Naiskansalainen Gamelin piti paljon vanhasta Brotteaux'sta, tämä
oli hänen mielestään rakastettavin ja arvokkain mies, minkä
hän milloinkaan oli tuntenut. Hän ei ollut sanonut hyvästiä
Brotteaux'lle, silloin kun tämä vangittiin, peläten vihoittavansa
virkavaltaa ja katsoen alhaisessa asemassaan pelkuruutta miltei
velvollisuudekseen. Mutta hän oli saanut ankaran iskun, jonka jälkeen
hän ei enää tullut entiselleen.
Hän ei voinut syödä ja hän suri sitä, että hän nyt juuri oli
kadottanut ruokahalunsa, kun hänellä vihdoinkin oli jotakin suuhun
pantavaa. Hän ihaili vieläkin poikaansa; mutta hän ei uskaltanut enää
ajatella niitä hirvittäviä tehtäviä, joita tämä hoiti, ja hän iloitsi
siitä, että oli ainoastaan oppimaton vaimo, jonka ei tarvinnut
arvostella hänen tekojaan.
Äiti-parka oli erään kirstun pohjalta löytänyt vanhan rukousnauhan;
hän ei osannut oikealla tavalla käyttää sitä, mutta hän hypisteli
sitä vapisevilla sormillaan. Elettyään vanhuutensa päiviin saakka
ilman hartaudenharjoituksia hän nyt tuli hurskaaksi; hän rukoili
Jumalaa koko päivän uunin nurkassa lapsensa ja tuon hyvän herra
Brotteaux'n puolesta. Élodie kävi usein tervehtimässä häntä; he eivät
uskaltaneet katsoa toisiinsa, vaan puhelivat siinä vierekkäin aivan
mielenkiinnottomista asioista, mistä milloinkin sattui.
Eräänä päivänä _pluviôse_-kunssa [Pluviôse: sadekuu, tammik. 20 p.
-- helmik. 18 p. Suomentaja], kun lumi putoili suurina hiutaleina
pimittäen taivaan ja vaimentaen kaiken kaupungin melun, kuuli
naiskansalainen Gamelin, joka oli yksin kotona, ovelle kolkutettavan.
Hän säpsähti: jo useita kuukausia hän oli ollut niin vauhko, että
pieninkin risahdus sai hänet värisemään. Hän avasi oven. Noin
kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen astui sisään
hattu päässä. Hänellä oli yllään lasinvihreä matkavaippa, jonka
kolme kaulusta peittivät rinnan ja vartalon seudun. Jalassa hänellä
oli englantilaiset kaulussaappaat. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa
valuivat kutreina olkapäille. Hän asettui keskelle ateljeeta
ikäänkuin päästäkseen osalliseksi kaikesta siitä valosta, minkä
luminen ikkunaruutu suinkin saattoi päästää läpi, ja seisoi sitten
muutaman hetken vaiti ja liikkumatonna.
Vihdoin, kun naiskansalainen Gamelin hämmästellen häntä katseli, hän
sanoi:
-- Etkö siis enää tunne tytärtäsi?... Vanha vaimo risti kätensä:
-- Julie... Sinäkö se olet... Hyvä Jumala, onko se mahdollista!...
-- Niin, minähän se olen. Syleile minua... äiti!
Kansalainen leski Gamelin sulki tyttärensä syliinsä pudottaen
kyynelen matkavaipan kaulukselle. Sitten hän jatkoi levottomasti:
-- Sinä olet Pariisissa!...
-- Voi äiti, jospa edes olisin tullut yksin!... Minua ei kukaan voi
tuntea näissä pukimissa.
Ja todellakin peitti kappa kokonaan hänen muotonsa, eikä hän
ulkomuodoltaan muutenkaan mitenkään näyttänyt eroavan muista
lukuisista nuorukaisista, jotka kuten hänkin pitivät pitkää,
jakaukselle kammattua tukkaa. Hänen kasvonpiirteissään, jotka olivat
hienot ja suloiset, mutta ahavoituneet, väsymyksen murtamat, huolien
kovettamat, oli rohkea ja miehekäs ilme. Hän oli hento ja hänen
jalkansa olivat pitkät ja suorat, hänen eleensä vaivattomat; hänen
kirkas äänensä oli ainoa, mikä saattoi ilmiantaa hänet.
