XVI.

Annettuaan kolmen kuukauden ajan joka päivä isänmaalle sekä

maineikkaita että tuntemattomia uhreja Évariste vihdoin sai käsiinsä

sellaisen oikeusjutun, jota hän saattoi kutsua omakseen; syytettyjen

joukosta hän valitsi itselleen oikein oman nimikon.

Koko ajan, minkä hän oli istunut tribunaalissa, hän oli silmiensä

ohi lakkaamatta soluvain kanteenalaisten joukosta ahnaasti vainunnut

Élodien viettelijää, josta hän työteliäässä mielikuvituksessaan jo

oli muodostanut paikoitellen hyvinkin tarkkapiirteisen kuvan. Hän

kuvitteli häntä nuoreksi, kauniiksi, ylimieliseksi, ja oli varma

siitä, että hän oli muuttanut Englantiin. Gamelin luuli löytäneensä

hänet eräässä nuoressa, Maubel-nimisessä emigrantissa, joka Ranskaan

palattuaan oli vangittu isäntänsä ilmiantamana eräässä majatalossa

Passyssa ja jonka asia tuhansien muiden mukana oli joutunut

Fouquier-Tinvillen osaston käsiteltäväksi. Häneltä oli löydetty

kirjeitä, joita kannekirjassa katsottiin todistuskappaleiksi Maubelin

ja Pittin kätyrien välillä vallinneesta salaliitosta, mutta jotka

itse asiassa olivat ainoastaan kirjeitä lontoolaisilta pankkiireilta,

joille hän oli tallettanut rahaa. Maubel, joka oli nuori ja kaunis,

näytti harrastavan etupäässä vain rakkausseikkailuja. Hänen

taskupapereistaan löytyi merkkejä suhteista Espanjaankin päin, joka

silloin oli sodassa Ranskan kanssa; nämä kirjeet olivat itse asiassa

aivan yksityisluontoisia, ja että tuomioistuin ei heti vaatinut

kanteen kumoamista, johtui varmaan siitä periaatteesta, että oikeuden

ei koskaan tule liiaksi hätäillä vangittujen vapauttamisessa.

Gamelin sai olla mukana Maubelin-jutun ensimmäisessä kuulustelussa,

ja hänen silmiinsä pisti jo silloin erityisesti tuon nuoren

entisen ylimyksen luonne, joka oli aivan sellainen kuin miksi hän

kuvitteli sitä miestä, joka oli väärinkäyttänyt Élodien luottamusta.

Siitä asti hän istui tuntikausia protokollasihteerin huoneeseen

hautautuneena innokkaasti tutkien syytetyn asiakirjoja. Hänen

epäluulonsa saivat erityistä virikettä siitä, että hän eräästä

emigrantille kuuluvasta vanhasta muistikirjasta löysi _Maalaavan

Amorin_ osoitteen, vaikkakin tosin samalla kohtaa oli _Viheriäisen

marakatin_, entisen _Perintöruhtinattaren muotokuvan_ ja monen muun

piirros- ja taulukaupan osoitteita. Mutta kun Évariste sai tietää,

että tästä samasta taskukirjasta oli löydetty muutamia punaisen

neilikan terälehtiä, jotka olivat olleet huolellisesti silkkipaperiin

kiedottuja, ja kun hän muisti, että punainen neilikka oli Élodien

lempikukka, jota hän kasvatti akkunallaan, kantoi hiuksissaan ja

jonka hän tarjosi (sen hän tiesi) rakkautensa merkiksi, niin ei hän

enää yhtään epäillyt.

Kun hän siten oli saanut varmuuden, hän päätti vielä kysyä sitä

Élodielta, kuitenkaan ilmaisematta niitä olosuhteita, joissa hän oli

päässyt rikollisen perille.

