XIII.

Évariste Gamelin istui toista kertaa vallankumoustribunaalissa. Ennen

istunnon alkamista hän keskusteli valamiestovereittensa kanssa aamun

uutisista. Muutamat niistä olivat epävarmoja ja vääriä, mutta se mikä

oli totta, oli hirveätä. Kaikki tiet olivat liittoutuneiden armeijain

hallussa, jotka marssivat yhdessä eteenpäin, Vendée oli voitollinen,

Lyon kapinassa, Toulon luovutettu englantilaisille, jotka siellä

olivat laskeneet maihin neljätoista tuhatta miestä.

Nämä seikat olivat näille virkamiehille yhtä paljon yksityisasioita

kuin yleistä mielenkiintoa herättäviä. Ollen varmoja omasta

perikadostaan siinä tapauksessa, että isänmaa joutuisi perikatoon,

he tekivät valtion asian omakseen. Ja kansakunnan tappio, joka

niin läheisesti liittyi heidän omaansa, määräsi heidän tunteensa,

intohimonsa ja toimintansa.

Gamelinille tuotiin hänen penkkiinsä kirje Trubert'iltä,

puolustusvaliokunnan sihteeriltä; siinä oli ilmoitus hänen

nimittämisestään ruudin ja salpietarin komissaariksi.

_Sinun tulee tutkia kaikki piirin kellarit saadaksesi niistä esiin ne

aineet, joita tarvitaan ruudin valmistamiseen. Vihollinen on kenties

jo huomenna Pariisin edustalla: itse isänmaan maaperän on hankittava

meille ne salamat, joilla iskemme sen ahdistajia. Lähetän sinulle

tässä samalla konventin salpietarin hankintaa koskevat ohjeet.

Veljellinen tervehdys_.

Samassa tuotiin syytetty esiin. Hän oli vielä viimeisimpiä noista

tappion kärsineistä kenraaleista, jotka konventti oli jättänyt

tribunaalin tuomittaviksi, ja vähiten tunnettu kaikista.

Hänet nähdessään kävi kylmä väristys Gamelinin läpi: hän luuli

näkevänsä saman sotaherran, jonka hän yleisön aitauksesta

kolme viikkoa sitten oli nähnyt tuomittavan ja lähetettävän

teloitettavaksi. Hän oli todella sama mies, sama itsepäisen typerä

ulkomuoto: sama oikeusjuttu! Hän vastasi luihulla ja karkealla

tavalla, joka pilasi hänen parhaimmatkin vastauksensa. Hänen

kiertelynsä, viisastelunsa ja ne syytökset, joilla hän kuormitti

käskynalaisiaan, saivat kuulijat aivan unohtamaan, että hän par'aikaa

ajoi kunniansa ja elämänsä puolustamisen edesvastuullista asiaa.

Tässä jutussa oli kaikki epämääräistä, ristiriitaista, armeijoiden

asema, sotavoimien lukumäärä, muona- ja ampumavarat, annetut ja

vastaanotetut määräykset, joukkojen liikehtiminen: ei tiedetty

mistään mitään. Kukaan ei ymmärtänyt tämän taivaallista näistä

sekavista, järjettömistä, tarkoituksettomista sotaliikkeistä, jotka

olivat päättyneet tappioon, ei kukaan, ei enempää puolustusasianajaja

tai syytetty itse kuin syyttäjä, tuomari tai valamiehet, ja, mikä

ihmeellisintä, ei kukaan myöntänyt toiselle tai itselleen, että hän

ei ymmärtänyt mitään. Tuomarit huvittelivat esittämällä suunnitelmia

ja puhumalla taktiikasta ja strategiasta; syytetty osoitti selvästi

luontaista taipumusta lain koukutteluun.

