X.

Lauantaina kello seitsemän aamulla tuli kansalainen Blaise

mustassa, kolmikulmaisessa hatussa, helakanpunaisissa liiveissä,

nahkaisissa polvihousuissa, keltaisissa kaulussaappaissa ja kopautti

ratsupiiskansa varrella ateljeen ovelle. Kansalainen leskirouva

Gamelin hoiti par'aikaa säädyllistä keskustelua kansalainen

Brotteaux'n kanssa, ja Évariste sitoi pienen peilinpalasen edessä

korkeaa valkeaa kaulaliinaansa.

-- Onnellista matkaa, herra Blaise! sanoi naiskansalainen Gamelin. --

Mutta koska te aiotte maalata maisemia, niin ottakaa mukaanne myös

herra Brotteaux, joka on maalari.

-- Sopiihan se, sanoi Jean Blaise. -- Kansalainen Brotteaux, tulkaa

mukaamme.

Kun Brotteaux oli päässyt varmuuteen siitä, ettei hänestä

olisi mitään haittaa, hän suostui ehdotukseen, sillä hän oli

seuraarakastava mies ja piti huvituksista.

Naiskansalainen Élodie oli myös noussut nuo neljä kerrosta

antaakseen pienen aamusyleilyn leski Gamelinille, jota hän nimitti

äitikullakseen. Hän oli aivan valkoisissa ja tuoksui lavendelille.

Vanhat kuomukattoiset, kahden hevosen vetämät vaunut odottivat

torilla. Rose Thévenin istui etupaikalla Julienne Hasard'in kanssa.

Élodie asetti näyttelijättären oikealle puolelle, istuutui itse

vasemmalle ja istutti kapean Juliennen heidän molempain väliin.

Brotteaux asettui taakse vastapäätä naiskansalainen Théveniniä,

Philippe Dubois vastapäätä naiskansalainen Hasard'ia, Évariste

vastapäätä Élodieta. Mitä taas Philippe Desmahis'hin tulee, niin

näkyi hänen atleettinen yläruumiinsa korkealla ajurin penkillä,

ajurin vasemmalla puolen, jota hän hämmästytti kertoilemalla hänelle,

että eräässä Amerikan valtiossa kasvoi puussa silavamakkaroita ja

metvursteja.

Kansalainen Blaise, joka oli erinomainen ratsastaja, oli noussut

hevosen selkään ja lasketti täyttä ravia muiden edellä, jott'eivät

vaunut pääsisi tomuttamaan häntä.

Sitä myöten kuin vaunujen pyörät loittonivat etukaupungin katuja,

unohtivat matkailijat jokapäiväiset huolensa; ja nähdessään

ympärillään ketoja, puita ja taivasta he kävivät mieleltään

leppoisiksi ja hymyileviksi. Élodie haaveili, että hän oli luotu

kasvattamaan kananpoikasia Évaristen rinnalla, joka jonkin kylän

rauhantuomarina asuisi metsän reunassa, virran partaalla. Jalavat

tien varrella vilisivät sivuitse. Kyläteille ajettaessa hyökkäsivät

talojen vahtikoirat vinoittain vaunuja vastaan ja haukkuivat hevosten

jaloissa, jota vastoin suuri espanjalainen lintukoira, joka oli

maannut poikittain tiellä, vastahakoisesti laittautui syrjään;

kanat lensivät joka suuntaan ja suoraan tien ylikin päästäkseen

pakoon; hanhet etääntyivät hitaasti kiinteänä ryhmänä. Likaiset

lapset katsoa töllistelivät vaunuja. Aamu oli lämmin, taivas

kirkas. Kuivuuttaan halkeileva maa odotti sadetta. He nousivat alas

vaunuista Villejuifin kohdalla. Kauppalan läpi kulkiessaan Desmahis

pistäytyi hedelmäkauppaan ostaakseen kirsikoita, joita hän aikoi

tarjota seurassaan oleville naiskansalaisille. Myyjätär oli sievä:

Desmahis'ta ei näkynyt eikä kuulunut. Philippe Dubois huusi häntä

liikanimeltä, jota hänen ystävänsä yleisesti käyttivät:

-- Hei! Barbaroux... Barbaroux!

Tuon kirotun nimen kuullessaan höristivät ohikulkijat korviaan, ja

kaikkiin ikkunoihin ilmestyi kasvoja. Ja kun muutamat sanskulotit

näkivät nuoren, kauniin miehen tulevan hedelmämyymälästä liivit

auki, pitsiröyhelö hulmuten jättiläismäisellä rinnalla, kirsikkakori

olalla, takki kepin kärjessä, niin he luulivat häntä todellakin

tuoksi pannaan julistetuksi girondistiksi ja kävivät kovakouraisesti

häneen käsiksi ja olisivat hänen kiukustuneista vastalauseistaan

huolimatta vieneet hänet kunnallishallitukseen, elleivät vanha

Brotteaux, Gamelin ja nuo kolme nuorta naista olisi todistaneet,

että tämän kansalaisen nimi oli Philippe Desmahis ja että hän oli

ammatiltaan kaivertaja ja hyvä jakobiini. Vielä oli epäluulonalaisen

näytettävä kansalaiskorttinsa, joka hänellä onneksi sattumalta

oli mukanaan, sillä muuten hän oli kovin huolimaton tuollaisissa

asioissa. Täten hänen onnistui päästä isänmaallisten kyläläisten

kynsistä ilman pahoja vaurioita; ainoastaan toinen pitsikalvosin

oli reväisty pois, joka vahinko oli verraten mitätön. Ne

kansalliskaartilaiset, jotka olivat häntä kovakouraisimmin pidelleet,

esittivät hänelle anteeksipyynnönkin ja ehdottivat, että hänet

kannettaisiin riemusaatossa kunnallishallitukseen.

