XIV.

Ollen ylhäällä jo varhaisesta aamun koitosta lähti isä Longuemare

lakaistuaan huoneensa lukemaan messua erääseen Rue d'Enferillä

sijaitsevaan kappeliin, joka oli erään valaatekemättömän papin

hallussa. Pariisissa oli tuhansittain samanlaisia lymypaikkoja,

joissa niskoitteleva papisto piti salaisia kokouksia pienille

uskollisten laumoille. Vaikkakin piirin poliisi muuten oli hyvin

valpas ja epäileväinen, se sulki silmänsä näiden salaisten

lammaskarsinoiden suhteen, osaksi peläten lampaiden vihaa, osaksi

myös jonkinlaisesta kunnioituksen jätteestä pyhiä asioita kohtaan.

Barnabiitti otti hyvästit isännältään, joka suurella vaivalla sai

hänet taivutetuksi tulemaan takaisin päivälliselle; hän sai hänet

suostumaan vasta vakuutettuaan, että kestitys ei tulisi olemaan

lainkaan runsas eikä hieno.

Jäätyään yksin hän pani tulen pieneen saviuuniin; ja siinä

laitellessaan munkille ja epikurolaiselle päivällistä hän jälleen

lueskeli Lucretiustaan ja tuumiskeli ihmisten kohtaloa.

Tuota viisasta miestä ei yhtään hämmästyttänyt se, että kurjat

olennot, luonnonvoimien voimattomat leikkikalut useimmiten olivat

mahdottomassa ja tuskallisessa asemassa, mutta hänellä oli se

heikkous, että hän uskoi vallankumouksellisten olevan vieläkin

häijympiä ja tyhmempiä kuin muut ihmiset, ja siinä suhteessa hän

vajosi ideologiaan. Muuten hän ei ollut lainkaan pessimisti eikä

pitänyt elämää kauttaaltaan pahana. Hän ihaili luontoa monessa

suhteessa, etenkin siinä ilmenevää taivaallista koneellisuutta ja

ruumiillista rakkautta, ja mukautui omalta kohdaltaan elämän pikku

puuhiin sitä pian lähestyvää päivää odotellessaan, jolloin hänen ei

enää tarvitsisi tuntea pelkoa eikä himoa.

Hän väritti huolellisesti muutamia jäsennukkeja ja muovaili

erään Zerlinen, josta tuli aivan Théveninin näköinen. Tämä tyttö

miellytti häntä ja hänen epikurolainen henkensä ylisti sitä atomien

järjestystä, josta hän oli kokoonpantu.

Tällaisissa puuhissa kului hänen aikansa aina siihen asti, kunnes

barnabiitti palasi.

-- Arvoisa isä, hän sanoi avatessaan hänelle oven, -- sanoinhan jo

teille, että ateriastamme tulisi laiha. Meillä ei ole muuta kuin

kastanjoita. Eivätkä nekään ole lähimainkaan niin höystettyjä kuin

niiden pitäisi olla.

-- Kastanjoita! huudahti isä Longuemare hymyillen, -- ei ole sen

ihanampaa ruokaa. Tietäkää, hyvä herra, että minun hyvän isäni, joka

oli köyhä limousinilainen aatelismies, koko omaisuus oli rappeutunut

kyyhkyslakka, metsistynyt puutarha ja kastanjalehto. Hän elätti

itsensä, vaimonsa ja kaksitoista lastaan suurilla, viheriäisillä

kastanjoilla, ja kaikki me olimme suuria ja voimakkaita. Minä olin

nuorin ja vallattomin: isäni sanoi usein leikillään, että minut olisi

pitänyt lähettää Amerikkaan merirosvoksi... Ah, herra Brotteaux,

miten tämä kastanjaliemi tuoksuu hyvältä! Se tuo mieleeni sen

lapsilla seppelöidyn pöydän, jota äitini hymy valaisi.