Väiteltiin aivan loppumattomiin. Ja Gamelin näki aivan edessään,

näiden pitkien kiistojen aikana, miten kuormastovankkurit olivat

tarttuneet kiinni mutaan Pohjois-Ranskan rämeisillä teillä, miten

kanuunat makasivat kumossa kärrynpyöräin raiteilla ja miten voitetut

kolonnat epäjärjestyksessä pakenivat kaikilla teillä vihollisen

ratsuväen hyökätessä esiin kaikista autioituneista solista. Ja

hän kuuli tämän petetyn sotajoukon nostavan ilmoille valtaisan

syytöshuudon kenraalia vastaan. Kun asia vihdoin oli saatu loppuun

käsitellyksi, oli salissa jo hämärä, ja Marat'n patsas kohosi

epämääräisin ääriviivoin niinkuin aavekuva presidentin pään

yläpuolella. Valamiehistön lausunnot menivät hajalle. Kumealla

äänellä, joka oli tarttua kurkkuun, mutta päättävästi, lausui

Gamelin mielipiteenään, että syytetty oli tehnyt itsensä syypääksi

tasavallan kavallukseen, ja hyväksyvä mumina, jolla joukko tervehti

näitä sanoja, hiveli suloisesti hänen nuorta hyveellisyyttään.

Tuomio luettiin soihtujen valossa, ja niiden kelmeä hohto läikehti

kuolemaantuomitun sisäänpainuneilla ohimoilla, joista näkyi

kihoilevan hikipisaroita. Ulos johtavan käytävän portailla, jotka

olivat täpösen täynnä kokardeilla koristautunutta naisväkeä,

kuuli Gamelin kuiskuteltavan nimeään, joka alkoi olla jo tunnettu

tribunaalin vakinaisen kuulijakunnan keskuudessa, ja alhaalla

hyökkäsivät trikotöösit hänen kimppuunsa, heristellen nyrkkiään ja

vaatien itävallattaren päätä.

Seuraavana päivänä oli Évaristen päätettävä erään vaimo-paran,

leivänjakajan leski Meyrionin kohtalosta. Hän kulki päivät päästään

pitkin katuja työntäen edellään pientä kärryä, ja vyöllään hänellä

oli pieni puutaulukko, johon hän puukollaan teki piirtoja pitääkseen

lukua ihmisille jättämistään leivistä. Hän ansaitsi kahdeksan

souta päivässä. Virkaatekevä yleinen syyttäjä osoittautui aivan

harvinaisen ankaraksi tätä onnetonta kohtaan, joka, kuten oikeuden

kulusta ilmeni, oli useaan kertaan huutanut: "Eläköön kuningas!"

lisäksi jutellut vastavallankumoukselliseen henkeen niissä taloissa,

joihin hän joka päivä kuljetti leipää, ja ollut mukana salaliitossa,

jonka tarkoituksena oli auttaa leski Capet'ta pakenemaan. Tuomarin

edessä hän myönsi todeksi sen, mistä häntä syytettiin, ja joko

sitten typeryydestä tai kiihkomielisyydestä hän toi kuningasmieliset

tunteensa esiin erittäin hehkuvin sanoin ja syöksi itsensä siten

perikatoon.

Vallankumoustribunaali edisti yhdenvertaisuuden voittoa

osoittautumalla yhtä ankaraksi raskaan työn raatajia ja

palvelijattaria kuin ylimyksiä ja rahamiehiä kohtaan. Gamelinin

mielestä ei voinut toisin ollakaan kansanvaltaisessa valtiossa. Hän

olisi pitänyt sitä kansan halveksimisena ja loukkaamisena, jos se

olisi suljettu pois kuolemantuomioista. Aivan kuin sitä olisi pidetty

rangaistavaksi arvottomana. Jos giljotiini olisi varattu yksinomaan

ylimyksille, olisi se tuntunut hänestä jonkinlaiselta väärältä

etuoikeudelta. Rangaistus alkoi Gamelinin mielessä saada jonkinlaisen

uskonnollisen ja mystillisen merkityksen, hän rupesi näkemään siinä

aivan erityisiä hyveitä ja ansioita. Rangaistus oli hänen silmissään

kuin palkinto, jonka kansa oli velkaa rikollisille, ja hänestä olisi

ollut suuri vääryys heitä kohtaan, jos se olisi heiltä riistetty.

Hän julisti leski Meyrionin syylliseksi ja kuolemanragaistukseen

arvolliseksi, pahoitellen ainoastaan sitä, että ne hurmahenget, jotka

olivat syösseet hänet perikatoon ja olivat rikollisempia kuin hän,

eivät olleet siinä saapuvilla jakamassa hänen kohtaloaan.

