IX.

Évariste Gamelinin piti astua virkaansa 14 p:nä syyskuuta,

tribunaalin uudestijärjestelyn jälkeen: se oli tästä lähin

jaettu neljään osastoon, ja kuhunkin niistä kuului viisitoista

valamiestä. Vankilat olivat tulvillaan, yleinen syyttäjä teki

työtä kahdeksantoista tuntia päivässä. Armeijan tappioiden,

maaseutukapinain, salahankkeiden, juonien, petosten vastapainoksi

konventti asetti hirmuvallan. Jumalat janosivat.

Uuden valamiehen ensimmäinen tehtävä oli tehdä kohteliaisuuskäynti

presidentti Hermanin luona, joka kokonaan voitti hänen suosionsa

herttaisella käytöksellään ja miellyttävällä puhetavallaan. Ollen

Robespierren maanmies ja ystävä ja asioista yhtä mieltä hänen

kanssaan Herman osoitti kaikissa toimissaan herkkää ja hyveellistä

mielenlaatua. Inhimilliset tunteet, jotka liian kauan olivat olleet

vieraita tuomarien sydämille ja jotka ovat Dupatyn ja Beccarian

tapaisten miesten ikuinen kunnia, täyttivät kokonaan hänen mielensä.

Hän iloitsi karkeiden tapojen lieventymisestä, joka oikeuslaitoksessa

oli ilmennyt kidutuksen ja häpeällisten tai julmien rangaistuksien

poistamisessa. Hän oli onnellinen nähdessään kuolemanrangaistuksen,

joka ennen oli tuiki tavallinen ja jota vielä äskettäin käytettiin

pienimmistäkin rikkomuksista, käyvän harvinaisemmaksi ja rajoittuvan

vain suuriin rikoksiin. Omasta puolestaan olisi hän, samoin kuin

Robespierrekin, mielellään poistanut sen kokonaan, mikäli ei ollut

kysymys valtion turvallisuudesta. Mutta hän olisi luullut pettävänsä

valtiota, jos hän ei olisi rangaissut kuolemalla niitä rikkomuksia,

joita tehtiin kansallista kaikkivaltaa vastaan.

Kaikki hänen virkatoverinsa ajattelivat samoin: vanha monarkkinen

usko valtioaatteeseen elähdytti vallankumoustribunaalia. Kahdeksan

vuosisataa kestänyt yksinvalta oli kasvattanut sen virkailijat, ja

se tuomitsi vapauden vihollisia jumalallisen oikeuden periaatteita

seuraten.

Évariste Gamelin kävi myös samana päivänä esittämässä itsensä

yleiselle syyttäjälle, kansalainen Fouquier'lle, joka otti hänet

vastaan työhuoneessaan, missä hän parhaillaan työskenteli notaarinsa

kanssa. Hän oli voimakasrakenteinen, karkeaääninen mies, jolla oli

kissan silmät ja jonka rokonarpiset, lyijynharmaat kasvot kantoivat

sen kuluttavan hävityksen leimaa, jonka istumatapoihin ja umpinaiseen

kamariin kytketty elämä saa aikaan ulkoilmaan ja voimakkaisiin

ruumiinliikkeisiin luoduissa ihmisissä. Asiapaperipinkat kohosivat

hänen ympärillään niinkuin hautamuurit, ja kaikesta päättäen

hän lisäksi rakasti tätä hirvittävää paperimäärää, joka näytti

tahtovan tukehduttaa hänet. Hän puhui niinkuin ainakin ahkera ja

velvollisuudentuntoinen virkamies, jonka henkinen näköpiiri ei ulotu

virkatehtävien ulkopuolelle. Hänen kuuma hengityksensä hajahti

konjakille, jota hän joi kestääkseen pystyssä ja joka ei laisinkaan

näyttänyt menevän hänen päähänsä, niin selvän kirkasta oli hänen

tasainen ja keskinkertainen puhelunsa.

Hän asui pienessä huoneistossa Oikeuspalatsissa nuoren vaimonsa

kanssa, joka oli lahjoittanut hänelle kaksosparin. Tämä nuori vaimo,

täti Henriette ja palvelijatar Pélagie muodostivat koko hänen

huonekuntansa. Hän oli ystävällinen ja hyvä näitä naisia kohtaan.

