XI.

Kun naiskansalainen Rochemaure aamulla syyskuun 7. p:nä oli menossa

valamies Gamelinin luo saadakseen hänet suopeaksi jotakin epäiltyä

kohtaan, joka kuului hänen ystäviinsä, hän tapasi portaissa entisen

herra Brotteaux des Ilettes'in, jota hän oli rakastanut muinoin

onnen päivinä. Brotteaux puolestaan oli juuri menossa Rue de la Loin

varrella asuvan leikkikalukauppiaan luo viedäkseen tälle kaksitoista

tusinaa valmistamiaan jäsennukkeja. Ja hän oli voidakseen kantaa

niitä helpommin päättänyt pistää ne seipään nenään kuljeskelevien

kaupustelijoiden esimerkkiä seuraten. Hän käyttäytyi aina erittäin

kohteliaasti kaikkia naisia kohtaan, sellaisiakin, jotka pitkän

seurustelun vuoksi jo olivat kadottaneet kaiken viehätysvoimansa,

kuten oli laita rouva de Rochemauren, ellei mahdollisesti väliin

tullut petoksen, pitkän eron; uskottomuuden ja lihavuuden höyste

jonkin verran ärsyttänyt hänen ruokahaluaan. Joka tapauksessa

hän otti hänet vastaan rikkinäisillä kivilaatoilla vuoratuissa,

likaisissa portaissa aivan samoin kuin ennen Les Ilettes'in laajan

kuistin portailla ja pyysi häntä tekemään hänelle sen kunnian, että

tulisi katsomaan hänen ullakkokomeroaan. Rouva kipusi verraten

vaivattomasti ylös portaita, ja pian hän oli pienen huoneensalvoksen

suojassa, jonka kallellaan olevat parrut kannattivat luukkuakkunalla

varustettua tiilikattoa. Siellä ei voinut seisoa suorana. Hän

istuutui sille ainoalle tuolille, joka tässä komerossa oli, ja

silmäiltyään hetkisen hatarasti liitettyjä tiilikiviliuskoja hän

kysyi hämmästyneenä ja surullisena:

-- Täällä te siis asutte, Maurice? No, ei teidän ainakaan ole tarvis

pelätä tunkeilijoita. Täytyy olla piru itse tai kissa löytääkseen

teidät täältä.

-- Vähänhän täällä on ahdasta, vastasi tuo entinen herra. -- Enkä

tahdo teiltä kieltää, että vuode-pahaselleni joskus sataa. Mutta se

on vähäpätöinen harmi. Ja kirkkaina öinä näen täältä kuun, ihmisten

rakkauden todistajan ja vertauskuvan Sillä kuun, hyvä rouva, ovat

rakastavaiset kaikkina aikoma kutsuneet todistajakseen, ja kalvaassa,

pyöreässä täyteläisyydessään se muistuttaa rakastajalle hänen

halujensa esinettä.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi naiskansalainen.

-- Kissat, jatkoi Brotteaux, -- pitävät hirveätä meteliä tällä

räystäänkourulla, silloin kun niillä on aikansa. Mutta täytyy antaa

rakkaudelle anteeksi, että se naukuu ja sähisee katoilla, kun se

täyttää ihmistenkin elämän levottomuudella ja rikoksilla.

Molemmat olivat, viisaasti kyllä, kohdanneet toisensa aivan kuin

kaksi ystävää, jotka edellisenä iltana olivat eronneet mennäkseen

kotiin nukkumaan; ja vaikkakin he olivat vieraantuneet toisistaan, he

keskustelivat ystävällisessä ja tuttavallisessa äänilajissa.

Kuitenkin tuntui rouva de Rochemaure huolestuneelta. Vallankumous,

joka pitkin aikaa oli ollut hymyilevä ja edullinen hänelle, tuotti

hänelle nykyään huolta ja levottomuutta; hänen illallisensa olivat

käyneet vähemmän loisteliaiksi ja iloisiksi. Hänen harppunsa

sävelet eivät enää jaksaneet kirkastaa synkkiä kasvoja. Rikkaimmat

panosten tekijät olivat luopuneet hänen pelipöydistään. Useat hänen

lähimmistä tuttavistaan olivat nyt epäiltyjä ja koettivat lymyillä;

hänen ystävänsä, rahamies Morhardt, oli vangittu, ja juuri hänen

tähtensä hän aikoi kääntyä apua pyytäen valamies Gamelinin puoleen.

