_Frimaire_-kuukauden [Frimaire: pakkaskuu. Marrask. 21 p. -- jouluk.
20 p. Suomentaja] kahdentenakymmenentenä neljäntenä, kello kymmenen
aamulla, kirkkaan ja aurinkoisen taivaan sulatellessa öistä routaa
lähtivät kansalaiset Guénot ja Delourmel, yleisen varmuusvaliokunnan
jäsenet, Barnabiittikirkkoon ja antoivat johtaa itsensä piirin
valvontavaliokuntaan, kapitulisaliin, jossa par'aikaa kansalainen
Beauvisage tunki puita uuniin. Mutta he eivät ensin ollenkaan
huomanneet tuota lyhytvartista ja kokoonpainunutta miestä.
Sälöisellä äänellä, joka kyttyräselille on ominainen, pyysi
kansalainen Beauvisage valtuutettuja istumaan ja kysyi, voisiko hän
jollakin palvella heitä.
Guénot kysyi häneltä, tunsiko hän muuatta entistä herra des
Ilettes'iä, jonka piti asua jossakin Pont-Neufin lähellä.
-- Hän on henkilö, joka minun on määrä vangita, lisäsi hän.
Ja hän näytti varmuusvaliokunnan määräystä.
Etsittyään jonkin aikaa tätä nimeä muististaan Beauvisage vastasi,
ettei hän tuntenut yhtään des Ilettes-nimistä henkilöä, että tuo
epäilyksenalainen mies ei ehkä asunutkaan tässä piirissä, sillä eräät
osat Museumistä, Unitéstä ja Marat-et-Marseille'sta olivat myös
Pont-Neufin lähettyvillä, ja että jos hän piirissä asui, niin hän
varmaankin käytti jotakin toista nimeä kuin se, mikä oli valiokunnan
vangitsemiskäskyssä, mutta että joka tapauksessa hänet kyllä pian
löydettäisiin.
-- Älkäämme hukatko yhtään aikaa! sanoi Guénot. -- Hänet saatiin ilmi
erään kirjeen kautta, jonka eräs hänen naispuolinen rikostoverinsa
oli kirjoittanut ja joka napattiin talteen ja jätettiin valiokunnalle
jo pari viikkoa sitten, vaikka kansalainen Lacroix vasta eilen
illalla perehtyi sen sisältöön. Me aivan hukumme ilmiantoihin, niitä
tulee meille joka puolelta niin suuret määrät, ettei tiedä mihin
ryhtyä.
-- Myöskin piirin valvontavaliokuntaan tulee runsaasti ilmiantoja,
vastasi Beauvisage ylpeästi. -- Toiset tekevät ilmiantonsa
kansalaisvelvollisuudesta, toiset viisifrangisen houkuttelemina.
Monet lapset ilmiantavat vanhempansa päästäkseen kiinni näiden
perintöön.
-- Äsken mainitsemani kirje, jatkoi Guénot, -- on lähtöisin erään
rouva Rochemauren, vanhan lemmenseikkailijattaren kädestä, jonka
luona ennen on pelattu biribiä, ja sen kuoressa on erään kansalainen
Raulinen nimi, mutta itse asiassa on se osoitettu eräälle Pittin
palveluksessa olevalle emigrantille. Minä otin sen mukaani
päästäkseni perille tuosta des Ilettes-nimisestä henkilöstä.
Hän veti kirjeen esiin taskustaan.