Aterian jälkeen Brotteaux lähti Jolyn, Rue Neuve-des-Petits-Champs'in

varrella asuvan leikkikalukauppiaan luo, joka otti kaikki nuo

Cailloun hylkäämät jäsennuket ja tilasi niitä lisää, ei kahtatoista

tusinaa kerrallaan niinkuin tämä, vaan kaksikymmentäneljä tusinaa

ensi aluksi.

Tultuaan entiselle Rue Royalelle hän näki Vallankumoustorilla

välkkyvän teräksisen kolmikolkan kahden maahan pystytetyn puupaalun

välissä: se oli giljotiini. Sankka ja hilpeä parvi uteliaita

tunkeili mestauslavan ympärillä odottaen täysinäisiä kärryjä.

Torieukot, suuret kopat vatsansa päällä, huutelivat kaupan Nanterren

leivoksia. Limonadin myyjät helisyttivät kulkusiaan; Vapauden patsaan

juurella näytteli muuan vanha eukko valokuvakaappia, jonka päällä

nuorakeinussa hyppelehti apina. Teloituslavan alla juoksenteli

koiria, jotka nuolivat sinne edelliseltä päivältä jäänyttä verta.

Brotteaux kääntyi pois Rue Honorélle päin.

Tultuaan takaisin ullakkokomeroonsa, jossa barnabiitti istui ja

luki messukirjaansa, hän pyyhki tarkasti pöydän ja otti esiin

värilaatikkonsa ja muut ammattiinsa kuuluvat työkalut ja vehkeet.

-- Arvoisa isä, hän sanoi, -- jos ette katso tätä toimitusta pyhää

arvoanne alentavaksi, niin suvaitkaa auttaa minua näiden jäsennukkien

valmistamisessa. Muuan herra Joly on juuri tänä aamuna tehnyt

aika suuren tilauksen. Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos

te, sill'aikaa kun minä maalaan näitä valmiiksi leikattuja kuvia,

leikkelisitte päitä, käsivarsia, jalkoja ja vartaloita näiden mallien

mukaan, mitä minulla tässä on. Sen parempia ei saa mistään: ne ovat

Watteaun ja Boucher'n esikuvien mukaan tehtyjä.

-- Uskon kyllä, hyvä herra, sanoi Longuemare, -- että Watteau

ja Boucher olivat mestareita juuri tuollaisen jonninjoutavan

keksimisessä: parempi olisi heidän maineelleen ollutkin, jos

he olisivat tyytyneet vain tämänkaltaisten viattomain nukkien

valmistamiseen. Olen iloinen saadessani auttaa teitä, mutta pelkään

vain, ettei taitoni riitä siihen.

Isä Longuemare oli oikeassa epäillessään kätevyyttään: monen

epäonnistuneen yrityksen jälkeen täytyi myöntää, ettei hän ollut

luotu leikkaamaan kynäveitsen terällä miellyttäviä ääriviivoja ohueen

pahviin. Mutta kun Brotteaux hänen pyynnöstään oli antanut hänelle

purjelankaa ja parsinneulan, hän näyttäytyi hyvin taitavaksi luomaan

liikuntoa näihin pieniin olentoihin, joille hän ei ollut osannut

antaa muotoa, ja opettamaan niitä tanssimaan. Niinpä hän mielellään

kokeili niillä antaen kunkin niistä ottaa pari gavottiaskelta, ja kun

kaikki kävi toivottuun tapaan, levisi pieni hymyily hänen ankarille

huulilleen.

Kerrankin kun hän par'aikaa veti nauhasta erästä ilveilijänukkea, hän

sanoi:

-- Tiedättekö mitä, herra Brotteaux, tämä pikku naamiohenkilö

johdattaa mieleeni erään omituisen jutun. Se tapahtui v. 1746.