Hän itsekin oli epäilyksenalainen. Kansalliskaartilaiset olivat

toimittaneet kotitarkastuksen hänen luonaan, kääntäneet nurin kaikki

hänen piironginlaatikkonsa, nostaneet sijoiltaan lattiapalkit,

pistäneet keihäillään puhki hänen patjansa. He eivät olleet mitään

löytäneet, olivat pyytäneet anteeksi ja juoneet hänen viinejään.

Mutta he olivat olleet aivan vähällä keksiä hänen kirjeenvaihtonsa

erään emigrantin, herra d'Expillyn kanssa. Muutamat ystävät, joita

hänellä oli jakobiinien parissa, olivat ilmoittaneet hänelle,

että kaunis Henry, hänen sydänkäpysensä, oli laittanut itsensä

huonoon valoon erinäisillä voimasanoilla, jotka olivat olleet liian

väkivaltaisia ollakseen vilpittömiä.

Kyynärpäät polvien ja posket käsien varassa, mietteisiinsä

vaipuneena, hän kysyi vanhalta ystävältään, joka istui olkirahilla:

-- Mitä te tuumitte kaikesta tästä, Maurice?

-- Tuuminpa vain, että nämä ihmiset voivat antaa filosofille ja

asiaaharrastavalle katselijalle paljon ajattelemisen ja huvin

aihetta, mutta että teille, rakas ystävätär, olisi parasta olla

Ranskan rajojen ulkopuolella.

-- Voi, Maurice, miten meidän käy?

-- Samaa kysyitte minulta, Louise, kerran, kun olimme ajelemassa

Cher-virran rantamalla ja hevosemme, joka oli pillastunut,

lennätti meitä eteenpäin hurjaa neliä. Kuinka naiset sentään ovat

uteliaita! Vielä nyt tahdotte tietää, mihin tämä meno vie. Kysykää

sitä povariakoilta. Minä en ole mikään poppamies, armahaiseni. Ja

filosofiasta, kaikkein terveimmästäkin, on sangen vähän apua silloin,

kun on kysymys tulevaisuuden tulkitsemisesta. Tämä asiaintila loppuu

kerran, sillä kaikki loppuu. Sen voi arvata tapahtuvaksi eri lailla.

Voi olla, että liittolaiset voittavat ja marssivat Pariisiin. He

eivät ole kaukana siitä, mutta epäilen kuitenkin, että he eivät

pääse tänne. Nämä tasavallan sotilaat taistelevat lannistumattoman

rohkeasti. Voi myös sattua, että Robespierre nai leskirouva Capet'n

ja nimityttää itsensä valtionhoitajaksi Ludvig XVII:n alaikäisyyden

aikana.

-- Luuletteko todellakin? huudahti naiskansalainen Rochemaure

innoissaan ja toivoen pääsevänsä osalliseksi niin ihanaan juoneen.

-- Voi vielä sattua niinkin, jatkoi Brotteaux, -- että

Vendée voittaa ja pappishallitus asetetaan jälleen kunniaansa

rauniokasojen ja ruumisläjien päälle. Ette voi käsittää, rakas

ystävätär, millainen valta papistolla on noihin joukkoaaseihin...

"Sieluihin"... tarkoitin tietysti sanoa, kieleni vain hiukan lipsahti.

