan ja vapautuakseen toimettomuuden

tuskista vangit pelasivat tammi- ja lautapeliä ja korttia. Mitään

soittokonetta ei ollut lupa pitää. Ilta-aterian jälkeen laulettiin

ja lausuttiin runoja. Voltairen _La Pucelle_ ilahdutti hiukan näiden

onnettomien mieltä, jotka eivät koskaan väsyneet kuulemasta sen

parhaita kohtia. Mutta kun he eivät kuitenkaan voineet vapautua siitä

kamalasta ajatuksesta, jota he kukin kantoivat syvinnä sydämessään,

niin he joskus yrittivät pitää iloa silläkin ja näyttelivät ennen

maata panoaan tuossa kahdeksantoista vuoteen vankihuoneessa

vallankumousoikeutta. Osat olivat jaetut kunkin maun ja taipumuksen

mukaan. Toiset esittivät tuomareita ja yleistä syyttäjää, toiset

syytettyjä tai todistajia, toiset taas pyöveliä ja hänen renkejään.

Kaikki oikeudenkäynnit päättyivät muuttumattomasti syytettyjen

mestauksella, joka tapahtui siten, että tuomitut pantiin pitkäkseen

vuoteelle kaula laudan alle. Kuvaelma siirrettiin sitten helvettiin.

Vikkelimmät joukosta esittivät hursteihin kääriytyneitä haamuja.

Muuan nuori asianajaja Bordeaux'sta, nimeltä Dubose, pieni, musta,

silmäpuoli, kyttyräselkäinen ja länkisäärinen, aivan ilmetty nilkku

piru, tuli sarvet päässä Longuemaren luo ja veti hänet jaloista ulos

vuoteesta ilmoittaen hänelle, että hän oli tuomittu ikuiseen tuleen

ja auttamattomasti kadotettu, sentähden että hän maailman luojasta

oli tehnyt kateellisen, tuhman ja ilkeän olennon, ilon ja rakkauden

vihollisen.

-- Hohoo, sinä vanha papin rutale, huusi tämä paholainen

hirvittävällä äänellä, -- sinä olet opettanut, että Jumalalle

on ilo nähdä luotunsa riutuvan katumuksen harjoituksissa ja

kieltäytyvän kaikista hänen kalleimmista lahjoistaan! Sinä petturi ja

ulkokullainen tekopyhä, saat istuutua teräville neuloille ja syödä

munankuoria iankaikkisesta iankaikkiseen!

Isä Longuemare tyytyi vastaamaan, että tässä suhteessa filosofi

selvästi oli saanut yliotteen perkeleestä ja että helvetin

mitättöminkin paholainen olisi sanonut vähemmän tuhmuuksia ollen

tietenkin hieman perehtynyt teologiaan ja varmastikin vähemmän

tietämätön kuin joku ensyklopedisti.

Mutta kun girondisti-asianajaja nimitti häntä kapusiiniksi, hän kävi

aivan tulipunaiseksi suuttumuksesta ja sanoi, että sellainen mies,

joka ei voinut erottaa barnabiittia fransiskaanista, ei toden totta

huomaisi edes kärpästä maitovadissa.

Vallankumoustribunaali tyhjensi lakkaamatta vankiloita, joita

valiokunnat yhtä väsymättömästi jälleen täyttivät. Kolmessa

kuukaudessa ehti tuo kahdeksantoista hengen tyrmä puolittain

uusiutua. Isä Longuemarekin kadotti kiusoittelevan pahanhenkensä.

Asianajaja Dubose tuomittiin vallankumoustribunaalin edessä kuolemaan

federalistina ja osallisena tasavallan eheyttä vastaan suunnattuun

salaliittoon. Tribunaalista takaisin tullessaan hän sai kuten kaikki

muutkin kuolemaantuomitut kulkea pitkin erästä käytävää, joka meni

koko vankilan läpi ja senkin huoneen ohitse, jota hän kolme kuukautta

oli huvittanut rattoisalla luonteellaan. Hyvästellessään tovereitaan

hänellä yhä vieläkin oli sama kevyt sävy ja hupainen puhetapa.

-- Suokaa minulle anteeksi, hyvä herra, hän sanoi isä Longuemarelle,

-- että vedin teitä jaloista. En koskaan enää ole sitä tekevä.

Ja kääntyen vanhan Brotteaux'n puoleen hän virkahti:

-- Hyvästi, minä menen teidän edellänne häviön tyhjyyteen. Mielelläni

luovutan luonnolle takaisin ne aineosat, joista olen muodostunut,

toivoen, että se tulevaisuudessa on käyttävä niitä paremmalla

tavalla, sillä täytyypä jokaisen myöntää, että se minun suhteeni oli

onnistunut erinomaisen huonosti.

Ja hän meni alas aktuaarin kansliaan; Brotteaux jäi murheellisena

katsomaan hänen jälkeensä, ja isä Longuemare oli värisevä ja vihreä

kuin lehti nähdessään hänen huulillaan tuon jumalattoman naurun vielä

kadotuksen partaallakin.