* * * * *

Évariste kävi melkein joka ilta jakobiinien kokouksissa, jotka

pidettiin entisessä dominikaanien eli, kuten heitä kansan keskuudessa

nimitettiin, jakobiinien kappelissa Rue Honorélla. Pihalla, jota

koristi vapauden puu, poppeli, alati värähtelevine ja suhisevine

lehtineen, kohotti synkkään ja arkipäiväiseen tyyliin kyhätty,

raskasmuotoisella tiilikatolla varustettu kappeli alastonta

julkiseinäänsä, jossa näkyi pyöreä häränsilmä-ikkuna ja holviovi:

oven päällä loisti trikolori ja vapauden lakki. Jakobiinit olivat

samoin kuin kordelieerit ja feuillantitkin ottaneet omakseen

hajoitetun munkkikunnan asumuksen ja nimen. Gamelin, joka aikaisemmin

oli innokkaasti ottanut osaa kordelieerien kokouksiin, kaipasi

jakobiinien keskuudessa dantonilaisia puukenkiä, _carmagnole_-takkeja

ja hurmanhuutoja. Robespierren klubissa vallitsi hallinnollinen

viisaus ja porvarillinen vakavuus. Sen jälkeen kun Kansan ystävää

ei enää ollut, seurasi Évariste Maximilienin luentoja, sillä hänen

mielipiteensä olivat määrääviä jakobiinien kesken, ja sieltä ne

tuhansien haarayhdistysten välityksellä levisivät kautta koko

Ranskan. Asiakirjaa luettaessa antoi hän katseensa liukua pitkin

paljaita ja surullisia seiniä, jotka ensin suojattuaan tuon

suuren kerettiläisten inkvisiittorin henkisiä poikia nyt näkivät

sisälleen kokoontuvan toisia kiihkomielisiä inkvisiittoreita, joiden

etsiskelyjen esineinä olivat rikokset isänmaata kohtaan.

Siellä asusti nyt ilman mitään ulkonaista loistoa, pelkän sanan

voimalla valliten, maan suurin valtiomahti. Se hallitsi kaupunkia

ja valtakuntaa, se saneli käskynsä konventille. Näiden uuden

järjestyksen luojien sieluissa, jotka kunnioittivat lakia niin

suuresti, että he pysyivät kuningasmielisinä v. 1791 ja tahtoivat

olla sitä vielä edelleenkin Varennes'ista palattua, jotka

itsepintaisesti pitivät kiinni perustuslaillisuudesta, ollen

vakiintuneen järjestyksen ystäviä vielä Mars-kentän murhienkin

jälkeen, jotka eivät koskaan olleet vallankumouksellisia itse

vallankumouksen suhteen, vaan vieraita kansanliikkeille, näiden

miesten synkissä ja mahtavissa sieluissa eli isänmaanrakkaus, joka

oli synnyttänyt neljätoista armeijaa ja pystyttänyt giljotiinin.

Évariste ihaili heidän valppauttaan, heidän epäilevää henkeään,

heidän uskonkaavaista ajatustapaansa, heidän järjestyksenrakkauttaan,

hallitsemistaitoaan ja voitollista viisauttaan.

Yleisön joukosta, joka istui salissa, ei kuulunut muuta kuin

yksimielistä ja säännöllistä suosionhuminaa, joka muistutti ovella

kasvavan vapauden puun suhinaa.

Tuona päivänä, _vendémiaire_-kuukauden [Vendémiaire: viinikuu,

vallankumouksellisen tasavaltaiskalenterin ensimmäinen kuukausi.

Syysk. 22 p. -- lokak. 21 p. Suomentaja] yhdentenätoista, nousi

puhujalavalle hitaasti nuori mies, jolla oli kalteva otsa,

läpitunkeva katse, terävä nenä, suippo leuka, rokonarpiset kasvot

ja kylmä ilme kasvoissaan. Hän oli keveästi puuteroitu ja puettu

siniseen vartalonmukaiseen takkiin. Hänellä oli niin täsmällinen

esiintyminen, niin mittailtu käytös, että toiset pilallaan sanoivat

hänen muistuttavan jotakuta tanssimestaria ja toiset taaskin

tervehtivät häntä nimellä "Ranskan Orfeus". Robespierre esitti

kirkkaalla äänellä kaunopuheisen lausunnon tasavallan vihollisia

vastaan. Hän löi metafyysillisillä ja hirvittävillä todistuksilla

Brissot'n ja hänen rikostoverinsa. Hän puhui pitkästi, sanarikkaasti,

kauniisti. Filosofian taivaallisissa avaruuksissa liidellen hän

sinkautteli ukkosen salamoita tomussa ryömiviin salaliittolaisiin.