Hänen äitinsä kysyi häneltä, oliko hänellä nälkä. Tytär vastasi, että
hän kernaasti söisi jotakin, ja kun hän oli saanut eteensä leipää,
viiniä ja kinkkua, hän rupesi syömään, toisella kyynärpäällään
pöytään nojaten, kauniina ja ahnaana kuin muinoin Ceres vanhan Baubon
majassa.
Lasi vielä huulillaan hän kysyi:
-- Äiti, tiedätkö sinä, milloin veljeni palaa? Minä olen tullut
puhuakseni hänen kanssaan.
Tuo kelpo äiti katseli tytärtään hämillään eikä vastannut mitään.
-- Minun täytyy tavata hänet. Mieheni on tänä aamuna vangittu ja
viety Luxembourg'iin.
"Miehekseen" hän nimitti Fortuné de Chassagnea, entistä aatelismiestä
ja Bouillén rykmentin upseeria. Tämä oli rakastanut häntä, kun hän
vielä oli muotiompelijattarena Rue des Lombards'illa, ja vienyt hänet
mukaansa Englantiin, jonne hän oli muuttanut elokuun 10:n päivän
jälkeen. Fortuné de Chassagne oli hänen rakastajansa, mutta hänestä
oli soveliaampaa äidin läsnäollessa nimittää häntä puolisokseen.
Ja itsekseen hän sitä paitsi ajatteli, että kurjuus oli kylläkin
väkevästi vihkinyt heidät toisiinsa ja että onnettomuuskin oli
sakramentti.
Enemmän kuin kerran he olivat viettäneet yönsä molemmat jollakin
penkillä Lontoon puistoissa ja kokoilleet leivänmurusia ravintolain
pöytien alta Piccadillyssa.
Hänen äitinsä ei vastannut mitään, ainoastaan katseli häntä synkin
silmäyksin.
-- Etkö kuule minua, äiti? Aika rientää; minun täytyy tavata Évariste
aivan heti: hän on ainoa, joka voi pelastaa Fortunén.
-- Julie, vastasi äiti, -- parempi on, että et puhu veljesi kanssa.
-- Mitä? Mitä sinä sanot, äiti?
-- Sanon vain, että on parempi, että et puhu veljellesi mitään herra
de Chassagnesta.
-- Mutta äiti, minun täytyy kumminkin tehdä se.
-- Lapseni, Évariste ei voi antaa anteeksi herra de Chassagnelle
sitä, että hän on ryöstänyt sinut omakseen. Sinähän tiedät, miten
suuttunut hän oli puhuessaan hänestä, mitä nimityksiä hän hänelle
antoi.
-- Niin, hän nimitti häntä raiskaajaksi, sanoi Julie naurahtaen
terävästi ja kohauttaen olkapäitään.
-- Lapsi kulta, hän oli kuolettavasti loukkaantunut. Évariste
on pannut päähänsä olla enää milloinkaan puhumatta herra de
Chassagnesta. Ja kahteen vuoteen hän ei ole maininnut sanaakaan
hänestä eikä sinusta. Mutta hänen tunteensa eivät ole muuttuneet;
sinä tunnet hänet: hän ei anna teille anteeksi.
-- Mutta äiti, Fortunéhän on nyt mennyt kanssani naimisiin...
Lontoossa...
-- Ei tarvita muuta kuin että Fortuné on ylimys ja emigrantti, jotta
Évariste kohtelisi häntä vihollisenaan.
-- Mutta sanohan toki, äiti, luuletko sinä, että jos minä pyydän
häntä ryhtymään varmuusvaliokuntaan ja yleiseen syyttäjään nähden
niihin toimenpiteisiin, jotka ovat välttämättömät Fortunén
pelastamiseksi, luuletko sinä todellakin, että hän ei sitä tekisi?...
Mutta äiti, hänhän olisi vallan hirviö, jos hän kieltäytyisi!
