Täytyi tyhjentää vankiloita, jotka olivat täpösen täynnä; täytyi
tuomita, tuomita lakkaamatta, levähtämättä. Istuen pitkin
raippakimpuilla ja punaisilla myssyillä koristettuja seiniä aivan
kuin heidän virkaveljensä liljankukkasilla tuomarit säilyttivät
kuninkaallisten edeltäjäinsä vakavuuden ja hirvittävän tyyneyden.
Yleinen syyttäjä ja hänen apulaisensa, jotka olivat väsymyksestä,
valvonnasta ja konjakista puolikuolleita, jaksoivat ainoastaan
ankaralla tahdonponnistuksella voittaa raukeutensa; ja heidän
heikko terveytensä teki heidät traagillisiksi. Valamiehet, jotka
sukuperältään ja luonteeltaan olivat niin erilaisia, toiset
sivistyneitä, toiset alkeellisuuden tilassa, toiset halpamaisia,
toiset jaloja, toiset lempeitä, toiset kiivaita, toiset
tekopyhiä, toiset vilpittömiä, mutta jotka kaikki vaaran uhatessa
isänmaata ja tasavaltaa tunsivat tai olivat tuntevinaan samaa
levottomuutta, palavinaan samaa innostusta ja jotka kaikki olivat
julmia hyveellisyydestä tai pelosta, muodostivat yhden ainoan
olennon, yhden ainoan salakavalan, vihastuneen pään, yhden ainoan
sielun, jonkinlaisen mystillisen eläimen, joka luonnollisella
elintoiminnallaan loi ympärilleen ylenpalttisesti kuolemaa. Ollen
hyväntahtoisia tai julmia riippuen hetken tunnelmasta he saattoivat
kesken kaikkea äkkinäisen säälin tunteen vallassa, kyynelsilmin,
vapauttaa jonkun syytetyn, jonka he hetkistä aikaisemmin olisivat
ivanauruin tuominneet kuolemaan. Mitä enemmän he perehtyivät
tehtäväänsä, sitä välittömämmin he seurasivat sydämensä ääntä.
He langettivat tuomionsa kuumeessa ja puolihorrosmaisessa
tilassa, joka johtui liiallisen työn rasituksesta, ulkoapäin
tulevan kiihotuksen, itsevaltiaan käskyjen, sanskulottien ja
lehtereillä ja kuuntelija-aitauksissa tunkeilevain trikotöösien
uhkausten painostuksen alaisina, raivoisten todistusten ja hurjien
rankaisuvaatimusten jälkeen, myrkyttyneessä ilmassa, joka teki aivot
raskaiksi ja silmät verestäviksi, sai korvat humisemaan ja ohimot
tykyttämään. Yleisön kesken liikkui epämääräisiä huhuja, että jotkut
valamiehistä olisivat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen rahalla.
Mutta näihin huhuihin vastasi koko jury yksimielisesti harmistuneilla
vastalauseilla ja säälimättömillä kuolemantuomioilla. Lyhyesti
sanoen, he olivat pelkkiä ihmisiä, eivät sen pahempia eivätkä
parempia kuin muutkaan. Viattomuus on useimmiten onni eikä mikään
hyve: olisipa heidän sijaansa tullut kuka tahansa, hän olisi toiminut
samoin kuin hekin ja hoitanut puolikuntoisesti näitä kauhistuttavia
tehtäviä.
Antoinette, tuo kauan odotettu Antoinette tuotiin myös vihdoin
oikeuden eteen, ja hän istuutui mustiin pukeutuneena tuohon
kohtalokkaaseen tuoliin sellaisen vihan melskeen ympäröimänä, että
ainoastaan varmuus kuulustelun lopputuloksesta pelasti oikeudenkäytön
muodollisuudet. Kohtalokkaisiin kysymyksiin syytetty vastasi milloin
itsesäilytysvaistolla, milloin tavanmukaisella kopeudellaan ja
kerran myös, kiitos olkoon erään syyttäjän halpamaisuuden, äitiyden
majesteetilla. Todistajat saivat esittää pelkkiä solvauksia ja
panetteluja; puolustus jäätyi kauhuun. Tribunaali, jonka oli
oikeudenkäytössä pakko seurata lain muotoja, odotti vain, että kaikki
olisi pian lopussa, saadakseen viskata Euroopalle itävallattaren pään.