Kun hän nousi kotiportaitaan ylös, hän tunsi jo alaeteisessä

huumaavaa hedelmäntuoksua ja tapasi ateljeessaan Élodien, joka auttoi

äiti Gamelinia kvittenien hilloamisessa. Sill'aikaa kun vanha emäntä

sytytti tulta uuniin ja koetti päässään keksiä keinoja, miten säästää

hiiliä ja sokerijauhoa huonontamatta hilloa, istui naiskansalainen

Blaise olkituolilla, karkea keittiöesiliina edessään, helma täynnä

kullankeltaisia hedelmiä, kuorien ja halkoen niitä ja heitellen

niitä neljäsosalohkoina kuparikattilaan. Hänen pitsimyssynsä riippui

niskassa, hänen musta tukkansa kierteli kiharoina kostealla otsalla;

koko hänen olemuksensa uhosi kotoista viehätystä ja hiljaista onnen

suloa, joka herätti helliä mielikuvia ja rauhallista mielihyvän

tunnelmaa.

Paikaltaan liikahtamatta hän kohotti rakastajaansa kauniin katseensa,

joka välkkyi kuin sula kulta, ja sanoi:

-- Katsopas, Évariste, täällä me teemme työtä sinun vuoksesi. Koko

talven saat syödä ihanaa kvittenihyytelöä, joka on hyvää vatsallesi

ja tekee mielesi keveäksi.

Mutta Gamelin tuli hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Jacques Maubel...

Samassa pisti suutari Combalot punaisen nenänsä esiin oven raosta.

Hän toi parin kenkiä, joihin hän oli pannut korot, ja samalla laskun

muutamista puolipohjauksista.

Käydäkseen kunnon kansalaisesta hän käytti uutta kalenteria. Muori

Gamelin, joka tahtoi tarkastaa, olivatko laskut oikein, sekaantui

hänen _fructidoreissaan_ [Fructidor: hedelmäkuu. Elok. 18 p. --

syysk. 16 p. Suomentaja] ja _vendémiaireissään_. Hän huokasi:

-- Herranjesta, kaiken ne tahtovat muuttaa, päivät, kuukaudet,

vuodenajat, auringon ja kuun! Herra Jumala, mikä tämä on, tämä

kalossipari _vendémiairen_ kahdeksantena, herra Combalot?

-- Katsokaa almanakkaan, kansalainen, niin saatte kyllä selvän siitä.

Naiskansalainen Gamelin otti käteensä almanakan, silmäili sitä vähän,

mutta laski sen sitten heti pois.

-- Siinähän ei ole kristillistä ajanlaskuakaan, hän sanoi

kauhistuneena.

-- Ei olekaan, kansalainen, sanoi suutari, -- eikä meillä myöskään

ole enää kuin kolme pyhäpäivää neljän asemesta. Eikä siinä vielä

kyllin: me saamme myös muuttaa laskutapamme. Ei mitään liardeja eikä

denierejä enää, kaikki lasketaan tislatun veden mukaan.

Kun naiskansalainen Gamelin kuuli tämän, värähtivät hänen huulensa,

hän nosti silmänsä kattoon ja huokasi:

-- He menevät liian pitkälle!

Hänen näin valitellessaan, kuten pyhät naiset maalaiskirkkojen

Golgata-tauluissa, oli kekäle huomaamatta päässyt putoamaan lattialle

ja täytti ateljeen ilkeällä katkulla, joka yhdessä kvittenien

pyörryttävän tuoksun kanssa teki ilman mahdottomaksi hengittää.

Élodie valitti, että hänen kurkkuaan karvasteli, ja pyysi saada avata

ikkunan. Mutta heti kun suutarikansalainen oli sanonut hyvästit ja

naiskansalainen Gamelin jälleen siirtynyt uuninsa ääreen, kuiskasi

Évariste uudelleen tuon nimen naiskansalainen Blaisen korvaan:

-- Jacques Maubel.

Élodie katsoi häneen vähän hämmästyneenä ja kysyi sitten hyvin

tyynesti halkaisten samalla kädessään olevan kvittenin neljään osaan:

-- No niin? Mitä Jacques Maubelista?...

-- Se on hän.

-- Mikä hän?