Lopettelin noviisiaikaani isä Magitot'n johdolla, joka oli jo

ikämies, syvästi oppinut ja ankara tavoiltaan. Ehkäpä muistattekin,

että siihen aikaan jäsennukeilla, jotka alkuaan olivat tarkoitetut

huvittamaan lapsia, oli tavaton vetovoima naisiin ja vieläpä

miehiinkin, nuoriin ja vanhoihin. Koko Pariisi oli aivan hulluna

niihin. Kaikkien muotikauppiaitten ikkunat olivat niitä täynnä; niitä

oli ylhäisten henkilöiden kodeissa, eikä ollut harvinaista nähdä

vakavan miehen tanssittavan kadulla jäsennukkeaan. Isä Magitot'n ikä,

luonne ja ammatti eivät säästäneet häntä yleiseltä tartunnalta. Kun

hän näki kaikkien tanssittelevan pientä pahviukkoa, niin tunsi hänkin

sormissaan eräänlaista levottomuutta, joka pian kävi hänelle hyvin

kiusalliseksi. Eräänä päivänä kun hän tärkeällä asialla, joka koski

koko munkkikuntaa, tuli herra Chauvelin, parlamentin asianajajan luo

ja hänen luonaan näki takasta riippuvan jäsennuken, niin hän tunsi

hirvittävää kiusausta vetää langasta. Ainoastaan erityisen suurella

tahdonponnistuksella hän voitti sen. Mutta tuo sopimaton himo

vaivasi häntä eikä suonut hänelle enää hetkenkään rauhaa. Keskelle

pyhiä tutkimuksia ja rukouksia, kirkkoon, kapituliin, rippituoliin,

saarnastuoliin, kaikkialle se seurasi häntä. Kiduttuaan muutaman

päivän julmissa sieluntuskissa hän tunnusti tämän harvinaisen

tapauksen munkkikunnan yli-isälle, joka juuri silloin onneksi

oli Pariisissa. Tämä oli etevä tiedemies ja yksi Milanon kirkon

ruhtinaita. Hän neuvoi isä Magitot'ta tyydyttämään himon, joka

laatuaan oli viaton, mutta seurauksiltaan harmillinen, ja joka

äärimmilleen yltyneenä uhkasi aikaansaada sielussa, jonka se oli

ottanut valtoihinsa, mitä vakavimpia häiriöitä. Ylijohtajan neuvosta

tai oikeammin käskystä isä Magitot palasi herra Chauvelin luo, joka

kuten edelliselläkin kerralla otti hänet vastaan työhuoneessaan.

Kun hän jälleen näki jäsennuken keikkuvan takan nyörissä, hän meni

kiihkeästi sen luo ja pyysi isännältään lupaa saada jonkun kerran

vetää langasta. Asianajaja salli sen kernaasti ja uskoi hänelle, että

välistä hän itsekin tanssitti Scaramoucheaan (se oli jäsennuken nimi)

valmistaessaan puolustuspuheitaan ja että juuri edellisenä päivänä

hän oli Scaramouchen liikkeiden perusteella laatinut lausuntonsa

erään naisen hyväksi, jota viattomasti oli syytetty miehensä

myrkyttämisestä. Isä Magitot tarttui vavisten lankaan ja näki

Scaramouchen kätensä voimasta huiskivan kuin mielipuolen, jota pahat

henget riivaavat. Täten tyydytettyään oikkunsa hän pääsi vapaaksi

kiusauksesta.

-- Teidän kertomuksenne ei minua hämmästytä, arvoisa isä, sanoi

Brotteaux. -- Tämäntapaiset kiusaukset ovat tavallisia. Mutta niitä

eivät aina aiheuta pahviukot.

Isä Longuemare, joka oli uskovainen, ei puhunut koskaan uskonnosta;

Brotteaux puhui siitä yhtä mittaa. Ja kun hän tunsi myötätuntoa

barnabiittia kohtaan, oli hänestä hauskaa saattaa hänet hämilleen ja

häiritä hänen rauhaansa tekemällä huomautuksia erinäisiä kristillisiä

uskonkappaleita vastaan.