Sanalla sanoen hän oli erinomainen perheenisä ja virkamies, jolla ei

ollut liiaksi ajatuksia eikä yhtään mielikuvitusta.

Gamelin ei voinut olla mielipahakseen toteamatta, miten suuresti

nämä uuden hallituksen virkamiehet hengeltään ja tavoiltaan

muistuttivat vanhan hallituksen aikaisia. Monta olikin siltä ajalta

periytynyttä: Herman oli ollut asianajoviskaalina Artois'ssa;

Fouquier oli Châtelet'n entinen lainvalvoja. He olivat säilyttäneet

vanhan luonteensa. Mutta Évariste Gamelin uskoi vallankumoukselliseen

uudestisyntymiseen.

Yleisen syyttäjän luota lähdettyään Gamelin kulki Oikeuspalatsin

suuren käytävän läpi ja pysähteli puotien eteen, joissa kaikenlaisia

esineitä oli taidokkaasti näytteillä. Naiskansalainen Ténot'n

myymäläpöydällä hän selaili eräitä historiallisia, poliittisia ja

filosofisia teoksia, sellaisia kuin _Orjuuden kahleet, Tutkielma

itsevaltiudesta, Kuningattarien rikokset_. "Tuopa hyvä" hän ajatteli,

"ne ovat tasavaltalaisia kirjoitelmia!" Ja hän kysyi myyjättäreltä,

saiko hän paljonkin näitä kirjoja kaupaksi. Tämä pudisti päätään:

-- Ei ole menekkiä muulla kuin lauluilla ja romansseilla.

Ja vetäen esiin erään pikku niteen pöytälaatikosta hän lisäsi:

-- Kas tässä teille jotakin hyvää.

Évariste luki otsikon: _Nunna paitasillaan_.

Viereisen myymälän edessä hän näki Philippe Desmahis'n, joka komeana

ja hempeänä naiskansalainen Saint-Jorren hajuvesien, ihovoiteiden ja

tuoksupussien keskellä vakuutteli kauniille myyjättärelle rakkauttaan

luvaten piirustaa hänen muotokuvansa ja pyytäen häneltä pientä

kahdenkeskistä keskustelua illalla Tuileries'n puistossa. Hän oli

kerrassaan kaunis. Vakuuttava voima tulvi hänen huuliltaan ja sädehti

hänen silmistään. Naiskansalainen Saint-Jorre kuunteli häntä vaieten

ja, valmiina uskomaan, loi alas katseensa.

* * * * *

Tutustuakseen lähemmin niihin hirvittäviin virkatoimiin, jotka nyt

kuuluivat hänelle, päätti tuo uusi valamies eräänä päivänä yleisön

joukossa kuunnella oikeudenkäyntiä. Hän kiipesi ylös portaita, joissa

istui ääretön ihmisjoukko aivan kuin jossakin amfiteatterissa, ja

astui sisälle Pariisin parlamentin entiseen saliin.

Se oli tupaten täynnä väkeä, sillä oli esillä erään kenraalin juttu,

jota kaikki tahtoivat nähdä tuomittavan. Sillä, kuten Brotteaux-ukko

sanoi, "konventti asetti syytteeseen, hänen brittiläisen

majesteettinsa hallituksen esimerkkiä seuraten, voitetut kenraalit

petollisten puutteessa, jotka viimeksimainitut eivät lainkaan

antautuneet tutkittaviksi. Ei suinkaan siksi", Brotteaux lisäsi,

"että voitettu kenraali aina välttämättä olisi ollut syyllinen, sillä

jokainen taistelu tuo pakostakin mukanaan ainakin yhden sellaisen.

Mutta ei mikään ole niin omiaan tehostamaan toisten rohkeutta kuin

se, että joku kenraali tuomitaan kuolemaan..."

Syytettyjen penkillä oli jo istunut monta tuollaista huoletonta ja

itsepäistä sotilasta, joilla oli linnun aivot härän kallossa. Tämä

nyt vuorossa oleva ei tiennyt niistä piirityksistä ja taisteluista,

joita hän oli johtanut, juuri enempää kuin ne tuomaritkaan, jotka

kuulustelivat häntä. Sekä syytös että puolustus hukkuivat sekaviin

todisteluihin joukkojen todellisista voimista, tarkoituksista,

ampumavaroista, marsseista ja vastamarsseista. Ja kansalaisrahvas,

joka seurasi näitä hämäriä ja loppumattomia kinasteluja, näki tuon

paksukalloisen sotilaan takana vain turvattoman, rikkirevityn,

tuhansille surmaniskuille alttiin isänmaan, ja huudahduksin ja

silmäyksin se yllytti penkillään tyyninä istuvia valamiehiä

langettamaan musertavan tuomionsa kuin nuijaniskun tasavallan

vihollisten yli.