-- Sen alussa on ensin pitkä luettelo niistä konventin jäsenistä,
jotka voisi, sikäli kuin tuo nainen väittää, voittaa puolelleen
rahasummalla tai lupaamalla heille jonkin korkean virka-aseman
uudessa, nykyistä kestävämmässä hallituksessa. Sitten on tässä
tällainen kohta:
Minä tulen juuri erään herra des Ilettes'in luota, joka asuu
Pont-Neufin lähellä eräässä ullakkokomerossa, josta hänet
löytääkseen täytyy olla kissa tai piru itse; hänen on pakko
ansaita elatuksensa jäsennukkien valmistamisella. Mutta hän
arvostelee asioita järkevästi: sentähden kerron tässä teille
pääkohdat hänen keskustelustaan. Hän ei usko tämän nykyisen
asiaintilan kestävän kauan. Hän ei kuitenkaan luule, että
liittolaisten voitto lopettaisi sitä; ja tapahtumain kulku
näyttää vahvistavan todeksi hänen mielipiteensä; sillä
tiedättehän, hyvä herra, että viimeaikaiset sotauutiset ovat
huonoja. Hän uskoo pikemminkin uskontoonsa syvästi kiintyneiden
pieneläjien ja kansan naisten kapinaan. Hänen käsittääkseen
yhdistää vallankumoustribunaalin aiheuttama yleinen kauhuntila
pian koko Ranskan jakobiineja vastaan. "Tuo tribunaali", hän
leikillään sanoi, "joka langettaa tuomion yht'aikaa Ranskan
kuningattarelle ja jollekin leivänkaupustelijamummolle, on aivan
tuon William Shakespearen kaltainen, jota englantilaiset niin
suuresti ihailevat, jne." Hän ei pidä mahdottomana sitäkään, että
Robespierre menisi naimisiin leski Capet'n kanssa ja nimityttäisi
itsensä valtakunnan protektoriksi.
Olisin erittäin kiitollinen teille, hyvä herra, jos lähettäisitte
minulle tulevan rahasumman, s.o. tuhat sterlingipuntaa, samalla
tavalla kuin ennenkin, mutta älkää missään nimessä kirjoittako
herra Morhardtille: hänet on vangittu ja teljetty tyrmään jne.,
jne.
-- Herra des Ilettes valmistaa jäsennukkeja, sanoi Beauvisage, --
sehän on arvokas tiedonanto... vaikkakin piirissämme on paljon
sellaisia pikkuteollisuuden harjoittajia.
-- Tuosta muistan, sanoi Delourmel, -- että minä olen luvannut
ostaa kotiin nuken nuorimmalle tyttärelleni Nathalielle, joka
makaa sairaana tulirokossa. Täplät ilmestyivät eilen. Tuo tauti
ei ole kovin vaarallinen, mutta se vaatii huolellista hoitoa. Ja
Nathalie, joka ikäisekseen on hyvin kehittynyt ja älykäs, on heikko
terveydeltään.
-- Minulla on vain yksi poika, sanoi Guénot. -- Hän leikkii tynnyrin
vanteilla ja tekee ilmalla täytetyistä pusseista pieniä ilmapalloja.
-- Hyvin usein, huomautti Beauvisage, -- lapset kernaimmin leikkivät
sellaisilla esineillä, jotka eivät ole leluja. Minun veljenpoikani
Émile, joka on seitsenvuotias vekara ja hyvin lahjakas, leikkii
päivät pitkään pienillä neliskulmaisilla puupalasilla, joista hän
rakentelee taloja... Saako olla?
Ja Beauvisage ojensi avatun nuuskarasiansa molemmille valtuutetuille.
-- Nyt meidän täytyy napata kiinni tuo veijari, sanoi Delourmel,
jolla oli pitkät viikset ja suuret, pyörivät silmät. -- Tänä aamuna
minulla on sellainen ruokahalu, että kernaasti pistäisin poskeeni
ylimyspaistin ja siihen sivuun lasillisen valkoviiniä.
Beauvisage ehdotti valtuutetuille, että he menisivät tapaamaan hänen
virkaveljeään Dupont vanhempaa tämän verstaaseen Place Dauphinelle,
hän varmasti tuntisi tuon kyseenalaisen des Ilettes'in.
He astelivat rivakasti kylmässä aamuilmassa neljän piirikrenatöörin
seuraamina.