-- Sinä olet antanut hänelle punaisen neilikan. Élodie sanoi, ettei

hän ymmärtänyt tuosta puheesta yhtään mitään, ja pyysi, että Évariste

selittäisi asian lähemmin.

-- Tuo ylimys! Tuo emigrantti! Tuo konna!

Élodie kohautti olkapäitään ja kielsi hyvin uskottavalla ilmeellä

koskaan tunteneensa mitään Jacques Maubelia.

Eikä hän todellakaan ollut häntä koskaan tuntenut.

Hän kielsi myös koskaan antaneensa punaisia neilikoita kenellekään

muulle kuin Évaristelle, mutta tässä suhteessa hänen muistinsa hieman

petti.

Évariste ei yleensä tuntenut naisia eikä myöskään ollut tunkenut

erittäin syvälle Élodien luonteeseen, mutta hän arvasi, että tämä

hyvin pystyi teeskentelemään ja pettämään jonkun typerämmän kuin hän.

-- Mitä hyödyttää kieltää? hän sanoi. -- Minä tiedän kaikki.

Élodie vakuutti uudelleen, ettei hän ollut tuntenut ketään

Maubel-nimistä. Ja kun hän jo oli saanut kaikki kvitteninsä

kuorituiksi, hän pyysi vettä, sillä hänen sormensa olivat hedelmistä

tahmeat.

Gamelin toi hänelle pesuvadin.

Ja pestessään käsiään hän vielä kerran vakuutti samaa.

Évariste sanoi vielä kerran, että hän tiesi kaikki, ja siihen ei

Élodie enää vastannut mitään.

Hän ei voinut tietää, mihin hänen rakastajansa kysymyksellään oikein

tähtäsi, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että

tuo Maubel, josta hän ei ikinä ollut kuullut puhuttavan, tulisi

vallankumoustribunaalin tuomittavaksi; hän ei käsittänyt mitään

niistä epäilyistä, joilla Évariste kiusasi häntä, mutta hän tiesi ne

vääriksi. Senpätähden, kun näyttäytyi mahdottomaksi haihduttaa niitä,

ei hän viitsinyt niiden vuoksi nähdä sen suurempaa vaivaa. Hän luopui

vakuutuksistaan, ettei hän koskaan ollut tuntenut mitään Maubelia,

pitäen ehkä edullisenakin, että tuo mustasukkainen mies joutui

harhapoluille, kun sattuma kuitenkin milloin tahansa olisi voinut

johtaa hänet oikeillekin jäljille. Hänen entinen pikku kirjurinsa,

josta nyt oli tullut kaunis, isänmaallinen rakuuna, oli joutunut

epäsopuun ylimyksellisen rakastajattarensa kanssa. Kun hän tuli

Élodieta vastaan kadulla, näytti hänen katseensa sanovan: "Kas vain,

kaunokaiseni, minusta tuntuu, että tulen antamaan teille anteeksi

sen, että olen ollut teille uskoton, sillä alanpa jälleen panna

teihin arvoa." Élodie ei siis enää yrittänytkään parantaa ystäväänsä

hänen päähänpistoistaan, joiksi Élodie nämä väitteet leimasi: Gamelin

jäi siihen vakaumukseen, että Jacques Maubel oli Élodien raiskaaja.

* * * * *

Seuraavina päivinä jatkoi tribunaali väsymättömästi työskentelyään

hävittääkseen federalismin, joka lohikäärmeen tavoin oli uhannut

niellä vapauden. Ne olivat ankaria päiviä, ja lopenväsyneet

valamiehet tuomitsivat mahdollisimman pian pois tieltä vaimo

Roland'in brissotistipuolueen kiihottajana tai rikostoverina.

Sill'aikaa kävi Gamelin joka aamu Oikeuspalatsissa kiiruhtamassa

Maubelin juttua. Bordeaux'ssa oli tärkeitä asiakirjoja: hän sai

aikaan sen, että erityinen komissaari lähetettiin sinne niitä

hakemaan postihevosilla. Vihdoin ne saapuivat.

Yleisen syyttäjän apulainen luki ne, irvisti ja sanoi Évaristelle:

-- Eivät ole kehuttavia nämä asiakirjat!