Kun _germinal_-kuu [Germinal: itämiskuu. Maalisk. 21 p. --

huhtik. 19 p. Suomentaja] jälleen tuli valoisine päivineen, kävi

Brotteaux, joka oli nautintojen mies, usean kerran päivässä alhaalla

naisten osaston vieressä olevalla pihalla, lähellä kaivoa, jonne

naisvangit aamuisin tulivat pesemään vaatteitaan. Rautaristikko

erotti molemmat osastot toisistaan, mutta tangot eivät olleet niin

tiiviisti liitetyt, että ne olisivat estäneet käsiä ja huulia

yhtymästä. Leppoisan yön peitossa puristelivat rakastavaiset

parit siinä toisiaan. Silloin vetäytyi Brotteaux hienotuntoisesti

porraskäytävään, istuutui portaalle, veti nuuskanruskean

lievetakkinsa taskusta pienen Lucretiuksensa ja luki siitä lyhdyn

valossa muutamia katkeransuloisesti lohduttavia ydinlauselmia: "_Sic

ubi non erimus_... Kun olemme lakanneet elämästä, ei mikään voi

meitä liikuttaa, ei vaikka taivas, maa ja meri hukkuisi..." Mutta

täten nauttiessaan korkeasta viisaudestaan Brotteaux samalla kadehti

tuota barnabiitin sydämessä asuvaa hulluutta, joka verhosi häneltä

maailmankaikkeuden.

Hirmuvalta kasvoi kuukausi kuukaudelta. Joka yö kulkivat juopuneet

vanginvartijat suurien vahtikoiriensa seuraamina syytöskirjoineen

kopista koppiin ulvoen esiin nimiä, jotka he väänsivät

tuntemattomaksi, herättäen vangit ja täyttäen kahdenkymmenen uhrin

vuoksi kauhulla kaksisataa. Noita verisin haamuin kyllästettyjä

käytäviä pitkin vaelsi joka päivä, valittamatta, kaksikymmentä,

kolmekymmentä, viisikymmentä kuolemaantuomittua, vanhuksia, naisia,

nuorukaisia, niin erilaisia asemansa, luonteensa, tuntemistapansa

puolesta, että saattoi melkein luulla, että heidät oli valittu

arpomalla.

Ja korttia pelattiin, bourgogne-viiniä juotiin, suunnitelmia tehtiin,

rakkauskohtauksia pidettiin öisin rautaristikon luona. Seuran,

joka oli melkein kokonaan uusiutunut, muodostivat nyt suurimmaksi

osaksi "äärimmäisyysmiehet" ja "raivohullut". Siitä huolimatta oli

tuo kahdeksantoista vuoteen huone yhä vieläkin sirojen muotojen ja

hienon käytöstavan tyyssija: kahta vankia, kansalaisia Navettea

ja Bellier'tä lukuunottamatta, jotka äskettäin oli siirretty

Luxembourg'ista La Conciergerie'hin ja joita epäiltiin vakoojiksi,

ei siellä ollut muita kuin kunnon ihmisiä, jotka osoittivat toisiaan

kohtaan keskinäistä luottamusta. Malja kädessä juhlittiin siellä

tasavallan voittoja. Siellä oli myös useita runoilijoita, kuten

ainakin joutilaitten ihmisten parvessa. Taitavimmat heistä sepittivät

oodeja Reinin armeijan voitoista ja lausuivat niitä suurella

mahtiponnella. Heidän osakseen tuli myrskyisiä suosionosoituksia.

Brotteaux oli ainoa, joka verrattain laimeasti ylisti voittajia ja

heidän laulajiaan.

-- Homeroksen päivistä alkaen, hän kerrankin sanoi, -- on

runoilijoilla omituinen taipumus laulaa sotilaitten kunniaa. Sota

ei ole mikään erityinen taito, ja vain sattuma määrää taistelujen

kulun. Jos kaksi tyhmää kenraalia seisoo vastakkain, niin täytyy

toisen heistä välttämättömyyden pakosta kuitenkin voittaa. Voitte

olla varmat siitä, että eräänä kauniina päivänä joku näistä

miekankalistelijoista, joita nyt jumaloitte, nielaisee teidät kaikki

niinkuin tarun kurki nielaisee sammakot. Silloin hän vasta onkin

oikea jumala! Sillä jumalat tunnetaan ruokahalustaan.

Brotteaux'hon ei aseiden kunnia ollut koskaan tehonnut. Hän ei

lainkaan riemuinnut tasavallan voitoista, jotka hän edeltäpäin oli

aavistanut. Hän ei lainkaan pitänyt uudesta hallituksesta, jonka

aseman voitto vahvisti. Hän kuului tyytymättömiin. Ja vähemmästäkin!

Eräänä aamuna ilmoitettiin, että varmuusvaliokunnan komissaarit

tulisivat tutkimaan vankeja ottaakseen heiltä pois kaikki

assignaatit, kulta- ja hopeaesineet, veitset ja sakset ja että

samanlaisia tarkastuksia oli jo tehty Luxembourg'issa ja että siellä

oli takavarikoitu myös kirjeitä, papereita, kirjoja.