Évariste kuuli ja ymmärsi. Tähän asti hän oli syyttänyt girondea

siitä, että se teki työtä monarkian palauttamiseksi tai valmisteli

orleansilaisen puolueen voittoa ja hautoi suunnitelmia sen

sankarillisen kaupungin tuhoamiseksi, joka oli vapauttanut Ranskan

ja joka kerran oli vapauttava koko maailman. Nyt kuullessaan tuon

viisaan puhuvan hän keksi korkeampia ja puhtaampia totuuksia;

hän pääsi vallankumouksellisen metafysiikan perille, se kohotti

hänen henkensä kaikkien karkeiden satunnaisuuksien yläpuolelle,

aistierheiden ulkopuolelle, ehdottoman varmuuden ilmapiireihin. Oliot

itsessään ovat sekavia ja hämäryyden peitossa. Tosiasiain moninaisuus

on niin suuri, että siihen hukkuu. Robespierre yksinkertaisti

ne hänelle, esitti hänelle hyvän ja pahan yksinkertaisissa ja

selvissä kaavoissa. Federalismi, jakamattomuus: ykseydessä ja

jakamattomuudessa oli pelastus, federalismissa perikato. Gamelin

tunsi syvää iloa niinkuin uskovainen, joka tietää sanan, joka vie

pelastukseen, ja sanan, joka vie kadotukseen. Tästä lähin saisi

vallankumoustribunaalikin oppia tuntemaan ehdottoman rikoksen,

yhdestä sanasta langetettavan rikoksen, niinkuin muinoin kirkolliset

tuomioistuimetkin. Ja kun Évariste oikeastaan oli pohjaltaan

uskonnollinen, täytti tämä huomio hänet synkällä hurmauksella; hänen

sydämensä riemuitsi ja haltioitui ajatuksesta, että hänellä tästä

lähin oli vertauskuva, jonka avulla hän saattoi erottaa rikollisen

viattomasta. Oi uskon aarteet, te korvaatte kaiken muun!

Viisas Maximilien valaisi hänelle myös niiden katalat tarkoitusperät,

jotka tahtoivat jakaa tasan omaisuuden ja maan, poistaa

rikkauden ja köyhyyden ja saattaa kaikki samaan onnelliseen

keskinkertaisuuteen. Heidän ponsilauseittensa houkuttelemana

hän oli hyväksynyt heidän päämääränsä, jotka hänen mielestään

kävivät yhteen tosi tasavaltalaisten periaatteitten kanssa. Mutta

Robespierre oli puheissaan jakobiineille paljastanut hänelle

heidän vehkeensä ja tehnyt ilmeiseksi, että nuo miehet, joiden

tarkoitukset näyttivät puhtailta, pyrkivät tuhoamaan tasavaltaa ja

ahdistivat rikkaita ainoastaan saadakseen mahtavia ja leppymättömiä

vihollisia lailliselle arvovallalle. Sillä niin oli asia, että jos

omistusoikeutta uhattaisiin, oli koko maan väestö, joka sitä enemmän

oli kiintynyt omaisuuteensa, mitä vähemmän se omisti, kääntyvä äkkiä

tasavaltaa vastaan. Etujen ahdistaminen oli samaa kuin salajuonien

punominen. Ne, jotka muka oikeuden ja yhteisen onnen vuoksi tekivät

tasa-arvoisuudesta ja yhteisomaisuudesta kansalaisten pyrkimysten

arvoisen asian, olivat pettureita ja konnia, vaarallisempia vielä

kuin federalistit.