Évariste tunsi myös elävästi, että tuon kurjan hahmossa oli

muserrettava ne kaksi kauheaa hirviötä, jotka runtelivat

isänmaata: kapina ja tappio. Kysymys oli kylläkin siitä, oliko tuo

sotilashenkilö syytön vai syyllinen! Mutta kun Vendée alkoi jälleen

rohkaistua, kun Toulon antautui viholliselle, kun Reinin-armeija

peräytyi Mainzin voittajia, kun pohjoinen armeija, joka oli

vetäytynyt takaisin Caesarin leiriin, minä hetkenä hyvänsä saattoi

joutua Valenciennes'issa valtikoivien keisarillisten, englantilaisten

ja hollantilaisten saaliiksi, niin ainoa, mikä oli nyt tärkeää, oli

opettaa kenraaleja voittamaan tai kuolemaan! Nähdessään edessään

tuon heikon ja hölmistyneen sotaherran, joka oikeussalissa sekaantui

selityksissään aivan kuin hän oli sekaantunut laskelmissaan tuolla

pohjoisella sotakentällä, Gamelin lähti nopeasti ulos salista, jotta

ei yhtyisi yleisön huutoon: "Kuolemaan!"

* * * * *

Piirihallituksen kokouksessa esitti puheenjohtaja Olivier

onnentoivotuksensa uudelle valamiehelle ja otti häneltä barnabiittien

vanhalla pääalttarilla, joka nyt oli muutettu isänmaan alttariksi,

juhlallisen valan siitä, että hän ihmisyyden pyhässä nimessä tästä

lähin oli tukehduttava sielussaan kaiken inhimillisen heikkouden.

Gamelin kohotti kätensä ottaen valansa todistajaksi Marat'n, tuon

vapaudenmarttyyrin korkean henkiolennon, jonka patsas juuri oli

asetettu pystyyn erästä entisen kirkon pilaria vastaan, vastapäätä

Peltier'tä.

Kuului muutamia kättentaputuksia ja sekavaa äänten sorinaa. Kokouksen

osanottajien kesken vallitsi kiihtymys. Kirkon pääkäytävän ovella

seisoi joukko keihäillä varustettuja piirinjäseniä äänekkäästi ja

tuimasti keskustellen.

-- On vasten tasavallan tapoja, sanoi puheenjohtaja, -- kantaa aseita

vapaiden miesten kokouksessa.

Ja hän antoi käskyn, että pyssyt ja keihäät heti oli riisuttava ja

vietävä entiseen sakaristoon.

Muuan vilkassilmäinen ja paksuhuulinen kyttyräselkä, kansalainen

Beauvisage valvontavaliokunnasta, nousi saarnastuoliin, josta nyt oli

tehty puhujalava ja jonka katonhuippua koristi punainen lakki.

-- Kenraalit pettävät meitä, hän sanoi, -- ja luovuttavat

armeijamme viholliselle. Keisarilliset kaartelevat erinäisillä

ratsujoukoilla Péronnea ja Saint-Quentiniä, Toulon on jätetty

englantilaisille, jotka laskevat siellä maihin neljätoistatuhatta

miestä. Tasavallan viholliset punovat juoniaan itse konventin

helmassakin. Pääkaupungissa on suunniteltu lukemattomia salaliittoja

itävallattaren vapauttamiseksi. Juuri par'aikaa huhutaan, että

nuori Capet on paennut Le Templesta ja kannettu riemusaatossa

Saint-Cloud'hun: häntä varten aiotaan jälleen pystyttää maahan

tyrannien valtaistuin. Elintarpeiden kallistuminen ja assignaattien

arvon laskeminen ovat seurauksena niistä vehkeilyistä, joita

ulkomaalaiset kätyrit harjoittavat meidän kodeissamme, aivan meidän

silmäimme alla. Yhteisen hyvän nimessä kehoitan kansalaistamme

valamiestä olemaan säälimätön salavehkeilijöitä ja pettureita kohtaan.