* * * * *
Kolme päivää Marie-Antoinetten mestauksen jälkeen kutsuttiin Gamelin
kansalainen Fortuné Trubert'in luo, joka teki kuolemaa kolmenkymmenen
askelen päässä siitä sotilastoimikunnasta, jossa hän oli rääkännyt
itsensä loppuun. Hän makasi telttasängyssä jonkun karkotetun
barnabiitin kopissa. Hänen kelmeä päänsä oli painunut tyynyn sisään.
Hän loi jo hämärtyvistä silmistään lasittuneen katseen Évaristeen
päin; hänen kokoon kuivunut kätensä tarttui ystävän käteen ja
puristi sitä odottamattoman voimakkaasti. Hänellä oli ollut kolme
verensyöksyä kahdessa päivässä. Hän yritti puhua; hänen äänensä, joka
ensin oli verhottu ja heikko niinkuin kuiskaus, paisui ja kasvoi
vähitellen:
-- Wattignies! Wattignies!... Jourdan on hyökännyt vihollisen
leiriin... tullut Maubeugen avuksi... Me olemme valloittaneet
takaisin Marchiennes'in. _Ça ira... ça ira_...
Ja hän hymyili.
Ne eivät olleet mitään sairaan houreita; ne olivat kirkkaita
todellisuuden näkemyksiä, jotka silloin äkkiä loistivat näihin
ikuiseen pimeyteen vaipuviin aivoihin. Vihollisen hyökkäys näyttikin
pysähtyneen: hirmuvallan säikyttämät kenraalit huomasivat, ettei
heillä ollut mitään muuta pelastusta kuin voitto. Ja mitä eivät
vapaaehtoiset kutsunnat olleet saaneet aikaan, sen sai aikaan
pakko-otto, nimittäin suuren ja kuriin tottuneen sotajoukon. Vielä
yksi ponnistus, ja tasavalta olisi pelastettu.
Puoli tuntia kestäneen horroksen jälkeen tuli Fortuné Trubert'in
kuoleman leimaamiin kasvoihin jälleen eloa, ja hänen kätensä
kohosivat.
Hän osoitti sormellaan ystävälleen sitä ainoaa huonekalua, mikä
huoneessa oli, pientä pähkinäpuista piironkia.
Ja heikolla, huohottavalla äänellään hän puhui selväjärkisesti:
-- Ystäväni, kuten Eudamidas annan minäkin sinulle perinnöksi
velkani: kolmesataa kaksikymmentä livreä, jotka on merkitty muistiin...
punaiseen vihkoon... Hyvästi, Gamelin. Älä nuku! Valvo tasavallan
puolustuksen asiaa. _Ça ira_.
Yön pimeys verhosi kopin. Kuoleva kuului vetävän raskaan huokauksen,
ja hänen kätensä hypistelivät peitettä.
Puolen yön aikaan hän alkoi puhua hajanaisia sanoja:
-- Enemmän salpietaria... Luovuttakaa kiväärit... Terveyskö?
Erinomainen... Ottakaa alas nuo kirkonkellot...
Kello kaksi aamulla hän kuoli.
Piirin määräyksestä asetettiin hänen ruumiinsa esille entisen
Barnabiittikirkon keskilaivaan, isänmaan alttarin eteen; ruumis
lepäsi telttavuoteella, trikoloriin käärittynä, tammenlehväseppel
otsalla.
Kuolinpaarien ympärillä seisoi kaksitoista roomalaiseen togaan
puettua vanhusta palmunoksat kädessä ja kaksitoista pitkissä
hunnuissa hulmehtivaa nuorta tyttöä, jotka kantoivat kukkia.