-- Oletteko nähneet _Kuninkaiden viimeistä tuomiota?_ kysyi Delourmel
seurakumppaneiltaan. -- Sitä näytelmää kannattaa katsoa. Tekijä
esittää siinä kaikki Euroopan kuninkaat, jotka ovat paenneet erääseen
autioon saareen, tulivuoren juurelle, joka nielee heidät. Se on
isänmaallinen kappale.
Delourmel äkkäsi Rue de Harlayn kulmassa pienen työntövaunun, joka
kiilsi kuin kirkon kappeli ja jota muuan vanha vahakangashattuun
pynttäytynyt eukko lykkäsi edellään.
-- Mitä tuo mummo myy? hän kysyi. Vanhus vastasi itse:
-- Katsokaa, hyvät herrat, valitkaa mieleisenne! Täällä on
rukousnauhoja ja ruususeppeleitä, ristejä, pyhän Antoniuksen
kuvia, pyhitettyjä hikiliinoja, pyhän Veronikan liinoja, _Ecce
homo, Agnus Dei_, pyhän Hubertuksen torvia ja sormuksia ja kaikkia
hartausesineitä.
-- Siinähän on koko fanatismin asevarasto! huudahti Delourmel.
Ja hän toimeenpani äkkipikaa pienen kuulustelun kaupustelijaeukon
kanssa, joka kaikkiin kysymyksiin vastasi:
-- Poikani, jo neljäkymmentä vuotta olen myynyt hartausesineitä.
Nähdessään erään ohikulkevan sinimekon antoi varmuus valiokunnan
valtuusmies tälle määräyksen viedä tuon hämmästyneen mummon La
Conciergerie'hin.
Kansalainen Beauvisage huomautti Delourmelille, että paremminkin
olisi ollut valvontavaliokunnan asia vangita tämä kaupustelijatar ja
viedä hänet piirihallitukseen ja että sitä paitsi oli vaikea tietää,
miten oikein suhtautua entiseen uskontoon, hallituksen näkökannalta
nimittäin, oliko se kokonaan sallittava vai kokonaan kiellettävä.
Lähestyessään puusepän verstasta valtuusmiehet ja komissaari kuulivat
vihastuneita huutoja, jotka sekoittuivat sahan sirinään ja höylän
kirskunaan. Puuseppä Dupont vanhemman ja hänen naapurinsa portinvahti
Remaclen välillä oli noussut riita naiskansalainen Remaclen vuoksi,
jota vastustamaton voima lakkaamatta veti puusepän verstaan
perälle, josta hän palasi asuntoonsa vaatteet höylänlastuissa ja
sahajauhoissa. Loukkaantunut portinvahti potkaisi Moutonia, puusepän
koiraa, juuri kun hänen oma tyttärensä Joséphine par'aikaa hellästi
silitteli sitä. Suuttunut Joséphine yltyi torumaan isäänsä; puuseppä
huusi vihasta vapisevalla äänellä:
-- Heittiö, minä kiellän sinua lyömästä minun koiraani.
-- Ja minä, vastasi portinvahti korottaen äänensä, -- minä kiellän
sinua...
Hän ei lopettanut lausetta: puusepän höylä oli hipaissut hänen
päätään.
Nähdessään kaukaa kansalainen Beauvisagen ja valtuusmiehet hän riensi
heitä vastaan ja sanoi:
-- Kansalainen komissaari, sinä olet todistajani, että tuo konna on
yrittänyt murhata minut.
Kansalainen Beauvisage, punainen virkamyssy päässään, ojensi pitkät
käsivartensa ilmaan rauhoittavasti ja sanoi kääntyen portinvahdin ja
puusepän puoleen:
-- Sata souta sille teistä, joka voi ilmoittaa meille, missä täällä
asuu eräs epäilyksenalainen henkilö, jota yleinen varmuusvaliokunta
etsii, muuan entinen des Ilettes, jäsennukkien valmistaja.