Mutta suurin asia, mikä selvisi hänelle Robespierren viisauden

avulla, oli jumalankieltämisen rikollisuus ja kataluus. Gamelin

ei ollut koskaan kieltänyt Jumalan olemassaoloa; hän oli deisti

ja uskoi sallimukseen, joka valvoo ihmisten vaellusta. Mutta kun

hänen samalla täytyi tunnustaa itselleen, että hän ainoastaan

hyvin epätäydellisesti käsitti Korkeimman Olennon, hän kernaasti

myönsi, ollen innokas omantunnon vapauden ystävä, että rehelliset

ihmiset saattoivat, kuten esimerkiksi Lamettrie, Boulanger, parooni

d'Holbach, Lalande, Helvetius, kansalainen Dupois, kieltääkin Jumalan

olemassaolon, jos he sen sijaan seurasivat luonnollista moraalia ja

jos he itsestään löysivät oikeuden lähteet ja säännöt hyveelliseen

elämään. Olipa hän vielä lisäksi tuntenut myötätuntoakin ateisteja

kohtaan nähdessään heitä solvattavan ja vainottavan. Maximilien oli

avannut hänen silmänsä. Erinomaisella kaunopuheisuudellaan tuo suuri

mies oli paljastanut hänelle ateismin oikean luonteen ja luonnon,

sen tarkoitusperät ja seuraukset. Hän oli todistanut hänelle, että

tämä ylimystön salongeissa ja naisbudoaareissa syntynyt oppi oli

kavalin keksintö, minkä kansan viholliset koskaan olivat tehneet

orjuuttaakseen kansaa ja turmellakseen sen siveellistä voimaa,

että oli rikollista riistää onnettomien sydämestä se lohduttava

ajatus, että oli olemassa vanhurskas sallimus, ja jättää heidät

ilman mitään tienviittaa ja ohjaksia alttiiksi intohimoille, jotka

alentavat ihmisen ja tekevät hänet kurjaksi orjaksi, ja että kaiken

lopuksi Helvetiuksen tapaisten miesten monarkkinen epikurolaisuus

johti siveettömyyteen, julmuuteen ja kaikkinaisiin rikoksiin. Ja

sen jälkeen kun tuon suuren kansalaisen opetukset olivat valaisseet

hänelle tämän asian, hän kirosi mielessään kaikki ateistit, etenkin

sellaiset, jotka olivat sitä avomielisin ja iloisin sydämin kuten

vanha Brotteaux.

* * * * *

Seuraavina päivinä Évaristella oli tuomittavanaan yhtä perää

muuan "entinen", jota syytettiin siitä, että hän oli hävittänyt

viljaa tappaakseen nälkään kansaa, kolme emigranttia, jotka olivat

palanneet kotimaahan yllyttääkseen ihmisiä kansalaissotaan, kaksi

Palais-Égalitén tyttöä, neljätoista bretagnelaista salaliittolaista,

naisia, vanhoja ukkoja, nuorukaisia, isäntämiehiä ja palvelijoita.

Rikos oli ilmeinen, lain pykälä selvä. Syyllisten joukossa oli

muun muassa eräs kaksikymmenvuotias nainen, jonka nuoruuden loisto

pian lähestyvän lopun siihen jo heittäessä varjoaan oli kerrassaan

hurmaava. Sininen nauharuusu somisti hänen kultaisia hiuksiaan, ja

hänen hienon, aivinaisen olkahuivinsa alta kuulsi valkea ja taipuisa

kaula.

Évariste äänesti säännöllisesti kuolemanrangaistusta, ja kaikki

syytetyt, muuatta vanhaa puutarhuria lukuunottamatta, lähetettiin

mestattaviksi.

Seuraavana viikkona Évariste ja hänen piirinsä niitti

neljäkymmentäviisi miestä ja kahdeksantoista naista.

Vallankumoustribunaalin tuomarit eivät tehneet mitään erotusta

miesten ja naisten välillä seuraten siinä suhteessa periaatetta,

joka oli yhtä vanha kuin itse oikeuskin. Ja vaikkakin presidentti

Montané, jota Charlotte Cordayn kauneus ja rohkeus oli liikuttanut,

oli koettanut pelastaa häntä väärentämällä asiakirjoja ja siten

menettänyt virkansa, niin useimmiten kuitenkin tutkittiin naisia

ilman minkäänlaisia lievennyksiä kaikille tuomioistuimille

yhteisten ohjesääntöjen mukaan. Valamiehet epäilivät ja pelkäsivät

heitä, heidän kavaluuttaan, heidän teeskentelykykyään, heidän

viettelemiskeinojaan. Ollen rohkeudeltaan miesten veroisia he

pakottivat tribunaalin kohtelemaan heitä samoin kuin miehiäkin.