Päästyään jupakasta vapaaksi katsahti naiskansalaisten Élodien,

Rosen ja Juliennen piirittämä Desmahis katkerasti hymyillen Philippe

Dubois'han, josta hän ei pitänyt ja jota hän epäili tahallisesta

koirankujeesta. Ollen päätä pitempi hän loi korkeudestaan häneen

musertavan silmäyksen ja sanoi:

-- Dubois, jos vielä kerrankin nimität minua Barbaroux'ksi, niin

nimitän minä sinua Brissot'ksi; hän on pieni, paksu ja naurettavan

näköinen äijän kanttura, jolla on rasvattu tukka, öljyinen iho

ja niljaiset kädet. Kukaan ei epäile ettetkö sinä juuri ole tuo

häpeämätön Brissot, kansan vihollinen; ja inhon ja kauhun valtaamina

tulevat tasavaltalaiset heti sinut nähtyään hirttämään sinut

lähimpään lyhtypylvääseen... Ymmärrätkö?

Kansalainen Blaise, joka juuri tuli juottamasta hevostaan, vakuutti,

että hän oli selvittänyt tämän jutun, vaikkakin kaikille oli

ilmeistä, että se oli selvinnyt ilman häntä.

Noustiin jälleen vaunuihin. Tiellä kertoili Desmahis taas

hevosmiehelle, että tälle Longjumeaun tasangolle oli ennen muinoin

pudonnut useita kuun asukkaita, jotka ulkomuodoltaan ja väriltään

muistuttivat sammakoita, mutta olivat muuten paljon kookkaampia.

Philippe Dubois ja Gamelin puhuivat taiteestaan. Dubois, joka oli

Regnault'in oppilas, oli käynyt Roomassa. Hän oli nähnyt Rafaelin

seinäverhomaalaukset, jotka hän asetti kaikkien mestariteosten

yläpuolelle. Hän ihaili Correggion väritystä, Annibale Carraccin

keksimiskykyä ja Domenichinon piirustusta, mutta mitä tyyliin tuli,

ei hän tiennyt mitään, jota olisi voinut verrata Pompeo Battonin

tauluihin. Hän oli Roomassa seurustellut herra Ménageot'n ja rouva

Lebrunin kanssa, jotka molemmat olivat puhuneet vallankumousta

vastaan: sentähden hän ei myöskään maininnut heistä mitään. Mutta

hän kehui Angelica Kauffmannia, jolla oli puhdas maku ja joka tunsi

antiikkia.

Gamelin valitteli sitä, että ranskalaisen maalaustaiteen myöhäistä

kukoistusta, joka ei ulottunut Lesueurin, Clauden ja Poussinin

aikaa kauemmaksi vastaten italialaisen ja flaamilaisen koulun

rappeutumiskautta, oli seurannut niin nopea ja jyrkkä alasmeno.

Syynä siihen hän piti yleisiä tapoja ja akatemiaa, joka oli

niiden ilmaisumuoto. Mutta akatemia oli juuri saatu onnellisesti

tukahdetuksi, ja uusia periaatteita seuraten David ja hänen koulunsa

par'aikaa loivat uutta, vapaan kansan arvoista taidetta. Nuorempien

maalareiden joukossa Gamelin kadehtimatta asetti ensimmäiselle

sijalle Hennequinin ja Topino-Lebrunin. Philippe Dubois piti

Regnault'ia, opettajaansa, Davidia parempana ja pani toivonsa

maalaustaiteessa nuoreen Gérard'iin.

Élodie onnitteli naiskansalainen Théveniniä hänen punaisesta,

samettisesta poimuhatustaan ja valkoisesta puvustaan. Ja

näyttelijätär kiitteli molempain seuralaistensa pukuja sekä neuvoi

heille keinoja, millä ne voisi saada vieläkin hienommiksi: hänen

mielestään oli koristeita vähennettävä.

-- Ei koskaan ole kyllin yksinkertaisessa puvussa, hän sanoi. -- Sen

oppii teatterissa, jossa vaatetuksen tulee päästää näkyviin kaikki

ruumiin asenteet. Siinä on sen oikea kauneus, ja muuta se ei tarvitse.

-- Aivan niin, kultaseni, vastasi Élodie. -- Mutta mikään ei

pukuasioissa ole kalliimpaa kuin yksinkertaisuus. Eikä se, että me

käytämme yllämme kaikenlaista korurihkamaa, aina riipu huonosta

mausta; välistä se myös johtuu säästäväisyydestä.

He puhelivat sitten suurella harrastuksella syksyn muodeista,

sileistä mekkohameista, lyhyistä vartaloista.

-- Niin monet naiset tekevät itsensä rumemmiksi seuratessaan muotia!

sanoi Thévenin. -- Pitäisi pukea itsensä vartalonsa mukaisesti.

-- Ainoastaan ruumiin ympäri vapaasti kiedotut ja poimutetut kankaat

ovat kauniita, sanoi Gamelin. -- Kaikki leikattu ja neulottu on

hirveätä.

Nämä ajatukset, jotka olisivat paremmin soveltuneet johonkin

Winckelmannin kirjaan kuin pariisittarien kanssa puhelevan nuoren

miehen suuhun, otettiin vastaan halveksivalla välinpitämättömyydellä.