Mutta luultavinta on, mikäli minä voin asioita arvostella, että

vallankumoustribunaali johtaa perikatoon sen hallituksen, joka sen

on asettanut: se uhkaa liian monia päitä. Ne, joita se kauhistaa,

ovat jo lukemattomat, he yhtyvät, ja kukistaakseen sen he kukistavat

koko hallitusjärjestelmän. Luulen, että te juuri olette nimityttänyt

nuoren Gamelinin tähän valamiehistöön. Hän on hyveellinen, hänestä

on tuleva hirmuinen. Mitä enemmän asiaa ajattelen, kaunokaiseni,

sitä varmempi olen siitä, että tämä tribunaali, joka on perustettu

pelastamaan tasavaltaa, on kukistava sen. Konventti on tahtonut,

kuten kuningasvaltakin, oman suuruudenaikansa, oman inkvisitionsa,

se on tahtonut valvoa turvallisuuttaan itsevalitsemiensa ja siitä

riippuvien virkamiesten avulla. Mutta miten paljon konventin

suuruudenaika kuitenkin jää jäljelle kuninkuuden aikaisesta! Ja

kuinka paljon epäpoliittisempi sen inkvisitio on Ludvig XIV:n

aikaista! Vallankumoustribunaalissa vallitsee alhainen oikeudentunto

ja nolo tasa-arvoisuuden ajatus, joka saattaa sen piankin vihatuksi

ja naurunalaiseksi ja joka on herättävä inhoa kaikissa. Tiedättekö,

Louise, että tämä sama tribunaali, joka aikoo kutsua aitauksensa

eteen Ranskan kuningattaren ja kaksikymmentäyksi lainsäätäjää,

tuomitsi eilen kuolemaan erään palvelijattaren, sentähden että hän

pahoin aikomuksin, kumotakseen tasavallan, oli huutanut: "Eläköön

kuningas." Meidän mustasulkaiset tuomarimme toimivat samaan tapaan

kuin tuo englantilaisille niin rakas William Shakespeare, joka mitä

traagillisimpiin kohtauksiin sekoittaa kömpelönkarkeita ilveitä.

-- Sanokaas minulle, Maurice, kysyi naiskansalainen Rochemaure, --

onko teillä yhä vielä onnea rakkaudessa?

-- Valitettavasti, vastasi Brotteaux, -- lentävät kyyhkyset

valkoiselle kyyhkyslakalle eivätkä enää viihdy tornin raunioilla.

-- Te olette aina vain sama kuin ennenkin... Hyvästi, ystäväni!

* * * * *

Kun rakuuna Henry samana iltana kutsumatta saapui rouva de

Rochemauren luo, sinetöi tämä parhaillaan erästä kirjettä, joka

oli osoitettu kansalainen Raulinelle Vernoniin. Se oli Englantiin

menevä kirje, sen hän tiesi. Rauline sai rouva de Rochemauren

kirjeen erään postinkantajan välityksellä sekä lähetti sen sitten

Dieppeen erään kalankaupustelijan mukana. Muuan laivuri vei sen

yöllä britannialaiseen laivaan, joka luovaili rannikolla; ja muuan

emigrantti, herra d'Expilly, sai sen vastaanottaa Lontoossa ja

välitti sen sisällön, mikäli hän katsoi sen edulliseksi, edelleen

Saint-Jamesin kabinettiin.

Henry oli nuori ja kaunis. Itse Akhilleus ei ollut voimakkaampi ja

kukoistavampi pukeutuessaan Odysseuksen antamiin ase varustuksiin.