-- Lapsi kulta, veljesi on rehellinen ihminen ja hyvä poika. Mutta
älä pyydä häntä, voi, älä pyydä häntä tekemään mitään herra de
Chassagnen puolesta... Kuuntele neuvoani, Julie. Hän ei usko minulle
ajatuksiaan enkä minä niitä tietenkään voisi ymmärtääkään...
mutta hän on tuomari: hänellä on määrätyt periaatteet; hän toimii
omantuntonsa mukaan. Älä pyydä häneltä mitään, Julie.
-- Näen, että sinä tunnet hänet nyt. Sinä tiedät, että hän on kylmä,
tunteeton, että hän on paha ihminen, jolla ei ole muita vaikuttimia
kuin kunnianhimo ja turhamaisuus. Ja sinä olet sentään aina pitänyt
häntä minua parempana. Silloin kun me vielä asuimme yhdessä kaikki
kolme, käskit minun pitää häntä esikuvanani. Hänen täsmällinen
käytöksensä ja vakava puhetapansa herätti sinussa kunnioitusta: sinä
luulit, että hänellä oli kaikki hyveet. Ja minua sinä et koskaan
hyväksynyt, olit näkevinäsi minussa kaikki mahdolliset paheet,
sentähden että olin suora ja avomielinen ja kiipeilin puissa. Sinä
et koskaan ole voinut pitää minusta. Sinä rakastit ainoastaan häntä.
Mutta minä, katsos, minä vihaan häntä, tuota sinun Évaristeasi! Hän
on oikea teeskentelijä!
-- Vaiti, vaiti, Julie! Minä olen ollut hyvä äiti niin sinulle kuin
hänellekin. Olen antanut sinun käydä ammattioppia. Ei ollut minun
syyni, ettet pysynyt kunniallisena tyttönä etkä mennyt säätysi
mukaiseen avioliittoon. Minä olen rakastanut sinua hellästi ja
rakastan vieläkin. Minä annan sinulle anteeksi ja rakastan sinua.
Mutta älä sano mitään pahaa Évaristesta. Hän on hyvä poika. Hän on
aina pitänyt huolta minusta. Kun sinä, lapseni, hylkäsit minut, kun
jätit toimesi ja liikkeesi elääksesi yksissä herra de Chassagnen
kanssa, niin mitä olisi minusta tullut ilman häntä? Minä olisin
kuollut kurjuuteen ja nälkään.
-- Älä puhu noin, äiti! Sinä tiedät kyllä, että me olisimme tehneet
edestäsi parhaamme, Fortuné ja minä, ellet sinä itse, Évaristen
yllyttämänä, olisi kääntänyt kasvojasi pois meistä. Ei, minä kyllä
tiedän: hän on kykenemätön yhteenkään hyvään työhön. Ainoastaan
tehdäkseen minut sinun silmissäsi inhottavaksi hän on ollut
pitävinään huolta sinusta. Hänkö rakastaisi sinua!... Kykeneekö hän
rakastamaan ketään? Hänellä ei ole sydäntä eikä henkevyyttä! Hänellä
ei ole lahjoja, ei minkäänlaisia. Osatakseen maalata ihmisellä täytyy
olla herkempi luonnonlaatu kuin hänellä.
Hän silmäili hiukan ateljeen tauluja, jotka olivat samalla asteella
kuin hänen lähtiessäänkin.
-- Tuollainen on hänen sielunsa! Kylmä ja synkkä, jollaisena hän
on sen maalannut tauluihinsakin. Tuo hänen Oresteensa, jolla on
noin typerä katse, ilkeät suunviivat ja joka törröttää siinä kuin
seivästetty, se on juuri hän itse... Mutta, äiti, etkö sitten
käsitä mitään? Minähän en voi jättää Fortunétä vankeuteen. Sinähän
tunnet nuo jakobiinit, nuo isänmaanystävät, kaikki nuo Évaristen
hengenheimolaiset! He surmauttavat hänet. Äiti, rakas äiti, rakas
pikku äiti, minä en tahdo antaa heidän tappaa häntä minulta!
Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä! Hän on ollut niin hyvä
minulle, ja me olemme olleet yhdessä niin onnettomia. Katsos,
tämä matkavaippa on hänen. Minulla ei ollut enää edes paitaa
päälle. Muuan Fortunén ystävistä lainasi minulle jakkunsa, ja
minä olin sokerileipurin apulaisena Doverissa ja hän työskenteli
parturituvassa. Me tiesimme kyllä, että Ranskaan palaaminen oli samaa
kuin panna henkensä alttiiksi, mutta meiltä kysyttiin, tahdoimmeko
lähteä Pariisiin tärkeällä asialla... Me myönnyimme; me olisimme
suostuneet lähtemään mille asialle tahansa. Meille maksettiin matka
ja annettiin käteen eräälle pariisilaiselle pankkiirille osoitettu
vekseli. Hänen konttorinsa olikin kiinni: pankkiiri on vankeudessa
ja tulee teilattavaksi. Meillä ei ollut niin killinkiäkään. Kaikki
ne henkilöt, joiden kanssa olimme jonkinlaisissa tuttavuussuhteissa
ja joiden puoleen olisimme saattaneet kääntyä, olivat paenneet
tai vangitut. Ei ainoatakaan ovea, jolle kolkuttaa. Me nukuimme
eräässä tallissa Rue de la Femme-sans-têtellä. Eräs armelias
kengänkiilloittaja, joka vietti yönsä oljilla samassa paikassa
kuin mekin, lainasi ystävälleni yhden laatikoistaan, harjan ja
melkein tyhjän rasvapurkin. Kaksi viikkoa ansaitsi Fortuné meidän
elantomme kiilloittamalla jalkineita Place de Grèvellä, mutta
viime maanantaina muuan kunnallisneuvoston jäsen asetti jalkansa
laatikon syrjälle tahtoen saada kenkänsä kiilloitetuiksi. Hän oli
eräs entinen teurastaja, jolle Fortuné kerran maailmassa oli antanut
potkun takapuoleen siitä syystä, että hän oli myynyt lihaa väärillä
punnuksilla. Kun Fortuné nosti päätään saadakseen nuo vaivaiset kaksi
soutaan, niin roisto tunsi hänet, nimitti häntä ylimykseksi ja uhkasi
vangituttaa hänet. Ympärille keräytyi paljon ihmisiä, joista osa oli
kunnon väkeä, mutta joukossa myös konnia, jotka huusivat: "Kuolema
emigrantille!" ja kutsuivat avukseen santarmeja. Juuri silloin tulin
minä tuomaan vähän liemiruokaa Fortunélle. Näin, miten hänet vietiin
piirihallitukseen ja suljettiin Pyhän Johanneksen kirkkoon... Koko
yön istuin niinkuin koira ulkona kirkon portailla... Tänä aamuna he
veivät hänet...
Julie ei voinut jatkaa; hänen äänensä sortui nyyhkytyksiin.
Hän heitti hattunsa lattialle ja lankesi polvilleen äitinsä jalkoihin.
-- Tänä aamuna hänet vietiin Luxembourg'in vankilaan. Äiti, äiti,
auta minua pelastamaan hänet, armahda tytärtäsi!
Kyynelissään kylpien hän avasi viittansa ja, esiintyäkseen enemmän
rakastajattaren ja tyttären ottein, päästi naisellisen povensa
näkyviin; ja tarttuen äitinsä käsiin hän pusersi niitä aaltoilevaa
rintaansa vasten.
-- Minun rakas tyttäreni, Julie-kultani, Julie-lapseni! huokaili
leski Gamelin.
Ja hän painoi kyynelistä kosteat kasvonsa nuoren naisen poskea vasten.
Kotvaan aikaa ei kumpikaan puhunut mitään. Äiti-raukka koetti
mielessään keksiä jotakin keinoa tyttärensä auttamiseksi, ja Julie
vaani ahnaasti näiden kyynelten sumentamain silmien ilmettä.
"Ehkäpä", ajatteli Évaristen äiti, "ehkäpä, jos minä hänelle
puhun, hän antaa hellyttää mielensä. Hän on hyvä, hän on lempeä.