Hänen astuessaan alas puhujalavalta kuului kokoontuneiden joukosta

huutoja: "Alas vallankumousoikeus! Alas maltilliset!"

Pulleana ja punakkana nousi nyt kansalainen Dupont vanhempi, Place de

Thionvillen puuseppä, puhujalavalle haluten, kuten hän sanoi, tehdä

valamies-kansalaiselle erään kysymyksen. Ja hän kysyi Gameliniltä,

mikä hänen kantansa tulisi olemaan brissotistien ja leski Capet'n

asiassa.

Évariste oli ujo eikä osannut lainkaan puhua julkisesti. Mutta harmi

lennätti hänelle sanat suuhun. Hän nousi kalpeana ja sanoi kumealla

äänellä:

-- Minä olen tuomioistuimen virkamies. Minä vastaan ainoastaan

omantuntoni edessä. Jokainen lupaus, jonka antaisin teille, olisi

ristiriidassa velvollisuuteni kanssa. Minun tehtävääni kuuluu puhua

tribunaalissa ja vaieta muualla. Minä en tunne teitä enää. Minä olen

tuomari: minä en tunne ystäviä enkä vihollisia.

Kokous, hajaantuen eri mielipiteisiin, epävarmana, horjuvana kuten

kaikki kokoukset, ilmaisi hyväksymisensä. Mutta kansalainen Dupont

vanhempi puuttui jälleen puheeseen; hän ei voinut antaa Gamelinille

anteeksi sitä, että tällä oli virka, jota hän itse oli tavoitellut.

-- Minä ymmärrän, hän sanoi, -- niin, jopa hyväksynkin

valamies-kansalaisen epäröimisen. Häntä sanotaan isänmaanystäväksi:

saapa nähdä, salliiko hänen omatuntonsa hänen liittyä sellaisen

tuomioistuimen jäseneksi, jonka tarkoituksena on tuhota tasavallan

viholliset ja joka kuitenkin on päättänyt säästää heidät. On olemassa

eräitä avunantosyntejä, joista hyvän kansalaisen tulee kavahtaa

itsensä. Eikö ole kyllin selvästi tullut ilmi, että useat tuon

tribunaalin valamiehistä ovat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen

kullalla ja että presidentti Montané on menetellyt vilpillisesti

pelastaakseen tyttö Cordayn pään?

Näitten sanojen jälkeen sali puhkesi voimakkaisiin

suosionosoituksiin. Niiden viimeinen kaiku kierteli vielä holveissa,

kun Fortuné Trubert astui puhujantuoliin. Hän oli näinä viimeisinä

kuukausina paljon laihtunut. Hänen kalpeista kasvoistaan pistivät

punaiset poskipäät terävinä esiin; hänen silmäluomensa olivat

tulehtuneet ja hänen silmänsä lasimaiset.