Erään kerran, kun he yhdessä näpertelivät Zerlinejä ja Scaramoucheja,

Brotteaux sanoi:

-- Kun minä oikein ajattelen niitä tapahtumia, jotka ovat vieneet

meidät tähän, missä nyt olemme, ja kysyn itseltäni, mikä puolue tässä

yleisessä mielettömyydessä on ollut mielettömin, niin olenpa melkein

taipuvainen vastaamaan, että se on ollut hovipuolue.

-- Hyvä herra, vastasi munkki, -- kaikki ihmiset tulevat

mielettömiksi niinkuin Nebukadnesar, kun Jumala hylkää heidät,

mutta ei kukaan meidän päivinämme ole vajonnut niin syvälle

tietämättömyyteen ja erhetykseen kuin herra apotti Fouchet, ei

kenenkään vaikutus ole ollut kuningaskunnalle niin turmiollinen

kuin hänen. Jumalan on täytynyt olla suuresti vihastunut Ranskalle

lähettääkseen sille herra apotti Fouchet'n.

-- Olemmepa mielestäni sentään nähneet muitakin pahantekijöitä kuin

tuon Fouchet-paran.

-- Herra apotti Grégoire on myös osoittanut paljon ilkimielisyyttä.

-- Entä Brissot ja Danton ja Marat, ja sata muuta samanlaista, mitä

sanotte niistä, isäni?

-- Oh, herra Brotteaux, he ovat maallikoita: maallikoilta ei voi

vaatia samaa edesvastuullisuutta kuin hengellisiltä. He eivät riko

niin korkealla tasolla, eivätkä heidän rikoksensa ole niin kaikkeutta

syleileviä.

-- Entä teidän Jumalanne, arvoisa isä, mitä sanotte hänen

käyttäytymisestään tämän vallankumouksen aikana?

-- Minä en käsitä teitä, herra.

-- Epikuros on sanonut: Joko Jumala tahtoo estää pahan eikä voi,

tai hän voi sen, mutta ei tahdo, tai hän ei tahdo eikä voi, tai

hän tahtoo ja voi sen tehdä. Jos hän tahtoo eikä voi, niin hän on

voimaton, jos hän voi eikä tahdo, niin hän on ilkeä; jos hän ei voi

eikä tahdo, niin hän on voimaton ja ilkeä; jos hän sekä tahtoo että

voi, niin minkätähden hän ei sitten tee sitä, arvoisa isä?

Ja Brotteaux heitti puhekumppaniinsa tyytyväisen silmäyksen.

-- Herra Brotteaux, vastasi munkki, -- ei ole mitään sen kurjempaa

kuin nuo vaikeudet, joita juuri latelitte. Kun tarkastelen epäuskon

järkisyitä, on aivan kuin näkisin muurahaisten asettavan muutamia

ruohonkorsia padoksi vuorilta ryöppyävää koskea vastaan. Suvaitkaa

minun olla väittelemättä kanssanne: minulla olisi liian paljon asiaa

ja liian vähän älyä. Sitä paitsi voitte löytää itsellenne tuomion

apotti Guénéen ja monen muun teoksista. Sanonpa vain, että nuo

esittämänne Epikuroksen sanat ovat sulaa typeryyttä: sillä niissä

arvostellaan Jumalaa aivan kuin olisi hän ihminen ja aivan kuin

hänellä olisi ihmismoraali. Niinpä niin, hyvä herra, epäuskoiset

ovat aina, Celsuksesta Bayleen ja Voltaireen asti, vetäneet typeriä

ihmisiä nenästä samantapaisilla paradokseilla.

-- Nähkääs nyt, arvoisa isä, sanoi Brotteaux, -- mihin teidän

uskonne teidät johtaa. Ei sillä hyvä, että uskotte oman teologianne

sisältävän kaiken totuuden, vaan vielä lisäksi tahdotte väittää,

ettei kaikkien niiden lukemattomien suurien nerojen teoksissa, jotka

ovat ajatelleet toisin kuin te, ole mitään totuutta.

-- Te erehdytte aivan kokonaan, herra Brotteaux, vastasi Longuemare.