Mutta naiskansalainen Rochemaure, joka vielä äsken oli ollut niin

altis tuon nuoren kommuunisankarin suloille, oli kääntänyt hänestä

pois katseensa ja ajatuksensa, sen jälkeen kun hän oli saanut

tietää, että tämä nuori sotilas herätettyään liioitteluillaan

epäluuloja jakobiineissa saattoi käydä hänelle vaaralliseksi ja

syöstä hänet perikatoon. Henry tunsi nahoissaan, ettei hänelle

ehkä olisi ylivoimaista lakata rakastamasta rouva de Rochemaurea,

mutta häntä harmitti se, ettei tämä enää osoittanut häntä kohtaan

asiaankuuluvaa mielenkiintoa. Hän toivoi rouva de Rochemauren avulla

suoriutuvansa eräistä maksuista, joihin tasavallan palvelus häntä

velvoitti. Mutta kun hän nyt muisti, millaisiin äärimmäisyyksiin

naiset voivat mennä ja miten nopeasti he voivat siirtyä hehkuvimmasta

rakkaudesta kylmimpään tunteettomuuteen ja kuinka helppoa heidän on

uhrata, mitä ovat rakastaneet, ja kadottaa, mitä ovat jumaloineet,

hän alkoi epäillä, että tämä ihastuttava Louise vallan hyvin voisi

eräänä päivänä heitättää hänet vankeuteen päästäkseen hänestä

eroon. Hänen älynsä neuvoi häntä valloittamaan takaisin tämän

kadottamansa kaunottaren. Sentähden hän nyt oli tullut hänen

luokseen koko viehätysvoimallaan aseistettuna. Hän lähestyi häntä,

vetäytyi kauemmaksi, lähestyi uudestaan, hipaisi häntä ja väistyi

jälleen kaikkien balettiviettelyskeinojen mukaisesti. Sitten hän

heittäytyi nojatuoliin ja alkoi tuolla vastustamattomalla äänellään,

äänellä, joka tunki naisten sisimpään olemukseen, ylistää luontoa

ja yksinäisyyttä sekä ehdotti hänelle huokaisten huvimatkaa

Ermenonvilleen.

Mutta rouva de Rochemaure vain näpäytteli harppuaan ja heitteli

ympärilleen kärsimättömiä ja ikävystyneitä silmäyksiä. Äkkiä Henry

nousi synkkänä ja päättäväisenä ja ilmoitti, että hän aikoi lähteä

armeijaan ja olisi jo muutaman päivän kuluttua Maubeugen edustalla.

Näyttämättä laisinkaan hämmästyneeltä tai epäilevältä rouva de

Rochemaure nyökkäsi hyväksyvästi.

-- Te onnittelette minua tämän päätöksen johdosta?

-- Niin onnittelen.

Rouva de Rochemaure odotti parhaillaan erästä uutta ystävää, joka

häntä suuresti miellytti ja josta hän toivoi olevan itselleen suurta

hyötyä; hän oli aivan toista maata kuin tämä: todellakin ylösnoussut

Mirabeau, sievistelty Danton, josta oli tullut hankitsija, jalopeura,

joka uhkasi heittää kaikki isänmaanystävät Seineen. Joka hetki hän

luuli kuulevansa kellon kilinää ja säpsähteli.

Saadakseen Henryn lähtemään hän vaikeni, haukotteli, selaili erästä

partituuria ja haukotteli jälleen. Nähdessään, ettei toisella ollut

aikomustakaan lähteä, hän sanoi, että hänen oli pakko mennä ulos, ja

hävisi pukukammioonsa.

Henry huusi hänelle liikuttavalla äänellä:

-- Hyvästi, Louise!... Saanenko enää milloinkaan nähdä teitä?

Ja hänen kätensä kopeloivat avonaisen kirjoituspöydänlaatikon

sisältöä.

Heti kun Henry oli ehtinyt kadulle, hän avasi kansalainen Raulinelle

osoitetun kirjeen ja luki sen suuresti kiinnostuneena. Se sisälsi

todellakin erittäin merkitsevän kuvauksen Ranskassa vallitsevasta

mielialasta. Siinä puhuttiin kuningattaresta, näyttelijätär

Théveninistä, vallankumoustribunaalista, ja monta kohtaa tuon kunnon

Brotteaux des Ilettes'in tuttavallisesta rupattelusta oli siinä myös

mainittu.

Luettuaan kirjeen ja pistettyään sen taskuunsa hän epäröi hetken;

mutta sitten kuten ainakin mies, joka on tehnyt päätöksensä ja aikoo

sen toteuttaa mitä pikemmin sitä parempi, hän suuntasi askelensa

Tuileries'tä kohti ja astui varmuusvaliokunnan odotushuoneeseen.