-- Kansalaiset, hän sanoi heikolla, hiukan hengästyneellä,

mutta harvinaisen läpitunkevalla äänellä, -- ei voida epäillä

vallankumousoikeutta tekemättä samalla epäilyksenalaiseksi konventtia

ja yhteishyvänvaliokuntaa, jotka ovat tämän tuomioistuimen

asettaneet. Kansalainen Beauvisage on säikyttänyt meitä kertomalla,

että presidentti Montané on oikeudenkäynnissä kiertänyt lakia

erään rikollisen hyväksi. Minkätähden hän ei myös rauhoittaakseen

meitä lisännyt, että yleisen syyttäjän ilmiannon nojalla samainen

Montané on erotettu virastaan ja vangittu?... Eikö voida valvoa

yhteistä hyvää kylvämättä aina kaikkialle epäluuloa? Eikö siis

konventissa enää ole kykyjä eikä hyveitä? Eivätkö Robespierre,

Couthon, Saint-Just ole kunniallisia miehiä? On muuten merkille

pantavaa, että tuimimmat hyökkäykset tulevat sellaisten henkilöiden

taholta, joiden ei vielä koskaan ole nähty taistelevan tasavallan

puolesta! He eivät puhuisi toisin, jos he tahtoisivat vahingoittaa

sitä. Kansalaiset, vähemmän ääntä ja enemmän toimintaa! Ranskaa

ei pelasteta huutamisella, vaan kanuunoilla. Toiset puolet piirin

kellareista on vielä tutkimatta. Monella kansalaisella on vielä

hallussaan huomattavia määriä pronssia. Meidän täytyy huomauttaa

äveriäille, että isänmaalliset lahjoitukset ovat heidän paras

turvansa. Suljen teidän avuliaaseen huomioonne kaikkien niiden

sotilaittemme tyttäret ja vaimot, jotka niittävät itselleen kunniaa

rajalla ja Loiren rannoilla. Erään heistä, husaari Augustin Pommier'n

kimppuun, joka aikaisemmin palveli tarjoilijana Rue de Jérusalemilla,

hyökkäsi viime kuun 10 päivänä, hänen ollessaan juottamassa hevosia

Condén edustalla, kuusi itävaltalaista ratsumiestä: hän surmasi

heistä kaksi ja otti toiset vangiksi. Pyydän, että piiri lausuu

julkisen tunnustuksensa siitä, että Augustin Pommier on täyttänyt

velvollisuutensa.

Tätäkin puhetta seurasi kättentaputukset, ja piirin jäsenet erosivat

huutaen "eläköön tasavalta!"

Jäätyään pääkäytävälle kahden Trubertin kanssa Gamelin puristi hänen

kättään:

-- Kiitos. Kuinka jaksat?

-- Minä, erinomaisesti, erinomaisesti! vastasi Trubert päästäen

pienen nikotuksen ja sylkäisten verta nenäliinaansa. -- Tasavallalla

on paljon vihollisia, ulkoisia ja sisäisiä; ja meidän piirimme

osalla on niitä aikamoinen joukko. Valtakuntia ei luoda huudolla ja

hälinällä, vaan raudalla ja laeilla... Hyvästi, Gamelin; minun on

kirjoitettava muutamia kirjeitä.

Ja hän katosi entiseen sakaristoon, nenäliina suun edessä.

* * * * *

Kansalainen leskirouva Gamelin, jonka kokardi nyt oli paremmin

kiinnitetty myssyyn, oli muutenkin yks kaks saanut olemukseensa

sellaisen porvarillisen arvokkuuden, tasavaltalaisen ylpeyden ja

kunnioitusta herättävän käytöstavan, joka soveltuu valantehneen

jurymiehen äidille. Oikeuden kunnioitus, jossa hänet oli kasvatettu,

se ihailu, jota hän lapsesta saakka oli tuntenut tuomarinpukua ja

virkaviittaa kohtaan, se pyhä pelko ja vavistus, joka hänet oli

aina vallannut katsellessaan noita miehiä, joille Jumala itse oli

luovuttanut maanpäällisen vallan elämän ja kuoleman ylitse, nämä

tunteet tekivät hänelle nyt tämän pojan, jota hän äsken vielä

oli pitänyt melkein lapsena, korkeaksi, kunnianarvoiseksi ja

pyhäksi. Yksinkertaisuudessaan hän uskoi oikeuden pysyväisyyteen

vallankumouksenkin aikana yhtä varmasti kuin konventin lainsäätäjät

uskoivat valtion pysyväisyyteen eri hallitusmuotojen vaihdellessa, ja

vallankumousoikeus näytti hänestä yhtä majesteetilliselta kuin kaikki

entisetkin tuomiovallat, joita hän oli oppinut pitämään arvossa.

Kansalainen Brotteaux osoitti nuorta tuomaria kohtaan hämmästyksen

sekaista mielenkiintoa ja hieman väkinäistä kunnioitusta. Kuten

naiskansalainen Gamelinkin hän uskoi oikeuden pysyväisyyteen eri

hallitusmuodoista riippumatta; mutta, aivan päinvastoin kuin tuo

kunnon nainen, hän halveksi vallankumoustribunaaleja yhtä paljon kuin

kaikkia vanhan hallituksen tuomioistuimia. Uskaltamatta avoimesti

ilmaista mielipidettään ja voimatta myöskään vaieta hän lasketteli

kaikenlaisia väitteitä, joista Gamelin ymmärsi juuri sen verran,

etteivät ne ainakaan todistaneet oikeaa kansallista mielenlaatua.

-- Tuon korkean oikeuden, jossa tekin pian tulette istumaan, hän

tälle kerrankin sanoi, -- on Ranskan senaatti perustanut tasavallan

etuja valvomaan; ja epäilemättä olikin erittäin hyveellisesti

ajateltu lainsäätäjien puolelta asettaa tuomareita vihollisilleen.