-- Päinvastoin minä uskon, ettei mikään voi olla kokonaan väärää

ihmisajatuksessa. Ateistit seisovat tiedon alimmalla askelmalla;

mutta tällekin asteelle tunkee järjen valon ja totuuden salamain

heijastus, ja vielä silloinkin, kun ihminen kokonaan on vajonnut

pimeyteen, kohottaa hän esiin otsan, johon Jumala on asettanut älyn:

niin on Lusiferin laita.

-- Minä puolestani, hyvä herra, sanoi Brotteaux, -- en voi olla noin

jalomielinen arvostelussani ja minä tunnustan suoraan, että en voi

löytää atomiakaan tervettä järkeä kaikessa siinä, mitä teologit ovat

kirjoittaneet.

Hän torjui kuitenkin sen syytöksen, että hän muka tahtoisi hyökätä

uskonnon kimppuun, jota hän piti välttämättömänä kansoille: hän

olisi vain toivonut, että sen johto olisi ollut filosofien eikä

väittelijäin käsissä. Hänestä oli surullista, että jakobiinit

tahtoivat asettaa sen sijaan nuoremman ja pahankurisemman uskonnon:

vapauden, tasa-arvoisuuden, tasavallan, isänmaan uskonnon. Hän oli

huomannut, että uskonnot yleensä nuoruuden voimassaan ovat hurjimmat

ja julmimmat ja että ne tyyntyvät vanhemmiten. Siksipä hän toivoikin,

että edelleen olisi pysytetty maassa katolisuus, joka voimansa

päivinä oli niellyt paljon uhreja ja jolla nyt vuosien painon

raskauttamana ei enää ollut sellaista ruokahalua, vaan tyytyi jo

neljään, viiteen kerettiläispaistiin sadassa vuodessa.

-- Sitä paitsi, hän lisäsi, -- olen aina tullut hyvin toimeen

teofagien ja ristinmiesten kanssa. Minulla oli oma omituinen pappini

Ilettes'issä: joka sunnuntai luettiin sen kappelissa messu; kaikki

vieraani olivat sitä kuuntelemassa. Filosofit olivat kaikista

tarkkaavaisimmat ja oopperan tytöt kaikista hartaimmat. Silloin minä

olin onnellinen ja minulla oli paljon ystäviä.

-- Ystäviä! huudahti isä Longuemare, -- ystäviä!... Oi, herra

Brotteaux, luuletteko todellakin, että he olivat ystäviänne kaikki

nuo filosofit ja kaikki nuo ilonaiset, jotka ovat alentaneet teidän

sielunne siinä määrin, että itse Jumalan olisi vaikea tuntea sitä

yhdeksi niistä temppeleistä, jotka hän on rakentanut kunniakseen?

Isä Longuemare asui vielä kahdeksan päivää publikaanin luona kaikessa

rauhassa. Hän seurasi parhaansa mukaan veljeskuntansa sääntöjä

nousten yölläkin olkivuoteeltaan ylös polvistuakseen kivipermannolle

ja lukeakseen yörukouksensa. Vaikkakaan heillä kummallakaan ei

ollut kuin kurjia murusia syötävänä, hän piti kiinni paastosta ja

kieltäymyksestä. Säälinsekaisella hymyllä katseli filosofi näitä

ankaria elämäntapoja, ja eräänä päivänä hän kysäisi:

-- Uskotteko todellakin, että Jumala tuntee jonkinlaista iloa siitä,

että hän näkee teidän noin kärsivän kylmää ja nälkää?

-- Jumala itse, vastasi munkki,-- on antanut meille esimerkin

kärsimyksestä.

Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen, kun barnabiitti oli

muuttanut filosofin ullakkokamariin, lähti tämä iltahämärässä

kuljettamaan jäsennukkejaan leikkikalukauppias Jolylle Rue

Neuvedes-Petits-Champs'ille. Kun hän sieltä palaili mielissään

siitä, että oli saanut ne kaikki kaupaksi, niin juoksi häntä vastaan

entisellä Karusellitorilla kärpännahalla reunustettuun, siniseen

satiiniturkkiin pukeutunut, ontuva ilotyttö, joka heittäytyi hänen

syliinsä ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, kuten apua etsivät

naiset kaikkina maailman aikoina ovat tehneet.