-- Täksi talveksi suunnitellaan vanulla sisustettuja,

silkkipeittoisia kappoja _à la laponne_ ja pyöreäksi leikattuja

Zuleima-kappoja, joihin kuuluu turkkilaismalliset liivit.

-- Nuo ovat vain hätäapukeinoja, sanoi Thévenin. -- Niitä myydään

valmiina. Minulla on muuan pikku ompelijatar, joka neuloo kuin enkeli

ja joka ei ole kallis: minä lähetän hänet teille, rakas ystävä.

Ja sanat lentelivät keveinä ja innokkaina levitellen ja kohotellen

silmien eteen kaikenlaisia hienoja kudoksia, raitaisia silkkejä,

sileitä pekingsilkkejä, siciliennesilkkejä, harsoja ja nankingeja.

Ja vanha Brotteaux, joka kuunteli heitä, ajatteli surumielisin

hekumantuntein noiden hurmaa vain muotojen verhoksi heitettyjä yhden

muotikauden huntuja, jotka kestävät vain jonkin vuoden ja syntyvät

alati uudestaan kuin kedon kukkaset. Ja hänen katseensa, joka

noista kolmesta nuoresta naisesta siirtyi peltojen ruiskukkasiin ja

unikkoihin, himmentyi kyyneleiseen hymyyn.

He saapuivat Orangis'hin yhdeksän aikana ja pysähtyivät Kellon

majataloon, jossa Poitrine-puolisot tarjosivat ravintoa ja hoivaa

ihmisille ja eläimille. Kansalainen Blaise, joka oli jo ehtinyt

siistiä asunsa, tarjosi kätensä naiskansalaisille. Tilattuaan

päivällisen kello kahdeksitoista he lähtivät, edellään pikkuinen

kylän poika, joka kantoi heidän maalirasioitaan, salkkujaan,

telineitään ja päivänvarjojaan, kulkemaan jalan ketojen poikki

Orges-ja Yvette-virtojen yhtymäkohdalle, tuolle ihanalle paikalle,

josta voi nähdä koko Longjumeaun viheriöivän tasangon Seine-virran ja

Saint-Genevièven metsien kehyksessä.

Jean Blaise, joka johti tuota pientä taiteilijaryhmää, ylläpiti

entisen rahamiehen kanssa hupaista keskustelua, jossa vilahteli sikin

sokin mitä erilaisimpia henkilöitä, Verboquet Jalomielinen, Catherine

Cuissot, kirjojenkaupustelijatar, Chaudronin neitoset, poppamies

Galichet ja myös Cadet-Roussellen ja madame Angot'n nykyaikaisemmat

hahmot.

Évariste, joka nähdessään elonkorjaajain sitovan lyhteitä oli

leimahtanut äkilliseen luonnonrakkauteen, tunsi kyynelten nousevan

silmiinsä; sopusoinnun ja rakkauden unelmat täyttivät hänen

sydämensä. Desmahis puhalteli naiskansalaisten hiuksiin voikukkien

siivekkäitä siemeniä. Koska kaikki kolme kaupunkilaisten tavoin

pitivät kukkavihoista, he kokosivat niityltä peitsiruohoja, joiden

kukat kiertävät vartta tiheänä tähkänä, pehmeän-sinipunervin

kellokiehkuroin koreilevia kellokukkia, tuoksuvan rautayrtin

hentoja korsia, seljapensaan oksia, minttuja, villiresedoita,

pyörtänökärsämöitä, kaikkia syyskesän kasvikuntaan kuuluvia kukkia.

Ja kun Jean-Jacques oli tehnyt kasvitieteen muotiasiaksi kaupungin

tyttöjen keskuudessa, tiesivät kaikki kolme, mikä minkin kukan

nimi oli ja mitä mikin merkitsi. Kun kuivuuden riuduttamat hennot

terälehdet varisivat Élodien käsissä ja putosivat sateena hänen

jalkoihinsa, hän huokasi:

-- Kukatkin kuihtuvat jo!

Kaikki ryhtyivät nyt työhön ja koettivat ilmentää luontoa sellaisena

kuin he sen näkivät, mutta jokainen näki sen jonkun mestarin

kaavoissa. Ei aikaakaan niin oli jo Philippe Dubois Hubert Robert'in

tyyliin luonnostellut autioksi jätetyn talon, kaadettuja puita,

kuivuneen puron. Gamelin löysi Yvetten rannoilta Poussinin maisemia.

Philippe Desmahis maalaili erään kyyhkyslakan edessä Callot'n

ja Duplessis'n pikareskiin sävyyn. Vanha Brotteaux, joka kehui

jäljittelevänsä flaamilaisia, piirusti huolellisesti erästä lehmää.

Élodie hahmotteli mökin kuvaa, ja hänen ystävättärensä Julienne, joka

oli värikauppiaan tytär, järjesti hänen värilautasensa. Muutamat

lapset, jotka olivat tuppautuneet aivan kiinni häneen, katselivat

hänen maalaamistaan. Hän sai heidät siirtymään vähän etäämmälle

nimittämällä heitä pikkunaskaleiksi ja antamalla heille karamelleja.

Ja kun naiskansalainen Thévenin keksi heidän joukossaan joitakin

sievempiä tylleröitä, hän pesi heidät, suuteli heitä ja pisti kukkia

heidän hiuksiinsa. Hän hyväili heitä surunsekaisen lempeästi,

sentähden ettei hänellä itsellään ollut iloa olla äiti ja myös siksi

että hän tahtoi somistaa itseään hellätunteisella ilmeellä sekä

harjoitella asenteen ja ryhmityksen taitoa.