Niissä ei ole kerrassaan mitään. Pelkkiä typeryyksiä!... Jos olisi

edes varmaa, että tämä entinen kreivi koskaan on lähtenyt maasta!...

Vihdoin Gamelin onnistui puuhissaan. Nuorta Maubelia

vastaan laadittiin syytöskirjelmä, ja hänet haastettiin

vallankumoustribunaalin eteen _brumaire_-kuun 9:nä päivänä.

[Brumaire: usvakuu Syysk. 22 p. -- lokak. 21 p. Suomentaja.]

Jo heti istunnon alussa oli presidentti synkän ja hirvittävän

näköinen, niinkuin hänen tapansa oli aina silloin, kun oli edessä

jokin huonommin valmistettu juttu. Yleisen syyttäjän apulainen hiveli

leukaansa kynällään teeskennellen hyvän omantunnon rauhaa. Sihteeri

luki syytöskirjan: mitään niin onttoa ei ollut oikeussalissa vielä

kuultu.

Presidentti kysyi syytetyltä, eikö tämä ollut tuntenut emigrantteja

koskevia lakeja.

-- Tunsin ne ja otin ne huomioon, vastasi Maubel, -- ja lähdin

Ranskasta lainmukaisella passilla varustettuna.

Englannin-matkansa ja paluunsa syyt hän selitti tyydyttävällä

tavalla. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, niiden suora ja

ylpeä ilme herätti myötätuntoa. Lehterien naiset katselivat häntä

suosiollisin silmin. Syytöskirjassa väitettiin, että hän oli

oleskellut Espanjassa tämän maan jo käydessä sotaa Ranskan kanssa:

hän vakuutti, ettei hän ollut liikkunut mihinkään Bayonnesta tähän

aikaan. Eräs kohta oli vielä hämärä. Niissä papereissa, jotka hän oli

viskannut uuniin, silloin kun hänet vangittiin, ja joista ei ollut

löytynyt kuin pieniä siekaleita, oli espanjalaisia sanoja ja nimi

"Nieves".

Jacques Maubel kieltäytyi tässä suhteessa antamasta niitä selityksiä,

joita häneltä vaadittiin. Ja kun presidentti sanoi hänelle, että

hänen oman etunsa vuoksi oli annettava selitys, niin hän vastasi,

ettei aina ole tarvis valvoa omia etujaan.

Gamelin ajatteli vain yhtä rikosta, josta hän tahtoi Maubelin

langettaa: kolme kertaa hän pyysi presidenttiä kysymään syytetyltä,

saattoiko tämä selittää, minkätähden hän niin huolellisesti säilytti

kuihtuneita neilikan lehtiä lompakossaan.

Maubel vastasi, ettei hän katsonut olevansa velvollinen vastaamaan

kysymykseen, joka ei kuulunut oikeudelle, koskapa ei ollut löydetty

mitään kirjelippuja tämän kukkasen sisältä.

Valamiehistö vetäytyi neuvottelemaan ollen hyvin suosiollisessa

mielialassa tätä nuorta miestä kohtaan, jonka epäselvä juttu tuntui

pääasiassa kätkevän vain rakkaussalaisuuksia. Tällä kertaa nuo

hyvät ja puhtaatkin olisivat kernaasti hänet vapauttaneet. Eräs

heistä, muuan entinen, joka oli lahjoittanut kaiken omaisuutensa

vallankumoukselle, sanoi:

-- Hänen syntyperänsäkö vuoksi häntä vainotaan? Minullakin on ollut

onnettomuus syntyä ylimykseksi.

-- Niinpä kylläkin, mutta sinä olet luopunut siitä säädystä, vastasi

Gamelin, ja hän on jäänyt siihen.

Ja hän puhui niin kiivaasti tuota salaliittolaista, tuota Pittin

lähettilästä, tuota Cobourgi'n rikostoveria vastaan, joka oli

matkannut yli merten ja vuorien etsimään vapauden vihollisia, hän

vaati niin kiihkeästi petturille kuolemantuomiota, että hän sai

isänmaalliset valamiehet jälleen levottomiksi ja herätti eloon heidän

vanhan ankaruutensa.