Tyttö värisi; saattoi aivan kuulla hänen sydämensä lyönnit.

Ihastellen sitä korkealentoisuutta, joka ilmeni tämän alhaisonlapsen

käyttäytymisessä, Brotteaux, joka oli vanha teatterin ystävä,

ajatteli, että neiti Raucourt'ille olisi ollut terveellistä nähdä

hänet.

Tyttö puhui huohottavalla äänellä ja hiljaa, jotta ohikulkevat eivät

kuulisi:

-- Ottakaa minut mukaanne, kansalainen, piilottakaa minut, olkaa

niin armollinen!... Ne ovat huoneessani, Rue Fromenteaulla. Kun ne

tulivat portaita ylös, pakenin Floran huoneeseen, joka on vieressä,

ja hyppäsin ikkunasta alas kadulle, niin että nyrjäytin jalkani... Ne

tulevat, ne tahtovat panna minut vankeuteen ja surmata minut... Viime

viikolla ne tappoivat Virginien.

Brotteaux käsitti varsin hyvin, että hän puhui vallankumouskomitean

valtuutetuista tai varmuusvaliokunnan komissaareista.

Kunnallisneuvostolla oli siihen aikaan erittäin hyveellinen

lainvalvoja, kansalainen Chaumette, joka vainosi ilotyttöjä

tasavallan turmiollisimpina vihollisina. Hän tahtoi parantaa tavat.

Totta puhuen Palais-Égalitén tytöt olivatkin hyvin vähässä määrin

isänmaallisia. He kaipasivat vanhoja aikoja, eivätkä aina sitä

salanneet. Useita oli jo teloitettu salaliittolaisina, ja heidän

traagillinen kohtalonsa oli aiheuttanut paljon hämminkiä heidän

vertaistensa parissa.

Kansalainen Brotteaux kysyi avunanojalta, mikä rikkomus hänen

puoleltaan oli aiheuttanut vangitsemismääräyksen.

Tyttö vannoi ja vakuutti, ettei hän tiennyt siitä mitään, ettei hän

ollut tehnyt mitään sellaista, josta häntä saatettaisiin syyttää.

-- Jos niin on asia, tyttöseni, sanoi hänelle Brotteaux, -- et sinä

ole epäilyksenalainenkaan: sinun ei tarvitse mitään pelätä. Mene

nukkumaan ja jätä minut rauhaan.

Silloin hän tunnusti kaikki:

-- Minä repäisin irti kokardin ja huusin: "Eläköön kuningas!"

Brotteaux asteli pitkin autioita rantakatuja hänen kanssaan.

Puristautuen kiinni hänen käsipuoleensa tyttö sanoi:

-- Eipä siltä, että minä häntä erityisesti rakastaisin, kuningasta;

kyllä kai käsitätte, etten minä milloinkaan ole tuntenut häntä, ja

kentiespä hän ei ole sen kummempi kuin muutkaan. Mutta nämä ovat

pahoja. He ovat julmia meitä tyttöparkoja kohtaan. He kiusaavat,

häiritsevät ja vahingoittavat minua kaikilla tavoin; he tahtovat

estää minua harjoittamasta ammattiani. Minulla ei ole muuta.

Ymmärrätte kai, että jos minulla olisi jokin muu, en tekisi tätä...

Mitä he tahtovat? He vainoavat pieniä ja heikkoja, maidonkuljettajaa,

hiilikauppiasta, vedenkantajaa, silittäjää. He eivät ole tyytyväisiä,

ennenkuin ovat saaneet vihollisikseen koko köyhän kansan.

Brotteaux katseli häntä: hän oli melkein lapsen näköinen. Hän

ei pelännyt enää. Hän jo puolittain hymyili, keveästi ja hieman

väkinäisesti. Brotteaux kysyi hänen nimeään. Hän vastasi, että hänen

nimensä oli Athénaïs ja että hän oli kuusitoistavuotias.

