XV.

Täytyi tyhjentää vankiloita, jotka olivat täpösen täynnä; täytyi

tuomita, tuomita lakkaamatta, levähtämättä. Istuen pitkin

raippakimpuilla ja punaisilla myssyillä koristettuja seiniä aivan

kuin heidän virkaveljensä liljankukkasilla tuomarit säilyttivät

kuninkaallisten edeltäjäinsä vakavuuden ja hirvittävän tyyneyden.

Yleinen syyttäjä ja hänen apulaisensa, jotka olivat väsymyksestä,

valvonnasta ja konjakista puolikuolleita, jaksoivat ainoastaan

ankaralla tahdonponnistuksella voittaa raukeutensa; ja heidän

heikko terveytensä teki heidät traagillisiksi. Valamiehet, jotka

sukuperältään ja luonteeltaan olivat niin erilaisia, toiset

sivistyneitä, toiset alkeellisuuden tilassa, toiset halpamaisia,

toiset jaloja, toiset lempeitä, toiset kiivaita, toiset

tekopyhiä, toiset vilpittömiä, mutta jotka kaikki vaaran uhatessa

isänmaata ja tasavaltaa tunsivat tai olivat tuntevinaan samaa

levottomuutta, palavinaan samaa innostusta ja jotka kaikki olivat

julmia hyveellisyydestä tai pelosta, muodostivat yhden ainoan

olennon, yhden ainoan salakavalan, vihastuneen pään, yhden ainoan

sielun, jonkinlaisen mystillisen eläimen, joka luonnollisella

elintoiminnallaan loi ympärilleen ylenpalttisesti kuolemaa. Ollen

hyväntahtoisia tai julmia riippuen hetken tunnelmasta he saattoivat

kesken kaikkea äkkinäisen säälin tunteen vallassa, kyynelsilmin,

vapauttaa jonkun syytetyn, jonka he hetkistä aikaisemmin olisivat

ivanauruin tuominneet kuolemaan. Mitä enemmän he perehtyivät

tehtäväänsä, sitä välittömämmin he seurasivat sydämensä ääntä.

He langettivat tuomionsa kuumeessa ja puolihorrosmaisessa

tilassa, joka johtui liiallisen työn rasituksesta, ulkoapäin

tulevan kiihotuksen, itsevaltiaan käskyjen, sanskulottien ja

lehtereillä ja kuuntelija-aitauksissa tunkeilevain trikotöösien

uhkausten painostuksen alaisina, raivoisten todistusten ja hurjien

rankaisuvaatimusten jälkeen, myrkyttyneessä ilmassa, joka teki aivot

raskaiksi ja silmät verestäviksi, sai korvat humisemaan ja ohimot

tykyttämään. Yleisön kesken liikkui epämääräisiä huhuja, että jotkut

valamiehistä olisivat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen rahalla.

Mutta näihin huhuihin vastasi koko jury yksimielisesti harmistuneilla

vastalauseilla ja säälimättömillä kuolemantuomioilla. Lyhyesti

sanoen, he olivat pelkkiä ihmisiä, eivät sen pahempia eivätkä

parempia kuin muutkaan. Viattomuus on useimmiten onni eikä mikään

hyve: olisipa heidän sijaansa tullut kuka tahansa, hän olisi toiminut

samoin kuin hekin ja hoitanut puolikuntoisesti näitä kauhistuttavia

tehtäviä.

Antoinette, tuo kauan odotettu Antoinette tuotiin myös vihdoin

oikeuden eteen, ja hän istuutui mustiin pukeutuneena tuohon

kohtalokkaaseen tuoliin sellaisen vihan melskeen ympäröimänä, että

ainoastaan varmuus kuulustelun lopputuloksesta pelasti oikeudenkäytön

muodollisuudet. Kohtalokkaisiin kysymyksiin syytetty vastasi milloin

itsesäilytysvaistolla, milloin tavanmukaisella kopeudellaan ja

kerran myös, kiitos olkoon erään syyttäjän halpamaisuuden, äitiyden

majesteetilla. Todistajat saivat esittää pelkkiä solvauksia ja

panetteluja; puolustus jäätyi kauhuun. Tribunaali, jonka oli

oikeudenkäytössä pakko seurata lain muotoja, odotti vain, että kaikki

olisi pian lopussa, saadakseen viskata Euroopalle itävallattaren pään.