Hän oli ainoa, joka ei piirustanut eikä maalannut. Hän tahtoi lukea

rooliaan ja vielä enemmän miellyttää. Ja roolivihko kädessään hän

kulki yhden luota toisen luo, keveänä ja hurmaavana. "Ei ihoa, ei

piirteitä, ei vartaloa, ei ääntä", sanoivat hänestä naiset, mutta

hän täytti ympäristönsä liikkeellä, värillä ja sopusoinnulla.

Kuihtuneena, somana, väsyneenä ja väsymättömänä, hän oli retken

suurin sulostaja. Kun hän oli luonteeltaan epätasainen ja sentään

aina iloinen, herkkähermoinen, helposti ärtyvä ja sentään mukautuva

ja sopuisa, teräväkielinen mitä kohteliaimmassa sävyssä, turhamainen,

vaatimaton, rehellinen, vilpillinen, ihastuttava, ei suinkaan ollut

Rose Théveninin vika, jos ei häntä onnistanut maailmassa ja jos ei

hänestä tehty jumalatarta; mutta ajat olivat huonot, eikä Pariisissa

enää ollut suitsutusta eikä alttareita sulottarille. Naiskansalainen

Blaisekään, joka hänestä puhuessaan, rypisti nenäänsä ja nimitti

häntä "äitipuolekseen", ei voinut hänen läsnäollessaan vastustaa

hänen lumoustansa.

Harjoiteltiin parhaillaan _Les Visitandines_ näytelmää, ja Rose

iloitsi siitä, että hän oli saanut siinä niin luonnonraikkaan osan.

Sillä luonnollisuuteen hän kaikessa pyrki ja pääsikin.

-- Emmekö siis ollenkaan saa nähdä Pamélaa? sanoi kaunis Desmahis.

Kansallisteatteri oli suljettu ja näyttelijät lähetetty

Madelonnettes'in nunnaturvalaan ja Pélagie-vankilaan.

-- Onko tämä vapautta? huudahti naiskansalainen Thévenin kohottaen

taivaaseen kauniit, suuttumusta leimuavat silmänsä.

-- Kansallisteatterin näyttelijät, sanoi Gamelin, -- ovat

ylimysmielisiä, ja kansalainen François'n kappale on omiaan

herättämään kaipausta aatelisiin etuoikeuksiin.

-- Hyvät herrat, sanoi näyttelijätär Thévenin, -- ettekö siis voi

kuunnella mitään muita kappaleita kuin niitä, jotka imartelevat

teitä?...

Puolenpäivän aikaan alkoi itse kukin tuntea itsensä aika nälkäiseksi,

ja tuo pieni seurue palasi takaisin majataloon.

Évariste kulki Élodien rinnalla ja muistutteli hymyillen hänen

mieleensä heidän ensimmäisiä tapaamisiaan.

-- Kaksi linnunpoikaa oli pesästään katolta pudonnut sinun

akkunalaudallesi. Sinä pistelit niiden nokkaan ruokaa; toinen niistä

jäi eloon ja lensi tiehensä. Toinen kuoli siihen pieneen vanupesään,

jonka sinä olit sille valmistanut. "Juuri se, josta minä pidin

enemmän", sanoit sinä. Sinä päivänä sinulla, Élodie, oli punainen

nauharuusu tukassasi.

Philippe Dubois ja Brotteaux, jotka tulivat vähän muiden jäljessä,

puhuivat Roomasta, jossa he olivat olleet kumpikin, jälkimmäinen

v. 72, edellinen akatemian viimeisinä aikoina. Ja vanha Brotteaux

muisteli vieläkin prinsessa Mondragonea, joka kyllä olisi kallistanut

korvansa hänen huokauksilleen ilman kreivi Altieria, joka lakkaamatta

seurasi häntä kuin varjo. Philippe Dubois ei unohtanut mainita, että

hän oli ollut kutsuttu päivällisille kardinaali de Bernis'n luo ja

että tämä oli maailman kohteliain isäntä.

-- Minäkin tunsin hänet, sanoi Brotteaux, -- ja voinpa

sanoa kerskumatta, että kuuluin jonkin aikaa hänen lähimpään

seurapiiriinsä: hän seurusteli kernaasti roskaväen kanssa. Hän oli

rakastettava mies ja vaikkakin hän mielellään lasketteli perättömiä,

niin oli hänen pikkusormessaan jo enemmän tervettä filosofiaa kuin

kaikkien noiden teidän jakobiinienne päässä yhteensä, jotka tahtovat

meitä hyveellistyttää ja jumalallistuttaa. Tuhat kertaa enemmän pidän

noista yksinkertaisista teofageistamme, jotka eivät tiedä, mitä

he tekevät, eivätkä, mitä he sanovat, kuin noista raivohulluista

poropeukaloista, jotka laativat lakeja ja koettavat mahdollisimman

ahkerasti teloittaa meitä tehdäkseen meidät hyveellisiksi ja

viisaiksi ja saadakseen meidät palvelemaan Korkeinta olentoa, joka

on luonut heidät omaksi kuvakseen. Ennen aikaan oli minulla Les

Ilettes'in kappelissa messunlukijana muuan köyhä pappisaakuli,

joka saatuaan lasin sanoi: "Älkäämme panetelko syntisiä; niiden

kustannuksellahan me arvottomat pappi-parat juuri elämme!" Myöntäkää,

herra, että tuolla litanianlopottajalla oli terveet hallinnolliset

periaatteet. Pitäisi palata takaisin niihin ja hallita ihmisiä

sellaisina kuin he ovat eikä sellaisina kuin tahdottaisiin heidän

olevan.