Jokainen koetti silloin keksiä jonkin piilopaikan kätkeäkseen

sen mikä kullekin oli kallisarvoisinta. Isä Longuemare kantoi

puolustuskirjaansa sylyksittäin vesiränniin. Brotteaux peitti

Lucretiuksensa uunin tuhkaan.

Kun komissaarit tulivat, kolmivärinauhat kaulassa, toimittamaan

tarkastustaan, eivät he löytäneet juuri mitään sellaista, jota

heidän ei olisi suotu löytääkin. Kun he olivat menneet, riensi isä

Longuemare kattorännilleen ja kokoili puolustuspuheestaan talteen

sen, minkä vesi ja tuuli vielä olivat säästäneet, Brotteaux kaivoi

uunista esiin nokimustan Lucretiuksensa.

"Nauttikaamme nykyhetkestä", hän ajatteli, "sillä muutamista

merkeistä päättelen, että päivämme ovat tästälähin tarkkaan luetut".

Eräänä leutona yönä _prairial_-kuussa [Prairial: niittykuu Toukok.

20 p. -- kesäk. 18 p. Suomentaja], kun kuu vankipihan yllä kalpealla

taivaalla hohti hopeisin sarvin ja vanha veronvuokraaja tapansa

mukaan istui lukemassa Lucretiustaan kiviportaalla, hän kuuli

nimeään huudettavan naisen äänellä, suloisella naisen äänellä,

jota hän ei tuntenut. Hän laskeutui alas pihalle ja näki ristikon

takana hahmon, jota hän ei tuntenut enempää kuin ääntäkään ja

jonka epämääräiset ja miellyttävät ääriviivat muistuttivat hänelle

kaikkia niitä naisia, joita hän oli rakastanut. Taivas ympäröi hänet

sinihopeisin valolainein. Äkkiä Brotteaux tunsi Rue Feydeaun soman

näyttelijättären, Rose Théveninin.

-- Te täällä, lapseni! Ilo tavata teidät täällä on minulle katkeraa.

Kuinka kauan olette ollut täällä ja mistä syystä?

-- Eilisestä.

Ja hän lisäsi hyvin hiljaa:

-- Minut on ilmiannettu kuningasmielisyydestä. Minua syytetään siitä,

että olisin ollut mukana salaliitossa kuningattaren vapauttamiseksi.

Kun tiesin teidän olevan täällä, koetin heti päästä lähettyvillenne.

Kuulkaa minua, ystäväni... sillä saanhan nimittää teitä siksi?...

Minä tunnen vaikutusvaltaisia henkilöitä; minulla on, minä tiedän

sen, suosijoita yksinpä yhteishyvän valiokunnassakin. Minä panen

ystäväni liikkeelle: he vapauttavat minut ja minä vapautan vuorostani

teidät.

Mutta Brotteaux vastasi melkein kiihkeällä äänenpainolla:

-- Kaiken sen nimessä, mikä teille on rakasta, lapseni, pyydän,

ettette tekisi mitään! Älkää kirjoittako, älkää anoko apua, älkää

pyytäkö mitään keneltäkään, minä rukoilen teitä, antakaa heidän

unohtaa teidät!

Ja kun näyttelijätär ei oikein näyttänyt tulevan vakuuttuneeksi tästä

puheesta, hän jatkoi vieläkin rukoilevammin:

-- Olkaa aivan hiljaa, Rose, antakaa heidän unohtaa teidät: siinä

on pelastus. Kaikki, mitä ystävänne yrittäisivät tehdä puolestanne,

kiiruhtaisi vain teidän perikatoanne. Koettakaa voittaa aikaa. Pieni

ajan viivytyskin, aivan pieni, toivon, riittää pelastamaan teidät...

Älkää missään nimessä ainakaan koettako hellyttää tuomareita,

valamiehiä, joitakin tuollaisia Gamelinejä. He eivät ole ihmisiä,

vaan hengettömiä esineitä; esineiden kanssa ei voi neuvotella.

Jättäkää itsenne unhoon. Jos seuraatte neuvoani, ystäväni, niin

kuolen onnellisena siitä, että olen pelastanut henkenne.

Hän vastasi:

-- Minä tottelen teitä... Älkää puhuko kuolemastanne.

Brotteaux kohautti olkapäitään:

-- Minun elämäni on lopussa, lapsukaiseni. Eläkää te ja tulkaa

onnelliseksi.

Rose tarttui hänen käsiinsä ja painoi ne rintaansa vasten:

-- Kuulkaa minua, ystäväni... Olen tavannut teidät vain yhden kerran

ja kuitenkaan ette ole minulle yhdentekevä. Ja jos se, mitä nyt sanon

teille, voi kiinnittää sydäntänne elämään, niin uskokaa minua: minä

olen oleva teille... kaikkea sitä, mitä tahdotte minun teille olevan.

Ja he suutelivat toisiaan suulle rautaristikon lävitse.