Vainajan jalkapuolella seisoi kaksi lasta pidellen nurinkäännettyjä
soihtuja. Évariste tunsi toisen heistä portinvartijansa tyttäreksi
Joséphineksi, ja tämän lapsellinen vakavuus ja suloinen kauneus
toi hänen mieleensä ne rakkauden ja kuoleman hengettäret, joita
roomalaiset veistivät sarkofageihinsa.
Surusaatto lähti vierimään Saint-André-des-Arts'in hautausmaalle
Marseljeesin ja _Ça ira_ laulun kaikuessa.
Painaessaan jäähyväissuudelman Fortuné Trubert'in otsalle Évariste
itki. Hän itki itseään kadehtien sitä, joka päivätyönsä päätettyään
oli päässyt rauhaan.
Kotiin tultuaan hän sai ilmoituksen siitä, että hänet oli nimitetty
kommuunin yleisneuvoston jäseneksi. Oltuaan vaaliehdokkaana jo
neljä kuukautta hänet oli nyt valittu ilman kilpailijaa usean
äänestyksen jälkeen noin kolmellakymmenellä äänellä. Kukaan ei
äänestänyt enää; piirikokouksissa ei käynyt ketään; rikkaat ja
köyhät koettivat vetäytyä pois valtion toimista. Suurimmatkaan
tapahtumat eivät herättäneet enää innostusta eivätkä uteliaisuutta;
sanomalehtiä ei luettu enää, Évariste epäili, mahtoiko pääkaupungin
seitsemästäsadasta tuhannesta asukkaasta edes kolme tai neljä tuhatta
olla tasavaltalaisia.
Sinä päivänä tuotiin nuo kaksikymmentäyksi oikeuden eteen.
Ollen sitten syyllisiä tai syyttömiä tasavallan onnettomuuksiin ja
rikoksiin, ja kylläkin turhamaisia, varomattomia, kunnianhimoisia ja
kevytmielisiä, samalla kertaa maltillisia ja väkivaltaisia, heikkoja
niin hirmuvaltaisuudessa kuin lempeydessä, nopeita julistamaan
sotaa, hitaita sitä käymään, olivat nämä, itse antamansa esimerkin
mukaan nyt tribunaalin eteen raahatut miehet joka tapauksessa
vallankumouksen loistava nuoriso; ja he olivat kerran olleet sen
hurmaus ja kunnia. Tuo tuomari, joka nyt on kuulusteleva heitä
taitavan puolueellisesti, tuo kalpea syyttäjä, joka pienen pöytänsä
ääressä valmistelee heidän kuolemaansa ja häpeäänsä, nuo valamiehet,
jotka ovat valmiit heti vaientamaan heidän vastalauseensa, tuo
parvekeyleisö, joka viskaa heidän silmilleen solvauksia ja
häväistyksiä, tuomari, valamiehet, kansa, kaikki he ovat vielä
äskettäin ihailleet heidän kaunopuheisuuttaan, ylistäneet heidän
lahjojaan ja hyveitään. Mutta he eivät muista sitä enää.
Évariste oli aikaisemmin pitänyt Vergniaud'ta jumalanaan, Brissot'ta
oraakkelinaan. Sitä hän ei enää muistanut, ja jos hänen muistissaan
vielä oli joitakin jälkiä vanhasta ihailusta, niin se vain vahvisti
häntä siinä vakaumuksessa, että nuo hirviöt olivat kietoneeet
verkkoihinsa parhaat kansalaiset.
Istunnosta kotiin palatessaan Gamelin kuuli sydäntäsärkeviä huutoja.
Pikku Joséphine sai selkäänsä äidiltään, sentähden että hän oli
leikkinyt torilla katupoikien kanssa ja tahrinut kauniin, valkean
hameensa, joka hänellä oli ollut päällään kansalainen Trubert'in
hautajaisjuhlallisuuksissa.