Brotteaux tarjoutui saattamaan häntä minne hän halusi. Hän ei

tuntenut ketään Pariisissa; mutta hänellä oli eräs täti, joka oli

palvelijattarena Palaiseaussa ja joka kyllä päästäisi hänet luokseen.

Brotteaux oli tehnyt päätöksensä:

-- Tule, lapseni, hän sanoi.

Ja hän vei käsipuoleensa nojautuvan tytön mukaansa.

Kun hän saapui ullakolleen, istui isä Longuemare lukemassa

messukirjaansa.

Brotteaux osoitti tälle Athénaïsia, jota hän talutti kädestä:

-- Arvoisa isä, tässä on muuan tyttö Rue Fromenteaulta, joka

on huutanut: "Eläköön kuningas!" Vallankumouspoliisi on hänen

kantapäillään. Hänellä ei ole kattoa pään päällä. Sallitteko, että

hän viettää yönsä täällä?

Isä Longuemare sulki messukirjansa.

-- Jos käsitän teidät oikein, hän sanoi, -- niin kysytte minulta,

voiko tämä nuori tyttö, jota kuten minuakin uhkaa vangitsemiskäsky,

viettää yönsä ajallisen pelastuksensa vuoksi samassa huoneessa kuin

minä.

-- Aivan niin, isäni.

-- Millä oikeudella minä voisin vastustaa sitä?

Ja kuinka voisin tuntea itseni loukatuksi hänen läsnäolostaan? Olenko

varma olevani itse yhtään parempi?

Hän asettui yöteloille vanhaan rikkinäiseen nojatuoliin vakuuttaen,

että hän nukkuisi siinä erinomaisesti. Athénaïs kävi maata

matrassille. Brotteaux pani pitkäkseen olkipatjalle ja puhalsi

kynttilän sammuksiin.

Kirkkojen kellot löivät koko- ja puolitunteja: Brotteaux ei nukkunut,

hän kuunteli munkin ja tytön tasaista hengitystä. Kuu, tuo hänen

entisten lemmenleikkiensä kuva ja todistaja, nousi taivaalle ja

heitti ullakkokomeroon hopeisen sädejuovan, joka valaisi kädet

nyrkissä nukkuvan pikku Athénaïsin vaaleaa tukkaa, kullankeltaisia

silmäripsiä, hienoa nenää ja punaista, pyöreää suuta.

-- Onpa tuossakin muka olevinaan hirmuinen tasavallan vihollinen! hän

ajatteli.

Kun Athénaïs heräsi, oli jo täysi päivä. Munkki oli mennyt menojaan.

Brotteaux istui ullakkoikkunan alla lukien Lucretiusta opetellakseen,

latinalaisen runottaren neuvoja kuunnellen, elämään ilman pelkoa ja

himoa; ja sentään häntä kalvoi kaipaus ja levottomuus.

Avatessaan, silmänsä näki Athénaïs hämmästyksekseen ullakon

kattoparrut päänsä päällä. Sitten hän muisti, missä oli, hymyili

pelastajalleen ja ojensi hyväilevästi häntä kohti somat, pienet,

likaiset kätösensä.

Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja osoitti sormellaan rikkinäistä

nojatuolia, jossa munkki oli viettänyt yönsä.

-- Hän on poissa?... Ei suinkaan hän vain ole mennyt ilmiantamaan

minua?

-- Ei, lapseni. Sen rehellisempää ihmistä ei löydy koko maailmasta

kuin tuo vanha hupsu.

Athénaïs kysyi, mitä laatua tuon ukko-pahasen hulluus oli; ja kun

Brotteaux oli ilmoittanut hänelle, että se oli uskonto, niin nuhteli

Athénaïs häntä vakavasti siitä, että hän puhui noin, selittäen,

että uskonnottomat ihmiset olivat pahempia kuin eläimet ja että hän

puolestaan rukoili Jumalaa usein ja toivoi myös, että Jumala oli

antava hänen syntinsä anteeksi ja sulkeva hänet pyhään armohelmaansa.