* * * * *

Kolme päivää Marie-Antoinetten mestauksen jälkeen kutsuttiin Gamelin

kansalainen Fortuné Trubert'in luo, joka teki kuolemaa kolmenkymmenen

askelen päässä siitä sotilastoimikunnasta, jossa hän oli rääkännyt

itsensä loppuun. Hän makasi telttasängyssä jonkun karkotetun

barnabiitin kopissa. Hänen kelmeä päänsä oli painunut tyynyn sisään.

Hän loi jo hämärtyvistä silmistään lasittuneen katseen Évaristeen

päin; hänen kokoon kuivunut kätensä tarttui ystävän käteen ja

puristi sitä odottamattoman voimakkaasti. Hänellä oli ollut kolme

verensyöksyä kahdessa päivässä. Hän yritti puhua; hänen äänensä, joka

ensin oli verhottu ja heikko niinkuin kuiskaus, paisui ja kasvoi

vähitellen:

-- Wattignies! Wattignies!... Jourdan on hyökännyt vihollisen

leiriin... tullut Maubeugen avuksi... Me olemme valloittaneet

takaisin Marchiennes'in. _Ça ira... ça ira_...

Ja hän hymyili.

Ne eivät olleet mitään sairaan houreita; ne olivat kirkkaita

todellisuuden näkemyksiä, jotka silloin äkkiä loistivat näihin

ikuiseen pimeyteen vaipuviin aivoihin. Vihollisen hyökkäys näyttikin

pysähtyneen: hirmuvallan säikyttämät kenraalit huomasivat, ettei

heillä ollut mitään muuta pelastusta kuin voitto. Ja mitä eivät

vapaaehtoiset kutsunnat olleet saaneet aikaan, sen sai aikaan

pakko-otto, nimittäin suuren ja kuriin tottuneen sotajoukon. Vielä

yksi ponnistus, ja tasavalta olisi pelastettu.

Puoli tuntia kestäneen horroksen jälkeen tuli Fortuné Trubert'in

kuoleman leimaamiin kasvoihin jälleen eloa, ja hänen kätensä

kohosivat.

Hän osoitti sormellaan ystävälleen sitä ainoaa huonekalua, mikä

huoneessa oli, pientä pähkinäpuista piironkia.

Ja heikolla, huohottavalla äänellään hän puhui selväjärkisesti:

-- Ystäväni, kuten Eudamidas annan minäkin sinulle perinnöksi

velkani: kolmesataa kaksikymmentä livreä, jotka on merkitty muistiin...

punaiseen vihkoon... Hyvästi, Gamelin. Älä nuku! Valvo tasavallan

puolustuksen asiaa. _Ça ira_.

Yön pimeys verhosi kopin. Kuoleva kuului vetävän raskaan huokauksen,

ja hänen kätensä hypistelivät peitettä.

Puolen yön aikaan hän alkoi puhua hajanaisia sanoja:

-- Enemmän salpietaria... Luovuttakaa kiväärit... Terveyskö?

Erinomainen... Ottakaa alas nuo kirkonkellot...

Kello kaksi aamulla hän kuoli.

Piirin määräyksestä asetettiin hänen ruumiinsa esille entisen

Barnabiittikirkon keskilaivaan, isänmaan alttarin eteen; ruumis

lepäsi telttavuoteella, trikoloriin käärittynä, tammenlehväseppel

otsalla.

Kuolinpaarien ympärillä seisoi kaksitoista roomalaiseen togaan

puettua vanhusta palmunoksat kädessä ja kaksitoista pitkissä

hunnuissa hulmehtivaa nuorta tyttöä, jotka kantoivat kukkia.