Ellei politiikka olisi kovettanut häntä, ellei hän olisi joutunut
jakobiinien vaikutuksen alaiseksi, ei hän koskaan olisi muuttunut
noin ankaraksi, joka ankaruus peloittaa minua, sentähden että en
ymmärrä sitä."
Hän otti Julien pään molempien käsiensä väliin:
-- Kuulehan, tyttäreni, minä puhun Évaristelle. Minä valmistan häntä
näkemään ja kuulemaan sinua. Jos hän noin äkkipäätä saisi nähdä
sinut, saattaisi hän suuttua, ja pelkään, että hän kiivastuisi...
Ja, minä tunnen hänet: tuo puku loukkaisi häntä; hän vaatii kaikessa
ankarasti tapojen ja sovinnaisuuden noudattamista. Minäkin vähän
ällistyin ensin nähdessäni Julie-tyttöni pojanpuvussa.
-- Voi, äiti, emigranttipakolaisuus ja se hirveä epäjärjestys, mikä
valtakunnassa vallitsee, ovat tehneet tällaiset valepuvut sangen
tavallisiksi. Täytyy käyttää niitä voidakseen harjoittaa jotakin
ammattia, pysyäkseen tuntemattomana, saadakseen lainapassin tai
väärän kansalaiskortin käymään täydestä. Lontoossa näin pikku Gireyn
tytöksi pukeutuneena, ja hän oli oikein soma tyttönä; ja myöntänethän
äiti, että se valepuku on vielä sopimattomampi kuin minun.
-- Lapsi-rukkani, ei sinun tarvitse puolustaa itseäsi minun
silmissäni, ei tässä asiassa eikä muussa. Minä olen sinun äitisi:
minun silmissäni sinä olet aina viaton. Minä puhun Êvaristen kanssa,
minä sanon...?
Sana katkesi häneltä. Hän tunsi sielussaan, millainen hänen poikansa
oli; hän tunsi sen, mutta hän ei tahtonut uskoa sitä, ei tietää
siitä...
-- Hän on hyvä. Hän tekee kyllä minun tähteni... sinun tähtesi, mitä
minä pyydän häneltä.
Ja molemmat naiset vaikenivat jälleen, äärettömän uupuneina kumpikin.
Julie nukahti, pää samassa helmassa, missä hän oli nukkunut lapsena.
Mutta rukousnauha kädessään istui äiti siinä tuskaisin sydämin ja
itki, itki niitä onnettomuuksia, jotka hän aavistuksessaan tunsi
hiljalleen lähestyvän tämän äänettömän pyrypäivän hämärässä, jossa
kaikki vaikeni, askelet, kärrynpyöräin kolina, taivas.
Äkkiä, levottomuuden teroittamalla kuulolla, hän erotti poikansa
askelet alhaalla porraskäytävässä.
-- Évariste...! hän sanoi. -- Piiloudu!
Ja hän työnsi tyttärensä omaan huoneeseensa.
-- Miten voitte tänään, äiti rakas?
Évariste ripusti hattunsa vaatenaulakkoon, vaihtoi sinisen takkinsa
työnuttuun ja istuutui maalaustelineensä eteen. Jo muutamia päiviä
hän oli tehnyt hiilipiirrosta voiton jumalattaresta, joka painaa
seppeleen isänmaan puolesta kaatuneen sotilaan otsalle. Hän olisi
intomielin antautunut tähän työhön, mutta tribunaali nieli kaikki
hänen päivänsä, hänen sielunsa kaikki voimat, ja hänen piirustuksesta
vieraantunut kätensä toimi raskaasti ja kankeasti.
Hän hyräili _Ça ira_-laulua.
-- Sinä laulat, lapseni, sanoi naiskansalainen Gamelin; -- sinä olet
siis iloinen.
-- Meidän onkin iloittava nyt, äiti rakas: kuuluu hyviä uutisia.
Vendée on muserrettu, itävaltalaiset lyöty; Reinin armeija on
murtanut vihollisen rintaman Lauternin ja Wissembourg'in luona.