Huomatessaan sitten, että Brotteaux'lla oli kirja kädessä, hän luuli

sitä messukirjaksi ja sanoi:

-- Siinä nyt näette, te itsekin luette rukouksianne! Jumala on

palkitseva teille sen, minkä olette tehnyt minun tähteni.

Kun Brotteaux valaisi hänelle, että tuo kirja ei ollut mikään

messukirja ja että se oli kirjoitettu jo ennenkuin kukaan koko

maailmassa tiesi messuista mitään, niin hän luuli sitä Unikirjaksi ja

kysyi, eikö siinä ehkä ollut selitystä erääseen ihmeelliseen uneen,

jonka hän oli nähnyt. Hän ei osannut lukea, ja nämä kaksi lajia

teoksia olivat ainoat, joista hän oli kuullut puhuttavan.

Brotteaux vastasi hänelle, että tuo kirja selitti ainoastaan elämän

unen. Kaunis lapsi, joka piti tätä vastausta vähän vaikeatajuisena,

ei yrittänytkään sitä ymmärtää, vaan upotti nenänpäänsä saviseen

pesuvatiin, joka tätä nykyä korvasi Brotteaux'lle sitä hopeista

pesuvatia, jota hän ennen oli käyttänyt. Sitten tyttö järjesti

hiuksensa isäntänsä parranajopeilin edessä erinomaisen huolellisesti

ja vakavana. Hänen valkeat käsivartensa kaartuivat pään yli, ja

silloin tällöin hän aina sanoi jonkin sanan.

-- Te olette ollut rikas.

-- Miksi niin luulet?

-- En tiedä. Mutta te olette ollut rikas ja te olette ylimys, siitä

olen varma.

Hän veti esiin taskustaan pienen hopeisen, pyöreään

norsunluukappeliin suljetun Jumalan Äidin kuvan, sokeripalan, lankaa,

sakset, tulukset, pari kolme rasiaa, ja valittuaan niistä itselleen

sen, mitä hän tarvitsi, hän alkoi paikata hamettaan, joka oli

repeytynyt useasta kohden.

-- Kiinnittäkää turvallisuutenne vuoksi tämä päähineeseenne, lapseni,

sanoi hänelle Brotteaux antaen hänelle kolmivärikokardin.

-- Mielelläni, herra, vastasi hänelle tyttö, -- mutta vain

rakkaudesta teihin eikä kansakuntaan.

Kun hän oli pukeutunut ja koristautunut parhaansa mukaan, hän niiasi,

kohottaen molemmin käsin hamettaan, niinkuin hän oli oppinut tekemään

kotikylässään, ja sanoi Brotteaux'lle:

-- Nöyrin palvelijanne, hyvä herra!

Hän oli valmis palkitsemaan hyväntekijäänsä kaikin tavoin, mutta hän

piti erittäin soveliaana sitä, että tämä ei pyytänyt mitään, eikä hän

tarjonnut mitään: hänestä oli sievää ja hienoa erota noin, kaikessa

kunniassa.

Brotteaux pisti hänen käteensä muutamia assignaatteja, jotta

hän voisi ajaa vaunuilla Palaiseauhon. Siinä oli puolet hänen

omaisuudestaan, ja vaikkakin hän oli tunnettu anteliaisuudestaan

naisia kohtaan, ei hän vielä koskaan ollut jakanut omaisuuttaan niin

tasan. Tyttö kysyi hänen nimeään.

-- Minun nimeni on Maurice.

Kaipaus mielessään Brotteaux avasi ullakkokamarinsa oven:

-- Hyvästi, Athénaïs.

Tyttö suuteli häntä.

-- Maurice-herra, kun muistatte minua, niin nimittäkää minua

Martheksi... se on ristimänimeni, jolla minua kutsuttiin

kotikylässäni... Hyvästi ja kiitoksia... Kaikkein nöyrin

palvelijanne, Maurice-herra.