Naiskansalainen Thévenin oli lähestynyt ukko Brotteaux'ta. Hän

tiesi, että tämä mies ennenaikaan oli elänyt komeasti, ja tällä

loisteliaalla muinaisuuden muistolla koristi hänen mielikuvituksensa

nyt tuon entisen rahamiehen nykyhetkistä köyhyyttä, joka hänen

mielestään oli vähemmän nöyryyttävä siksi, että se oli yleinen ja

yleisestä sekasorrosta johtuva. Hän tarkasteli häntä uteliaana,

eikä ilman eräänlaista kunnioitusta, aivan kuin jonkun tuollaisen

auliin Kroisoksen viimeisiä jäännöksiä, jollaisia hänen vanhemmat

ammattisisarensa teatterissa huokaillen ylistivät. Ja sitä

paitsi häntä miellytti tämä hyvin kuluneessa ja hyvin siistissä

nuuskanruskeassa lievetakissa esiintyvä vanha herra.

-- Herra Brotteaux, hän sanoi tälle, -- kaikki tietävät, että te

ennen muinoin hiiviskelitte kauniin, ilotulia tuikkavan öisen puiston

myrttilehdoissa näyttelijättärien ja tanssijattarien seurassa

kaukaisen huilun- ja viulunsoiton helinässä... Voi, he olivat

varmaankin paljon kauniimpia, nuo teidän silloiset jumalattarenne

oopperasta ja Comédie-Françaisestä, kuin me poloiset pienet

kansallisnäyttelijättäret?

-- Älkää luulkokaan sellaista, neiti, vastasi Brotteaux, -- ja

tietäkää, että jos siihen aikaan olisi ollut ainoakaan sellainen

kuin te, niin olisi hän, jos hän vain olisi tahtonut, vaeltanut kuin

kuningatar, yksin ja ilman kilpailijaa, tuossa samaisessa puistossa,

jota te hyväntahtoisesti suvaitsette kuvitella niin imartelevan

kauniiksi.

Ravintola Kello oli aivan maalaismallinen. Rautatammen oksa riippui

ajoportin päällä, joka johti aina lokaiselle pihalle, missä kanat

tepastelivat ja nokkivat maata. Pihan perällä oli kaksikerroksinen

asuinrakennus, jota varjosti korkea, sammaloitunut tiilikatto ja

jonka seinät peittyivät melkein kokonaan vanhojen, täydessä kukassa

olevien köynnösruusujen alle. Oikealla ojentelivat muutamat leikatut

hedelmäpuut latvojaan matalan puutarhamuurin ylitse. Vasemmalla oli

talli ulkonevine rehuhäkkeineen ja heinäparvineen. Seinää vasten

oli asetettu tikapuut. Samalla suunnalla oli vielä vaja täynnä

maanviljelyskaluja ja pölkkyjä, ja siellä vanhojen kärryjen päällä

seisoi valkea kukko pitäen silmällä kanaparveaan. Tältä puolelta

sulki pihan navettarakennusten rivi, ja niiden edessä kohosi niinkuin

kunniakas sukukumpu valtava lantakasa, jota juuri parhaillaan leveä,

karkeatekoinen, keltahiuksinen tyttö väänteli tadikolla. Hänen

puukenkänsä olivat täynnä lantavettä, joka liotti hänen paljaita

jalkojaan, ja silloin tällöin loksahtivat hänen safraninkeltaiset

kantapäänsä kengistä esiin. Hänen ylöskäärityn hameensa alta näkyivät

hänen valtavan paksut, matalat ja lian peittämät pohkeensa.

Juuri kun Philippe Desmahis katseli häntä ihmeissään ja huvittuneena

luonnon eriskummallisesta leikistä, joka oli rakentanut tämän tytön

leveämmäksi kuin oli pitkä, huusi majatalon isäntä:

-- La Tronche hoi! Mene hakemaan vettä!

Hän kääntyi näyttäen Desmahis'lle tulipunaiset kasvot ja leveän suun,

josta puuttui yksi hammas. Oli tarvittu häränsarvi murtamaan tätä

väkevää hammasriviä... Hän seisoi tadikko olalla ja nauroi. Hänen

reisiä muistuttavat, mahtavat käsivartensa kiilsivät auringossa.

Pöytä oli katettu alakerran saliin, jossa kananpoikaset par'aikaa

paistuivat vanhoilla pyssyillä koristetun uuninkuvun alla. Tuohon

enemmän kuin kaksikymmentä jalkaa pitkään, kalkilla valkaistuun

saliin pääsi valo vain oven vihertäväin ruutujen läpi ja yhdestä

ainoasta ruusujen kehystämästä ikkunasta, jonka ääressä vanha mummo

istui kehräämästä. Hänellä oli päässään vanhan hallituksen aikaan

kuuluva päähine ja pitsimyssy. Hänen ryhmyiset, maatyössä mustuneet

kätensä pitelivät kehrävartta. Kärpäset lensivät istumaan hänen

silmäluomilleen eikä hän ajanut niitä pois. Pienenä, äitinsä sylissä,

hän oli nähnyt Ludvig XIV:n ajavan ohi vaunuissaan.

Kuusikymmentä vuotta sitten hän oli tehnyt matkan Pariisiin. Heikolla

ja laulavalla äänellä hän kertoi noille kolmelle ympärillään

seisovalle nuorelle naiselle, että hän oli nähnyt Hôtel de Villen,

Tuileries'n ja La Samaritainen ja että juuri hänen kulkiessaan

Pont-Royalea oli muuan vene, joka vei omenia Mail-torille, särkynyt

ja kaikki omenat joutuneet veden vietäviksi, niin että koko virta oli

ollut aivan punainen omenista.