Molemmat, portinvahti ja puuseppä, lähtivät heti osoittamaan tietä
Brotteaux'n asuntoon eivätkä enää riidelleet mistään muusta kuin
siitä sadan soun assignaatista, joka ilmiantajalle oli luvattu.
Delourmel, Guénot ja Beauvisage ja heidän jäljessään neljä
krenatööriä, portinvahti Remacle, puuseppä Dupont ja tusina korttelin
pieniä katunaskaleita kiipesivät nyt perätysten ylös natisevia
portaita ja sitten lopuksi vielä tikapuita pitkin.
Brotteaux istui ullakkokamarissaan leikellen ilveilijänukkejaan ja
vastapäätä häntä kokoili isä Longuemare lankaan niiden irrallisia
jäseniä ja hymyili nähdessään sormiensa näin saavan aikaan poljentoa
ja sopusointua.
Kuullessaan pyssynperien kolahtelevan porraskäytävässä hätkähti
munkki koko ruumiiltaan, ei sentähden että hänellä olisi
ollut vähemmän rohkeutta kuin Brotteaux'lla, joka pysyi aivan
välinpitämättömänä, mutta hän ei ollut tottunut ulkonaiseen
itsehillintään. Kansalainen Delourmelin kysymyksistä ymmärsi
Brotteaux heti, mistäpäin tämä isku oli kotoisin, ja huomasi,
vaikkakin liian myöhään, että ei koskaan pitäisi uskoa mitään
naisille. Kun häntä kehoitettiin seuraamaan komissaaria, hän otti
mukaansa Lucretiuksensa ja kolme paitaansa.
-- Tämä kansalainen, hän sanoi osoittaen isä Longuemarea, -- on
apulaiseni, jonka olen ottanut tekemään jäsennukkeja. Hän asuu täällä.
Mutta kun munkilla ei ollut näyttää kansalaistodistusta, otettiin
hänetkin vangiksi yhdessä Brotteaux'n kanssa.
Kun vankikulkue meni portinvahdin asunnon ohitse, näkyi
naiskansalainen Remacle luutaansa nojaten katselevan vuokralaistaan
samoin ilmein kuin hyve katselee lain kouriin joutunutta rikosta.
Pikku Joséphine piteli kauniina ja huolettomana kaulanauhasta
Moutonia, se kun tahtoi juosta tervehtimään ystäväänsä, joka usein
oli antanut sille sokeria. Suuri joukko uteliaita seisoi Thionvillen
torilla.
Portaiden alapäässä kohtasi Brotteaux nuoren maalaistytön, joka
juuri oli nousemassa ylös portaita. Hänellä oli käsivarrellaan
täysinäinen munakori ja kädessä leipä, liinan sisään käärittynä.
Hän oli Athénaïs, joka tuli Palaisseausta antaakseen pelastajalleen
pienen lahjan kiitollisuutensa osoitteeksi. Nähdessään että valtion
virkamiehet ja neljä krenatööria raahasivat pois "herra Mauricea",
hämmästyi hän kovin, kysyi, oliko se totta, lähestyi komissaaria ja
sanoi hänelle hiljaa:
-- Ette suinkaan te ota häntä? Se ei ole mahdollista... Mutta te ette
tunne häntä! Hän on hyvä niinkuin hyvä Jumala itse.
Kansalainen Delourmel työnsi hänet syrjään ja antoi krenatööreille
merkin lähteä eteenpäin. Silloin alkoi Athénaïs purkaa suustaan
mitä saastaisimpia haukkumasanoja, mitä sopimattomimpia solvauksia
virkamiehistä ja krenatööreistä, joista tuntui aivan kuin olisi
heidän päälleen sillä kertaa tyhjennetty kaikki Palais-Royalin ja Rue
Fromenteaun likavedet. Sitten hän huusi äänellä, joka kuului yli koko
Thionvillen torin ja sai uteliaiden joukot värisemään:
-- Eläköön kuningas! Eläköön kuningas!