Eräs heistä virkkoi hänelle kyynillisesti:

-- Täytyyhän virkaveljien kesken tehdä toisilleen pieniä palveluksia.

Kuolemantuomio langetettiin yhden äänen enemmistöllä.

Syytetty kuunteli tuomiotaan hymyilevän rauhallisena. Hänen

katseensa, joka levollisena kiersi salia, ilmaisi, kohdatessaan

Gamelinin kasvot, sanoin kuvaamatonta halveksintaa.

Ei yhtään mielihyvän ilmausta kuulunut tuomion johdosta.

La Conciergerie-vankilassa, jonne Jacques Maubel jälleen vietiin, hän

kirjoitti kirjeen odotellessaan teloitustaan, jonka piti tapahtua

samana iltana, soihtujen valossa:

Rakas sisareni! Tribunaali lähettää minut mestauspölkylle täten

suoden minulle sen ainoan ilon, joka minulle enää on mahdollinen

rakkaan Nieves'ini kuoleman jälkeen. He ovat ottaneet minulta

senkin ainoan muiston, mikä minulla oli hänestä, granaattiomenan

kukan, jota he nimittävät, en tiedä minkätähden, neilikaksi.

Olen aina rakastanut taidetta: Pariisissa onnen aikoinani keräsin

maalauksia ja piirustuksia, jotka nyt ovat varmassa tallessa ja

jotka lähetetään sinulle, heti kun se on mahdollista. Pyydän

sinua, rakas sisar, säilyttämään ne muistona minulta.

Hän leikkasi kutrin hiuksistaan, sulki sen kirjeeseen, jonka hän

taittoi kiinni ja varusti seuraavalla päällekirjoituksella:

Kansalainen Clémence Dezeimeries, synt. Maubel. La Réole.

Hän antoi kaikki rahansa, mitä hänellä oli taskussaan,

vanginvartijalle pyytäen tätä toimittamaan kirjeen postiin.

Sitten hän pyysi saada pullon viiniä, jota hän hitaasti maisteli

pyövelinkärryjä odotellessaan.

Illallisen jälkeen riensi Gamelin _Maalaavaan Amoriin_ ja juoksi

nopeasti ylös siihen siniseen huoneeseen, jossa Élodie joka yö odotti

häntä.

-- Sinä olet kostettu, hän sanoi. -- Jacques Maubelia ei ole enää.

Pyövelinkärryt kuljettivat häntä kuolemaan tästä aivan ikkunasi

alaitse, soihtujen valossa.

Élodie ymmärsi nyt:

-- Kurja! Sinä olet surmannut hänet, eikä hän ollut rakastajani. Minä

en tuntenut häntä... en ole koskaan nähnyt häntä... Millainen mies

hän oli? Nuori, rakastettava... viaton. Ja sinä olet tappanut hänet,

sinä kurja, kurja!

Hän meni tainnoksiin. Mutta halki tämän keveän kuolon varjon hän

tunsi vajoavansa samalla kauhun ja hekuman helmaan. Hän virkosi

puoleksi; hänen raskaat luomensa raoittuivat niin, että silmien

valkuainen näkyi, hänen povensa aaltoili, hänen vapisevat kätensä

hapuilivat rakastajaa. Hän puristi tätä rintaansa vasten kuin olisi

hän tahtonut tukehduttaa hänet siihen paikkaan, hän upotti kyntensä

hänen lihaansa ja painoi hänen suulleen rikkipurruilla huulillaan

mykimmän, pohjattomimman, pisimmän, tuskaisimman ja ihanimman

kaikista suudelmista.

Hän rakasti Gamelinia koko ruumiinsa voimalla, ja mitä

hirvittävämmältä, julmemmalta, inhottavammalta hän hänestä tuntui,

mitä enemmän hän peittyi uhriensa vereen, sitä enemmän hän häntä

isosi ja janosi.