Hän oli selvillä niistä muutoksista, joita hiljattain oli tapahtunut

valtakunnassa ja etenkin siitä eripuraisuudesta, joka vallitsi

valantehneiden ja -tekemättömien kirkkoherrojen välillä. Hän tiesi

myös, että oli sota, nälänhätä ja taivaalla uhkaavat merkit. Hän ei

uskonut, että kuningas oli kuollut. Hänet oli päästetty pakenemaan,

niin hän kertoi, maanalaista käytävää pitkin ja pyövelin käsiin oli

annettu vain tavallinen, yksinkertainen mies.

Isoäidin jaloissa pajukopassa makasi Poitrine-perheen nuorin vesa,

Jeannot, joka juuri sai hampaita. Naiskansalainen Thévenin otti

vasun käteensä ja hymyili lapselle, joka kitisi heikosti kuumeen ja

kouristusten näännyttämänä. Se oli varmaankin hyvin sairas, sillä oli

lähetetty hakemaan lääkäriä, kansalainen Pelleport'ia, joka, ollen

Konventissa varamiehenä, ei ottanut palkkaa sairaskäynneistään.

Naiskansalainen Thévenin, synnynnäisenä teatteri-ihmisenä, oli

kotonaan kaikkialla; ja kun hän ei ollut oikein tyytyväinen siihen

tapaan, millä La Tronche oli suorittanut astiain pesun, pyyhki hän

lautaset, lasit ja haarukat. Sill'aikaa kun naiskansalainen Poitrine

keitti lientä, jota hän kunnon emäntänä tavan takaa maisteli,

leikkasi Élodie viipaleiksi neljän naulan leivän, joka vielä oli

aivan uunilämmin. Katsellessaan hänen puuhailuaan sanoi Gamelin:

-- Muutama päivä sitten luin erään nuoren saksalaisen kirjoittaman

kirjan, jonka nimeä en nyt muista: se oli verraten hyvin

ranskannettu. Siinä kerrottiin eräästä kauniista ja nuoresta,

Charlotte-nimisestä tytöstä, joka, kuten sinäkin, Élodie, leikkasi

leipää ja, kuten sinäkin, teki sen niin miellyttävästi ja niin

sirosti, että sen nähdessään nuori Werther rakastui häneen.

-- Ja se päättyi häihin? kysyi Élodie.

-- Ei, vastasi Évariste; -- se päättyi Wertherin väkivaltaiseen

kuolemaan.

He söivät hyvällä ruokahalulla, sillä heillä oli kova nälkä; mutta

ruoka oli kehnonlaista. Jean Blaise valitteli sitä: hän oli herkkusuu

ja hyvinsyöminen kuului hänen elämänsääntöihinsä; ja juuri yleinen

nälänhätä kiihotti häntä tekemään herkkusuisuudestaan järjestelmän.

Vallankumous oli kaikissa kodeissa muuttanut ruokalistan. Useimmilla

kansalaisilla ei ollut mitään suuhun pantavaa. Eteensäkatsovat

miehet, jotka, kuten Jean Blaise, ansaitsivat suuria summia keskellä

yleistä kurjuutta, kävivät ravintoloissa, joissa he osasivat näyttää

nerouttaan ruokapöydän ääressä. Mitä taas Brotteaux'hon tulee, joka

Vapauden vuonna II eli pelkillä kastanjoilla ja leivänkuorilla, niin

hän muisteli ennen aikaan illastaneensa Grimod de la Reynièren luona

Champs-Elysées'n varrella. Haluten saada herkkusuun maineen muori

Poitrinenkin silava muhennoksen vierellä hän aivan tulvi oppineita

ruokareseptejä ja hyviä gastronomisia ohjeita. Ja kun Gamelin

selitti, että oikea tasavaltalainen halveksii pöydän iloja, antoi tuo

vanha veronvuokraaja ja muinaistuntija nuorelle spartalaiselle oikean

keitto-ohjeen spartalaiseen mustaan liemeen.

Päivällisen jälkeen antoi Jean Blaise, joka ei unohtanut asian

vakavaa puolta, maalaisakatemiansa tehdä piirustuksia ja luonnoksia

majatalosta, jota hän sen rappeutuneen ulkomuodon vuoksi piti

erittäin romanttisena. Juuri kun Philippe Desmahis ja Philippe Dubois

piirustivat navettarakennuksia, tuli La Tronche antamaan ruokaa

sioille. Kansalainen Pelleport, "tohtori", joka samassa tuli ulos

alatuvasta pikku Poitrinen luota, lähestyi molempia taiteilijoita, ja

onniteltuaan heitä heidän lahjoistaan, jotka tuottivat kunniaa koko

kansalle, hän osoitti sikalauman keskellä seisovaa La Tronchea.

-- Katsokaa tuota olentoa tuossa, hän sanoi, -- hän ei ole yksi

tyttö, niinkuin voisitte luulla: hän on kaksi tyttöä. Huomatkaa, että

tarkoitan aivan puustavillisesti sitä, mitä sanon. Kun ihmettelin

hänen luurakenteensa valtavia mittasuhteita, tutkin häntä lähemmin

ja huomasin, että hänellä oli useaita luita kaksittain: kummassakin

reidessä kaksi yhteen sulautunutta reisiluuta, kummassakin olassa

kaksi kyynärluuta. Myöskin hänen lihaksensa ovat kaksinkertaisia.