Vainajan jalkapuolella seisoi kaksi lasta pidellen nurinkäännettyjä

soihtuja. Évariste tunsi toisen heistä portinvartijansa tyttäreksi

Joséphineksi, ja tämän lapsellinen vakavuus ja suloinen kauneus

toi hänen mieleensä ne rakkauden ja kuoleman hengettäret, joita

roomalaiset veistivät sarkofageihinsa.

Surusaatto lähti vierimään Saint-André-des-Arts'in hautausmaalle

Marseljeesin ja _Ça ira_ laulun kaikuessa.

Painaessaan jäähyväissuudelman Fortuné Trubert'in otsalle Évariste

itki. Hän itki itseään kadehtien sitä, joka päivätyönsä päätettyään

oli päässyt rauhaan.

Kotiin tultuaan hän sai ilmoituksen siitä, että hänet oli nimitetty

kommuunin yleisneuvoston jäseneksi. Oltuaan vaaliehdokkaana jo

neljä kuukautta hänet oli nyt valittu ilman kilpailijaa usean

äänestyksen jälkeen noin kolmellakymmenellä äänellä. Kukaan ei

äänestänyt enää; piirikokouksissa ei käynyt ketään; rikkaat ja

köyhät koettivat vetäytyä pois valtion toimista. Suurimmatkaan

tapahtumat eivät herättäneet enää innostusta eivätkä uteliaisuutta;

sanomalehtiä ei luettu enää, Évariste epäili, mahtoiko pääkaupungin

seitsemästäsadasta tuhannesta asukkaasta edes kolme tai neljä tuhatta

olla tasavaltalaisia.

Sinä päivänä tuotiin nuo kaksikymmentäyksi oikeuden eteen.

Ollen sitten syyllisiä tai syyttömiä tasavallan onnettomuuksiin ja

rikoksiin, ja kylläkin turhamaisia, varomattomia, kunnianhimoisia ja

kevytmielisiä, samalla kertaa maltillisia ja väkivaltaisia, heikkoja

niin hirmuvaltaisuudessa kuin lempeydessä, nopeita julistamaan

sotaa, hitaita sitä käymään, olivat nämä, itse antamansa esimerkin

mukaan nyt tribunaalin eteen raahatut miehet joka tapauksessa

vallankumouksen loistava nuoriso; ja he olivat kerran olleet sen

hurmaus ja kunnia. Tuo tuomari, joka nyt on kuulusteleva heitä

taitavan puolueellisesti, tuo kalpea syyttäjä, joka pienen pöytänsä

ääressä valmistelee heidän kuolemaansa ja häpeäänsä, nuo valamiehet,

jotka ovat valmiit heti vaientamaan heidän vastalauseensa, tuo

parvekeyleisö, joka viskaa heidän silmilleen solvauksia ja

häväistyksiä, tuomari, valamiehet, kansa, kaikki he ovat vielä

äskettäin ihailleet heidän kaunopuheisuuttaan, ylistäneet heidän

lahjojaan ja hyveitään. Mutta he eivät muista sitä enää.

Évariste oli aikaisemmin pitänyt Vergniaud'ta jumalanaan, Brissot'ta

oraakkelinaan. Sitä hän ei enää muistanut, ja jos hänen muistissaan

vielä oli joitakin jälkiä vanhasta ihailusta, niin se vain vahvisti

häntä siinä vakaumuksessa, että nuo hirviöt olivat kietoneeet

verkkoihinsa parhaat kansalaiset.

Istunnosta kotiin palatessaan Gamelin kuuli sydäntäsärkeviä huutoja.

Pikku Joséphine sai selkäänsä äidiltään, sentähden että hän oli

leikkinyt torilla katupoikien kanssa ja tahrinut kauniin, valkean

hameensa, joka hänellä oli ollut päällään kansalainen Trubert'in

hautajaisjuhlallisuuksissa.

Jumalat janoavat: Romaani · 第 19 / 33 题