Useimmat niistä miehistä, jotka tuomitsivat heitä, olivat vain

vähän tai vain aika ajoin sopivan tilaisuuden sattuessa aistillisia

eivätkä antaneet heidän lainkaan häiritä mielenrauhaansa. He

langettivat tuomioita näille naisille ja vapauttivat heitä

omantuntonsa, ennakkoluulojensa, intonsa, haaleamman tai tulisemman

tasavallanrakkautensa perusteella. Syytetyt naiset esiintyivät

melkein kaikki huolellisesti kammattuina ja niin hyvässä puvussa

kuin heidän onneton asemansa suinkin salli. Mutta heidän joukossaan

oli vähän nuoria, vielä vähemmän kauniita. Vankeus ja murhe oli

kuihduttanut heidät, ja oikeussalin raaka arkivalo toi näkyviin

koko heidän väsymyksensä ja tuskansa, paljasti katsojalle heidän

tulehtuneet silmäluomensa, heidän nypyllisen ihonsa, heidän

kelmeät ja yhteenpuristetut huulensa. Kuitenkin nähtiin tuossa

kohtalokkaassa tuolissa myös enemmän kuin kerran nuori, kalpean

kaunis nainen, jonka katseet uivat kuoleman varjon hämärissä kuin

salaisen hekuman harsoissa. Että tällaisen näyn edessä valamiehistä

jotkut mahdollisesti heltyivät tai julmistuivat, että joku heistä

kenties turmeltuneen sielunsa syvyydessä jäi pohtimaan tämän

olennon herkimpiä salaisuuksia, nähden hänet mielikuvituksessaan

yht'aikaa sekä elävänä että kuolleena, ja hekumallisten ja veristen

kuvitelmiensa valossa kenties tunsi julmaa nautintoa voidessaan

luovuttaa pyövelille tuon himoitun ruumiin, kaikesta tästä on

paras vaieta, mutta voi otaksua niin, jos tuntee ihmiset. Évariste

Gamelin, tuo kylmä ja kyvykäs taiteilija, ei tunnustanut mitään muuta

kauneutta kuin antiikkisen, ja kauneus herätti hänessä vähemmän

aistihurmaa kuin kunnioitusta. Hänen klassillinen taideaistinsa oli

niin ankara, että hän ani harvoin näki mieleistänsä naista; hän oli

aivan tunteeton sievien kasvojen sulolle samoin kuin Fragonard'in

väreille ja Boucher'n muodoille. Hän ei ollut koskaan tuntenut himoa

muuten kuin syvän rakkauden yhteydessä.

Samoin kuin useimmat hänen virkaveljistään tribunaalissa piti hänkin

naisia vaarallisempina kuin miehiä. Hän vihasi kaikkia entisiä

prinsessoja, jotka hän kauhu-unissaan näki yhdessä Elisabethin ja

itävallattaren kanssa ampumatarpeita rouhimassa isänmaanystävien

päiden menoksi; hän vihasi myös kaikkia noita raharuhtinaiden,

filosofien ja kirjailijoiden kauniita ystävättäriä, jotka olivat

tehneet itsensä syypäiksi hengen ja aistien nautintoihin ja eläneet

aikana, jolloin oli suloista elää. Hän vihasi heitä tunnustamatta

itselleenkään tätä vihaa, ja kun hänen oli langetettava tuomio

jostakusta, hän tuomitsi hänet vanhan kaunansa perusteella luullen

itse tuomitsevansa oikeuden ja yhteisen hyvän nimessä. Ja hänen

rehellisyytensä, miehekäs puhtautensa, kylmä viisautensa, hänen

uskollisuutensa valtiota kohtaan, lyhyesti sanoen hänen hyveensä

syöksivät monta suloisen liikuttavaa päätä piilun alle.