Minun käsittääkseni on hänessä pari tiukasti yhteenkasvanutta

tai, oikeammin sanottuna, yhteensulautunutta kaksosta. Tapaus on

mielenkiintoinen. Minä olen huomauttanut siitä Saint-Hilairelle,

joka oli siitä minulle erittäin kiitollinen. Teillä on edessänne

todellinen epäsikiö, kansalaiset. Häntä nimitetään La Troncheksi.

Mutta pitäisi sanoa "Les Tronches": heitä on kaksi. Luonnolla on

oikkunsa silläkin... Hyvää yötä kansalaiset! Saamme rajuilman tänä

yönä...

Syötyään illallista kynttiläin valossa ryhtyi Blaise-akatemia,

liitettyään seuraansa vielä yhden poika- ja tyttö-Poitrinen,

ravintolan pihamaalla leikkimään sokkosta, johon leikkiin nuoret

naiset ja miehet erittäin vilkkaasti ottivat osaa, mikä seikka oli

hyvin ymmärrettävää, kun muistaa heidän ikänsä, ja ehkäpä myös

epävarma ja levoton aika lietsoi heidän intoaan. Kun tuli aivan

pimeä, ehdotti Jean Blaise, että mentäisiin leikkimään alasaliin

joitakin seuraleikkejä. Élodie tahtoi leikkiä "sydänten metsästystä",

ja koko seura yhtyi hänen ehdotukseensa. Nuoren naisen neuvosta

Philippe Desmahis piirusti liidulla eri paikkoihin, huonekaluihin,

oviin ja seinille seitsemän sydäntä, s.o. yhtä vähemmän kuin oli

leikkiin osanottajia, sillä vanha Brotteaux'kin oli suostunut olemaan

mukana. Tanssittiin piiritanssia, ja kun Élodie antoi sovitun merkin,

riensi jokainen laskemaan kätensä jollekin sydämelle. Kömpelö ja

hajamielinen Gamelin näki kaikilla jo olevan omistajan: hän antoi

pantin, pienen veitsen, jonka hän oli ostanut kuudella soulia

Saint-Germainin markkinoilta ja jolla hän oli leikannut leipänsä

nälkää näkevälle äidille. Alettiin alusta taas, ja Blaise, Élodie ja

naiskansalainen Thévenin jäivät vuoron perään ilman sydäntä ja saivat

antaa kukin pantin: sormuksen, käsilaukun, safiaanikantisen kirjasen,

rannerenkaan. Sitten arvottiin pantit jälleen omistajilleen Élodien

helmasta, ja jokaisen täytyi saadakseen omansa takaisin osoittaa

seurataitoaan, laulaa jokin laulu tai lausua runoja. Brotteaux lausui

Ranskan suojeluspyhän yksinpuhelun _La Pucellestä_:

Denis ma oon, pyhimys arvoltani,

ma lemmin Galliaa...

Kansalainen Blaise, vaikkakin hän oli vähemmän kirjanoppinut, lausui

kuitenkin heti sen pitempää miettimättä Richemond'in vastauksen:

Oi, herra pyhimys, maksoiko vaivaa

noin turhan vuoksi jättää salit taivaan...!

Siihen aikaan lukivat kaikki myötäänsä ihastuneina tuon ranskalaisen

Arioston mestariteosta; vakavimmatkin hymyilivät Jeannen ja Dunois'n

lemmentarinalle, Agnesin ja Monrosen seikkailuille ja siivellisen

aasin urotöille. Kaikki sivistyneet ihmiset osasivat ulkoa tämän

hupaisan ja filosofisen runoelman kauneimmat kohdat. Yksin Évariste

Gamelinkin, ankarasta maailmankatsomuksestaan huolimatta, lausui

vastustelematta Grisbourdonin tulon helvettiin, ennenkuin hän otti

Élodien helmasta kuusi souta maksavan veitsensä. Naiskansalainen

Thévenin lauloi ilman säestystä Ninan romanssin: _Kun armahin kerran

palaa_. Desmahis lauloi _La Faridondainen_ sävelellä:

Talosta pyhän Antonin

he porsaan vaativat

ja käärivät sen kaapuihin,

näin munkin laativat.

Se kuosista vain riippuikin...

Mutta Desmahis oli yhtä kaikki vähän huolestunut. Tällä hetkellä

hän rakasti tulisesti kaikkia noita kolmea naista, joiden kanssa

hän leikki panttileikkiä, ja hän heitti kaikkiin kolmeen hehkuvia

ja helliä silmäyksiä. Hän rakasti näyttelijätär Théveniniä hänen

suloutensa, hänen notkeutensa, hänen taitavan esiintymisensä, hänen

katseittensa ja sydämeen tunkevan äänensä vuoksi; hän rakasti

Élodieta, jonka hän arvasi runsaaksi, rikkaaksi ja antavaksi

luonnoltaan; hän rakasti Julienne Hasard'ia hänen värittömistä

hiuksistaan, hänen valkeista kulmakarvoistaan, hänen pisamistaan

ja laihasta varrestaan huolimatta, sentähden että hän aivan kuin

tuo samainen Dunois, josta Voltaire puhuu _La Pucellessään_, oli

aina jalomielisesti valmis antamaan vähimmän kauniille todistuksen

rakkaudestaan, sitäkin enemmän kun Julienne Hasard tällä hetkellä

näytti olevan vapain ja siis tietysti helpoimmin saatavissakin.