Se päivä lähestyy, jolloin voitollinen tasavalta on näyttävä
lempeytensä. Mutta minkätähden pitää salaliittolaisten rohkeuden
kasvaa samassa määrin kuin tasavallan voimakin kasvaa? Minkätähden
yrittävät petturit pimeydessä salaa tuhota isänmaata, silloin kun se
lyö kaikki viholliset, jotka avoimesti käyvät sen kimppuun?
Naiskansalainen Gamelin kutoi sukkaa katsellen poikaansa
silmälasiensa yli.
-- Berzélius, sinun vanha mallisi, kävi täällä ja pyysi kymmentä
livreä, jotka sinä olit hänelle velkaa: minä annoin sen hänelle.
Pikku Joséphinella on ollut vatsa kipeänä kaikista niistä makeisista,
joita puuseppä on syöttänyt hänelle. Minä keitin hänelle rohtoa...
Desmahis kävi täällä myös sinua tapaamassa; hän oli pahoillaan siitä,
ettet ollut kotona. Hän olisi kernaasti tahtonut kaivertaa jotakin
sinun piirustustesi mukaan. Hän pitää sinua hyvin lahjakkaana. Tuo
kunnon poika tarkasteli luonnoksia ja piti niistä hyvin paljon.
-- Sitten kun on saatu rauha maahan ja kaikki salaliitot
tukahdetuksi, sanoi maalari, -- niin jatkan jälleen Orestestani.
Minun tapanani ei ole kiittää itseäni, mutta tuo pää on tosiaan
Davidin arvoinen.
Hän muotoili majesteellisella ääriviivalla voiton jumalattarensa
kättä.
-- Hän ojentaa palmuja, hän sanoi. -- Mutta olisi melkein kauniimpaa,
jos itse hänen käsivartensakin olisivat palmuja.
-- Évariste!
-- Mitä, äiti?...
-- Olen saanut tietoja... arvaa kenestä...
-- En tiedä.
-- Juliestä... sisarestasi... Hän ei ole onnellinen.
-- Olisikin vallan häpeällistä, jos hän olisi.
-- Älä puhu noin, lapseni: hän on sisaresi. Julie ei ole huono
ihminen; hän on pohjaltaan hyvä, ja vastoinkäymiset ovat häntä
kasvattaneet. Hän rakastaa sinua. Minä voin vakuuttaa sinulle,
Évariste, että hän ei mitään niin toivo kuin päästä jälleen
työteliääseen, moitteettomaan elämään ja omaistensa piiriin. Ei
mikään estäisi sinua tapaamasta häntä. Hän on mennyt naimisiin
Fortuné Chassagnen kanssa.
-- Hän on siis kirjoittanut teille?
-- Ei.
-- Kuinka olette siis saanut nämä tiedot hänestä, äiti?
-- En kirjeellisesti, lapseni, vaan... Évariste nousi tuoliltaan ja
keskeytti hänet hirvittävällä äänellä:
-- Ei sanaakaan enää, äiti! Älkää sanoko minulle, että he ovat
palanneet Ranskaan molemmat... Koska heidän kerran täytyy kuolla,
niin toivon ainakin, että se ei tapahdu minun välitykselläni. Heidän
tähtensä, teidän ja minun itseni tähden minä en tahdo tietää, ovatko
he Pariisissa... Älkää pakottako minua sitä tietämään, sillä muuten...
-- Mitä tarkoitat, lapseni? Et suinkaan tahtoisi, uskaltaisi...?
-- Äiti, kuulkaa minua: jos minä tietäisin, että sisareni Julie on
tuossa huoneessa... (ja hän viittaa sormellaan suljettuun oveen)
niin menisin heti ilmiantamaan hänet valvontavaliokunnalle.
Äiti-raukka oli käynyt kasvoiltaan yhtä valkeaksi kuin hänen
myssynsä, hän pudotti sukankutimen vapisevista käsistään ja huokasi
äänellä, joka oli heikompi kuin heikoin kuiskaus:
-- Minä en tahtonut uskoa, mutta nyt minä näen sen kyllä: hän on
hirviö...
Yhtä kalpeana kuin äitinsäkin, vaahto suupielissä, syöksyi Évariste
ulos huoneesta paeten etsimään Élodien sylistä unhotusta, unta,
kaiken häviön suloista esimakua.