Mutta mitä tämä on ja mitä merkitsee tämä outo ihme? Vielä äskettäin

täytyi etsiskellä rikollisia, koettaa löytää heidät lymypaikoistaan

ja houkutella heiltä esiin rikoksen tunnustus. Nyt ei enää tule

kysymykseenkään tuollainen metsästys koirien avulla, tuollainen aran

riistan ajojahti: nyt suorastaan tarjoutuu uhreja joka suunnalta.

Aatelismiehet, nuoret tytöt, sotilaat, yleiset naiset työntyvät aivan

väkipakolla tribunaaliin, vaatien tuomareilta nopeampaa tuomion

langettamista, vaatien itselleen kuolemaa niinkuin oikeuttaan, josta

he kärsimättöminä tahtovat päästä nauttimaan. Ei edes riitä se

ihmispaljous, jolla ilmiantajain virkainto on täyttänyt vankilat ja

jonka tutkimisessa yleisellä syyttäjällä ja hänen apulaisillaan on

jo työtä enemmän kuin tarpeeksi: täytyy vielä ehtiä rangaista niitä,

jotka eivät tahdo odottaa. Ja monet, vielä ylpeämmät ja kiihkeämmät,

jotka eivät halua jättää kuolemantuomionsa toimeenpanoa tuomareille

ja pyöveleille, lopettavat itsensä omin käsin! Kuolemisen halu on

yhtä suuri kuin tappamisraivokin. Niinpä La Conciergerie-vankilassa

on muuan nuori, kaunis, voimakas sotilas; hän on vankilaan jättänyt

suloisen morsiamen, joka on kuiskannut hänelle: "Elä minun vuokseni!"

Hän ei tahdo elää, ei lemmityn, ei rakkauden, ei kunnian vuoksi.

Hän on sytyttänyt piippunsa syytöskirjallaan. Ja vaikkakin hän on

tasavaltalainen, sillä vapautta hän hengittää joka huokosellaan, hän

muuttuu kuningasmieliseksi saadakseen kuolla. Tribunaali yrittää

vapauttaa häntä; syytetty on voimakkaampi; tuomarien ja valamiesten

täytyy antaa myöten.

Évaristen sielu, joka luonnostaan oli levoton ja tunnontarkka,

muuttui jakobiinien opista ja elämän näytelmästä pelokkaaksi

ja epäluuloiseksi. Öisin kun hän Élodien luo mennessään kulki

pitkin huonosti valaistuja katuja, hän luuli joka kellariluukun

takana näkevänsä väärien assignaattien painajia; tyhjän leipä- tai

sekatavarakaupan taustassa hän epäili olevan elintarpeilla

täyteen ahdettuja varastoaittoja; ravintolanpitäjäin kiiltävien

ikkunaruutujen läpi hän oli kuulevinaan, miten keinottelijat

keskusteluissaan valmistelivat maan perikatoa tyhjentäen pullon

toisensa perästä Beaune- tai Chablis-viiniä; löyhkäävillä

syrjäkujilla hän oli näkevinään ilotyttöjä, jotka eivät parempaa

toivoneet kuin saada polkea jalkoihinsa kansalliskokardin hienostoon

kuuluvain nuorukaisten riemuitessa ympärillä; kaikkialla hän näki

salaliittolaisia ja kavaltajia. Ja hän ajatteli: "Tasavalta, kaikkia

noita salaisia ja julkisia vihollisia vastaan ei sinulla ole muuta

kuin yksi keino. Pyhä giljotiini, pelasta isänmaa!..."

Élodie odotteli häntä sinisessä pikku huoneessaan _Maalaavan Amorin_

yläpuolella. Merkiksi siitä, että hän saattoi tulla, tyttö asetti

akkunalle neilikkaruukun viereen pienen viheriäisen ruiskukannunsa.

Nyt Gamelin kauhisti häntä, hän näytti hänestä hirviöltä: hän pelkäsi

häntä ja ihaili häntä. Koko yön makasivat verenhimoinen rakastaja ja

intohimoinen tyttö tiukasti toisiinsa pusertuneina antaen toisilleen

yön hiljaisuudessa kiihkoisia suudelmia.