* * * * *

Tuona päivänä istui Évariste Gamelin kello kolme iltapäivällä

valamiesten penkillä yhdessä neljäntoista ammattiveljensä kanssa,

jotka hän suurimmaksi osaksi tunsi, kaikki yksinkertaisia,

rehellisiä ja isänmaallisia ihmisiä, tiedemiehiä, taiteilijoita tai

käsityöläisiä: yksi maalari kuten hän itsekin, yksi piirustaja,

molemmat hyvin lahjakkaita, yksi kirurgi, yksi suutari,

yksi entinen markiisi, joka oli antanut täysin vakuuttavia

todisteita kansallisesta mielenlaadustaan, yksi kirjanpainaja,

pari pikkukauppiasta, toisin sanoen läpileikkaukselleen

näytekokoelma Pariisin asutuksesta. He istuivat siinä työläis- tai

porvarismekoissaan, millä tukka lyhyeksi leikattuna _à la Titus_,

millä hiuspalmikko niskassa, millä kolmikulmainen hattu silmillä,

millä pyöreä hattu takaraivolla, millä punainen myssy korvilla.

Toiset olivat puetut jakkuun, takkiin ja polvihousuihin, jollaisia

käytettiin vanhaan hyvään aikaan, toiset _carmagnoleen_ ja pitkiin,

raitaisiin housuihin sanskulottien tapaan. Jaloissa heillä oli

millä saappaat, millä solkikengät, millä puutohvelit, joten he

ulkokuorensa puolesta edustivat kaikkia niitä erilaisia muunnoksia,

mitä miehisessä puvussa siihen aikaan esiintyi. Koska he kaikki jo

useita kertoja olivat olleet istunnoissa mukana, he näyttivät olevan

hyvin kotiutuneita penkillään, ja Gamelin kadehti heidän tyyneyttään.

Hänen sydämensä tykytti haljetakseen, hänen korvissaan suhisi, hänen

silmiään hämärsi, ja koko maailma peittyi häneltä sinikelmeään sumuun.

Kun vahtimestari ilmoitti tribunaalin kokouksen alkavaksi, asettui

kolme tuomaria paikoilleen pienelle korokkeelle viheriäisen pöydän

ääreen. Heillä oli päässään kokardeilla ja suurilla mustilla

töyhdöillä koristettu hattu, yllään tuomarinviitta ja heidän

rinnallaan riippui kolmiväri-nauhaan ripustettu raskas hopeamitali.

Heidän edessään korokkeen juurella istui väliaikainen yleinen

syyttäjä samanlaisissa pukimissa. Protokollasihteeri istuutui

tribunaalin ja syytettyä varten varatun tyhjän tuolin väliin.

Gamelinin silmissä nämä henkilöt olivat nyt aivan toisenlaisia

kuin ennen, kauniimpia, vakavampia, hirvittävämpiä, vaikkakin he

ottivat vaivattomia ja tuttavallisia asentoja, selailivat papereita,

huutelivat vahtimestaria tai nojautuivat taapäin ottaakseen vastaan

jonkin tiedonannon joltakulta valamieheltä tai virkaatekevältä

upseerilta.