Ollen kaikkea muuta kuin turhamainen Desmahis ei koskaan ollut varma

siitä, kelpaisiko hänen tarjouksensa, mutta hän ei myöskään koskaan

ollut varma päinvastaisesta. Niinpä hän pitikin itseään tarjolla joka

tilaisuudessa. Käyttäen hyväkseen onnellisia sattumia panttileikissä

hän puhui muutamia helliä sanoja näyttelijätär Théveninille, joka ei

siitä pahastunut, mutta ei myöskään voinut vastata mitään kansalainen

Jean Blaisen mustasukkaisten katseiden vuoksi. Hän puhui veläkin

rakastuneemmin naiskansalainen Élodielle, jonka hän tiesi Gamelinin

mielitietyksi, mutta hän ei ollut niin vaatelias, että olisi

tahtonut pitää mitään sydäntä yksinomaisuutenaan. Élodie ei voinut

häntä rakastaa; mutta hänen mielestään Desmahis oli kaunis, eikä

hän onnistunut tätä seikkaa mieheltä kokonaan peittämään. Loppujen

lopuksi Desmahis kuitenkin kuiski hehkuvimmat rakkaudentunnustuksensa

naiskansalainen Hasard'in korvaan: tämä vastasi niihin hämmästyneellä

ilmeellä, joka saattoi merkitä yhtä hyvin rakastunutta alttiutta kuin

kalseaa välinpitämättömyyttä. Ja Desmahis ei ollenkaan uskonut häntä

välinpitämättömäksi.

Majatalossa oli ainoastaan kaksi makuuhuonetta, molemmat

ensimmäisessä kerroksessa ja yhteisessä eteisessä.

Vasemmanpuolisessa, joka oli kauniimpi, oli kukalliset seinäpaperit

ja käden suuruinen kuvastin, jonka kullatut kehykset olivat olleet

alttiina kärpästen hävyttömyyksille aina Ludvig XV:n lapsuuden

ajoista alkaen. Siellä kirjavan karttuunikatoksen alla oli kaksi

vuodetta höyhen- ja untuvatyynyineen ja tikattuine patjapeitteineen.

Tämä huone oli varattu noille kolmelle naiskansalaiselle.

Kun maatapanon aika tuli, toivottivat Desmahis ja naiskansalainen

Hasard toisilleen hyvää yötä eteisessä, kummallakin kynttilä

kädessä. Rakastunut kaivertaja pisti värikauppiaan tyttären käteen

ohimennen pienen paperilipun, jossa hän pyysi tätä, sitten kun kaikki

nukkuivat, tulemaan luokseen ullakolle, joka oli naiskansalaisten

huoneen yläpuolella.

Viisaana ja eteensä katsovana miehenä hän oli jo päivällä ottanut

selvää paikallisista olosuhteista ja tutkinut tuon ullakonkin, joka

oli täynnä sipulinippuja ja hedelmiä, jotka olivat siellä kuivamassa

keskellä ampiaisia, kirstuja ja vanhoja matkasäkkejä. Hän oli lisäksi

keksinyt siellä vanhan, ontuvan telttasängyn, joka kaikesta päättäen

oli virkaheitoksi tuomittu, ja rikkinäisen olkimatrassin, joka oli

täynnä kirppuja.

Vastapäätä naiskansalaisten huonetta oli toinen jotenkin pieni huone,

jossa oli kolme makuusijaa ja jossa matkustavaisten mieskansalaisten

oli määrä nukkua. Mutta Brotteaux, joka oli sybariitti, oli mennyt

latoon heiniin nukkumaan. Mitä Jean Blaiseen tulee, niin hän oli

aivan kadonnut näköpiiristä. Dubois ja Gamelin nukkuivat pian.

Desmahis paneutui vuoteeseen, mutta kun yön hiljaisuus oli niinkuin

uinuva vesi peittänyt talon, nousi kaivertaja vuoteesta ja hiipi

ullakolle puuportaita myöten, jotka narahtelivat hänen paljaiden

jalkojensa alla. Ullakon ovi oli raollaan. Sieltä tulvahti vastaan

tukehtava kuumuus ja mätien hedelmien kirpeä lemu. Ontuvassa

telttasängyssä nukkui La Tronche suu auki, paita korvissa, sääret

hajallaan. Hän oli vallan suunnaton. Ullakon akkunan läpi tunkeva

kuun säde leikki sinervinä ja hopeisina läikkinä hänen ihollaan,

joka likalaattojen ja lantavesitahrojen alla hohti nuoruutta ja

raikkautta...

Seuraavana päivänä, vielä yhden ja viimeisen työpäivän jälkeen,

lähti tuo vaeltava akatemia jälleen Pariisiin. Kun Jean Blaise

maksoi isännälleen assignaateilla, valitteli kansalainen Poitrine

sitä, ettei enää ollenkaan saanut nähdä muuta kuin "neliskulmaista

rahaa" ja lupasi olla ikuisesti kiitollinen sille, joka jälleen toisi

takaisin kultarahat.

Hän antoi naiskansalaisille kukkia. Hänen käskystään kiipesi La

Tronche puukengissä, hame ylös käärittynä tikapuille, ja näyttäen

sieltä likaisia ja kiiltäviä pohkeitaan hän leikkeli väsymättömällä

innolla ruusuja seiniä peittävistä ruusuköynnöksistä. Hänen leveistä

kämmenistään ruusut valuivat sateena, koskena, lumivyörynä Élodien

Juliennen ja Rose Théveninin levitettyihin helmoihin. Koko vaunu

täyttyi niistä. Kaikki saivat niitä suuret kantamukset kotiinsa, ja

he nukkuivat ja heräsivät niiden tuoksuun.