Tuomarien yläpuolelle oli ripustettu Ihmisoikeuksien taulut; heidän

oikealla ja vasemmalla puolellaan, vanhojen keskiaikaisten muurien

seinustalla, seisoivat Le Peltier'n, Saint-Fargeaun ja Marat'n

kuvapatsaat. Salin perällä vastapäätä valamiehistön penkkiä oli

yleisön parveke. Ensimmäisellä rivillä oli pelkkiä naisia, vaaleita,

tummia, harmaita, mutta kaikilla oli korkea myssypäähine, jonka

laskoteltu reunus varjosti poskia; heidän povelleen, joka ajan

muodin mukaan oli korkea ja rehevä kuin imettäjän, oli solmittu

valkea huntu tai kumpuili siinä sinisen esiliinan rintalappu. He

istuivat käsivarret ristissä lehterin rintasuojukseen nojaten. Heidän

takanaan nähtiin asteittain ylenevillä penkkiriveillä siellä täällä

erinäisiä kansalaisia vaihtelevissa pukimissa, jotka siihen aikaan

antoivat väkijoukoille niin eriskummallisen ja maalauksellisen

leiman. Oikealla, sisäänkäytävän lähellä, oli aidoitettu ala seisovaa

yleisöä varten. Tällä kertaa ei siellä ollut montakaan. Se asia,

jota tämän tribunaalin osaston nyt oli määrä käsitellä, kiinnitti

ainoastaan pienen kuulijapiirin mieltä, ja epäilemättä oli muilla

osastoilla, joilla oli istunto samaan aikaan, jännittävämpiä juttuja

tarjottavanaan.

Tämä rauhoitti jossakin määrin Gameliniä, joka ollen jo

menehtymäisillään ei olisi kestänyt suurten oikeudenkäyntien hehkuvaa

ilmakehää. Hänen silmänsä kiintyivät pienimpiinkin yksityiskohtiin:

hän keksi pienen ihokarvan sihteerin korvassa ja mustepilkun yleisen

syyttäjän asiakirjoissa. Hän näki aivan kuin suurennuslasin läpi

kaikki nuo monet kapiteelit, jotka oli veistetty aikana, jolloin

kaikki antiikkisen pylväsjärjestelmän tuntemus oli joutunut unhoon,

ja jotka kietoivat goottilaisten pylväiden päät nokkosseppeliin

ja rautatammen lehviin. Mutta hänen katseensa palasi lakkaamatta

takaisin tuohon vanhanaikaiseen, punaisella Utrechtin sametilla

päällystettyyn tuoliin, jonka istuin oli kulunut ja käsinoja

mustunut. Aseistettuja kansalliskaartilaisia seisoi kaikkien

ulkokäytävien kohdalla.

Vihdoin ilmestyi syytetty krenatöörien saattamana, mutta

vapain jäsenin, niinkuin laissa oli määrätty. Hän oli noin

viisikymmenvuotias, laiha, kuiva, tumma, kokonaan kalju mies;

hänen poskensa olivat sisäänpainuneet, huulet ohuet ja sinertävät,

ja hän esiintyi vanhan muodin mukaisesti yllään tummanpunainen

takki. Hänessä oli kaikesta päättäen kuumetta, sillä hänen silmänsä

loistivat niinkuin kiiltokivet ja hänen poskensa olivat kuin

maalatut. Hän istuutui. Hänen ristissä olevat jalkansa olivat

luonnottoman laihat, ja hänen suuret luiset kätensä ulottuivat hyvin

niiden ympäri. Hänen nimensä oli Marie Adolphe Guillergues, ja häntä

syytettiin tasavallan rehuvarastojen haaskaamisesta. Syytöskirjassa

oli monta ja vakavaa asiaa, jotka puhuivat häntä vastaan; kuitenkaan

ei mikään niistä ollut täysin todistettu. Kysyttäessä Guillergues

kielsi useimmat näistä syytöksistä sekä selitti toiset itselleen

edullisella tavalla. Hänen puhetapansa oli täsmällistä ja kylmää,

erinomaisen taitavaa, ja kuvasti miestä, jonka kanssa ei ole hyvä

joutua kauppasuhteisiin. Hänellä oli vastaus valmiina kaikkeen.

Kun tuomari teki hänelle kiusallisen kysymyksen, pysyivät hänen

kasvonsa tyyninä ja äänensä varmana, mutta hänen molemmat rinnalle

ristityt kätensä tärisivät tuskasta. Gamelin huomasi sen ja kuiskasi

naapurilleen, joka oli maalari kuten hän itsekin:

-- Katsokaa hänen peukaloitaan!

Ensimmäinen todistaja, jota kuulusteltiin, toi esiin raskauttavia

asianhaaroja. Hänen todistukseensa koko syytös perustui. Ne,

jotka sen jälkeen kutsuttiin esiin, näyttäytyivät päinvastoin

suosiollisiksi syytettyä kohtaan. Yleinen syyttäjä hyökkäsi

kiivaasti, mutta pysyi ylimalkaisissa lauseissa. Puolustusasianajaja

puhui vakuuttavasti ja hankki syytetylle jonkin verran myötätuntoa,

jota hän ei itse ollut osannut voittaa. Istunto keskeytettiin,

ja valamiehet vetäytyivät syrjään neuvottelemaan. Epäselvän ja

hämärän keskustelun jälkeen he jakautuivat kahteen melkein yhtä

suureen ryhmään. Toisella puolen olivat välinpitämättömät, haaleat,

järkeilevät suunsoittajat, joita ei mikään intohimo tulistuttanut,

ja toisella puolen ne, jotka seurasivat tunnetta, välittivät vähät

todisteluista ja tuomitsivat sydämellään. Nämä viimeksimainitut

eivät koskaan vapauttaneet. Nämä olivat niitä hyviä ja puhtaita,

jotka ajattelivat ainoastaan tasavallan pelastamista; muu ei heitä

liikuttanut. Heidän asenteensa teki syvän vaikutuksen Gameliniin,

joka tunsi itsensä heidän hengenheimolaisekseen.

"Tämä Guillergues", hän ajatteli, "on taitava roisto, kavala konna,

joka on keinotellut ratsuväkemme rehuvarastoilla. Julistaa hänet

syyttömäksi olisi samaa kuin päästää karkuun petturi, pettää isänmaa,

tuomita armeija perikatoon." Ja Gamelin oli jo näkevinään, miten

vihollisen ratsujoukot löivät maahan tasavallan husaarit kompastuvine

hevosineen... "Mutta jos Guillergues olikin viaton?"

Hän tuli äkkiä muistaneeksi Jean Blaiseä, jota myös oli epäilty

petollisuudesta tavarain hankinnassa. Saattoi olla paljonkin

sellaisia, jotka menettelivät samoin kuin Guillergues ja Blaise ja

siten valmistivat maaperää tappiolle, tasavallan tuhoutumiselle.

Olisi pitänyt antaa varoittava esimerkki. Mutta jos Guillergues

olikin viaton?...

-- Ei ole todistuksia, sanoi Gamelin ääneen.

-- Ei milloinkaan ole todistuksia, vastasi olkapäitään kohauttaen

juryn puheenjohtaja, joka kuului hyviin, puhtaisiin.

Lopuksi oli seitsemän ääntä langettamisen ja kahdeksan vapauttamisen

puolella.

Valamiehistö palasi takaisin oikeussaliin ja istuntoa jatkettiin.

Valamiesten velvollisuuteen kuului perustella lausuntonsa; kaikki

puhuivat vuoron perään tuon tyhjän tuolin edessä. Toiset olivat

monisanaisia; toiset tyytyivät pariin sanaan; on sellaisiakin, jotka

ilmaisivat ajatuksensa täysin käsittämättömässä muodossa.

Kun tuli Gamelinin vuoro, hän nousi ja sanoi:

-- Kun on kysymys niin suuresta rikoksesta kuin voiton

mahdollisuuksien riistäminen isänmaan puolustajilta, täytyy olla

selvät todistukset, joita meillä ei ole.

Äänten enemmistöllä syytetty julistettiin syyttömäksi.

Kun Guillergues jälleen tuotiin tuomareiden eteen, kuului

hyväntahtoista sorinaa kuulijoiden puolelta, jotka tahtoivat

ilmoittaa vapauttamistuomiosta. Hän oli nyt kokonaan toinen mies.

Kuivuus oli kadonnut hänen piirteistään, hänen huulensa olivat

pehmentyneet. Hän näytti kerrassaan kunnianarvoiselta; hänen

kasvoillaan oli rehellinen ja viaton ilme. Tribunaalin presidentti

luki liikuttuneella äänellä oikeuden päätöksen, joka julisti syytetyn

vapautetuksi; koko sali puhkesi suosionosoituksiin. Santarmikin,

joka oli tuonut sisään Guillergues'in, riensi syleilemään häntä.

Presidentti kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle veljellisen

syleilyn. Valamiehet suutelivat häntä, Gamelin vuodatti kuumia

kyyneliä.

Oikeuspalatsin pihalla, jota päivän viimeiset säteet valaisivat,

tunkeili ulvova väkijoukko. Tribunaalin neljä osastoa olivat

edellisenä päivänä julistaneet kolmekymmentä kuolemantuomiota,

ja suuren sisäänkäytävän portailla kyyrötti joukko trikotöösejä,

jotka odottivat pyövelinkärryjen lähtöä. Mutta Gamelin, joka

laskeutui portaita valamiesten ja katselijain sankassa parvessa,

ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään muuta kuin oman oikeuden- ja

ihmisyydentekonsa, ja tunne siitä, että hän oli pelastanut viattoman,

täytti hänen mielensä ylpeällä ilolla. Pihalla valkopukuinen Élodie

heittäytyi kyynelsilmin ja hymyilevänä hänen syliinsä ja jäi siihen

lepäämään mielenliikutuksesta hervottomana. Ja kun hän vihdoin kykeni

puhumaan, hän sanoi:

-- Évariste, sinä olet kaunis, sinä olet hyvä, sinä olet jalo! Tuolla

salissa tunki sinun miehekkään ja lempeän äänesi kaiku olemukseni

läpi magneettisin aalloin. Olin aivan sähköistynyt.

Katselin sinua koko ajan, kun istuit siinä penkilläsi. En nähnyt

mitään muuta kuin sinut. Mutta sinä, ystäväni, etkö ollenkaan

aavistanut minun läsnäoloani? Eikö mikään ilmoittanut sinulle, että

minä olin siellä? Minä istuin lehterillä, toisella rivillä, oikealla.

Jumalani, kuinka on suloista tehdä hyvää! Sinä olet pelastanut tuon

onnettoman. Ilman sinua hänen olisi käynyt huonosti. Sinä olet

pelastanut hänet elämälle ja omaistensa rakkaudelle. Miten hän

mahtaakaan tällä hetkellä siunata sinua! Évariste, miten minä olen

onnellinen ja ylpeä saadessani rakastaa sinua!

Käsikoukkua, kiinteästi toisiinsa nojaten he kulkivat pitkin katuja

tuntien itsensä niin kevyiksi että luulivat lentävänsä.

He menivät _Maalaavaan Amoriin_. Tultuaan Oratorion kohdalle sanoi

Élodie:

-- Ei viitsitä mennä myymälän läpi.

Hän johti Évaristen sisään ajoportin kautta ja vei hänet asuntoonsa.

Eteisessä hän veti laukustaan suuren rauta-avaimen.

-- Sitä luulisi melkein vankilan avaimeksi, hän virkahti. --

Évariste, sinusta tulee nyt minun vankini.

He menivät ruokasalin läpi ja olivat pian tytön omassa huoneessa.

Évariste tunsi huulillaan Élodien suudelman raikkaan liekinnän. Hän

sulki hänet syliinsä. Pää taaksepäin, silmät puoliummessa, auki

hulmahtavin hiuksin, varpana kiertyvin varsin, puolitajuttomana tyttö

riistäytyi irti hänen syleilystään, juoksi ovelle ja työnsi sen

salpaan...

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun naiskansalainen Blaise avasi

rakastajalleen oven ja kuiskasi hänen korvaansa pimeässä:

-- Hyvästi, rakkaani! Tähän aikaan tulee isäni tavallisesti kotiin.

Jos kuulet kolinaa portaista, niin kiiruhda nopeasti yläkertaan äläkä

mene alas, ennenkuin olet varma siitä, että kukaan ei näe sinua.

Koputa kolme kertaa ovenvartijan ikkunaan, niin hän avaa sinulle

portin. Hyvästi, elämäni, oma sieluni!

Päästyään kadulle Évariste näki, miten Élodien huoneen ikkunaa

raoitettiin ja miten pieni käsi katkaisi punaisen neilikan, joka

putosi hän jalkoihinsa niinkuin veripisara.