Minä ymmärrän tämän ajatuksen ylevyyden, mutta minä en usko sitä

erittäin valtioviisaaksi. Olisi ollut heille edullisempaa, siltä

minusta tuntuu, toimittaa salaa pois tieltä kaikkein leppymättömimmät

viholliset ja voittaa muut lahjoilla tai lupauksilla. Oikeusistuin

iskee hitaasti ja se peloittaa enemmän kuin se todellisuudessa

tekee pahaa: sillä on etenkin esikuvallaan kauhistava vaikutus.

Siitä johtuu se epäkohta, että se yhdistää sovintoon kaikki ne,

joita se peloittaa, ja luo täten erilaisten etujen ja vastakkaisien

intohimojen kokoomuksesta kokonaisen suuren puolueen, joka pystyy

yhteiseen ja voimakkaaseen toimintaan. Te kylvätte pelkoa: pelko

synnyttää sankareita enemmän kuin rohkeus; kunpa ette vain,

kansalainen Gamelin, saisi eräänä päivänä nähdä pelon synnyttämäin

ihmeiden nousevan vastaanne!

Kaivertaja Desmahis, joka sillä viikolla oli rakastunut erääseen

Palais-Égalitén tyttöön, jättiläiskokoiseen, tummaan Floraan, oli

kuitenkin varastanut itselleen viisi vapaata minuuttia onnitellakseen

toveriaan ja sanoakseen hänelle, että tuollainen nimitys tuotti

suurta kunniaa kaunotaiteille.

Yksinpä Élodiekin, joka vaistomaisesti inhosi kaikkea

vallankumouksellista ja sitä paitsi pelkäsi julkisia virkoja,

koska ne olivat hänen kaikkein pahimpia kilpailijoitaan rakastajan

sydämestä, niin, lempeä Élodiekin joutui tuon elämän ja kuoleman

asioita ratkaisemaan kutsutun virkamiehen arvovallan lumoihin.

Sitä paitsi sai Évaristen nimitys valamieheksi hänen lähimmässä

ympäristössään aikaan eräitä miellyttäviä muutoksia, joista hänen

täytyi tuntea itsensä iloiseksi. Kansalainen Jean Blaise lähti Place

de Thionvillen ateljeehen varta vasten tapaamaan valamiestä ja sulki

hänet syliinsä ylitsevuotavassa hellyyden puuskassa.

Niinkuin kaikki vastavallankumoukselliset tunsi hänkin jonkinlaista

kunnioitusta Tasavallan hallintoviranomaisia kohtaan ja

etenkin sen jälkeen kun häntä oli syytetty petoksesta armeijan

tavaranhankinnassa, herätti vallankumousoikeus hänessä kunnioituksen

sekaista pelkoa. Hän tiesi olevansa liian huomattu ja liian

moneen liikeyritykseen sotkeutunut henkilö voidakseen nauttia

häiriytymättömästä turvallisuudentunteesta: kansalainen Gamelin oli

hänen mielestään mies, jonka kanssa oli paras pysytellä hyvissä

väleissä.

Hän ojensi kätensä maalari-tuomarille, ollen sydämellinen ja

isänmaallinen, suosiollinen taiteille ja vapaudelle. Gamelin puristi

jalomielisesti tätä auliisti tarjottua kättä.

-- Kansalainen Êvariste Gamelin, sanoi Jean Blaise, -- minä vetoan

teidän ystävyyteenne ja teidän lahjoihinne. Ryöstän teidät huomenna

mukaani maalle pariksi päiväksi: siellä te piirustatte ja meillä on

tilaisuus keskustella yhdessä.

Kuvakauppiaalla oli tapana useana kerran vuodessa tehdä tällainen

parin kolmen päivän retki maalle maalarien kanssa, jotka hänen

osviittojaan seuraten maalasivat maisemia ja raunioita. Ollen

erittäin taitava keksimään sellaista, mikä saattoi miellyttää

yleisöä, hän toi aina näiltä retkiltä sopivia luonnoksia, joista

taiteilijain työpajoissa ja älykkäiden kaivertajain käsissä

kypsytettyinä tehtiin kupari- tai väripainoksia, jotka hän sitten myi

suurella voitolla. Näitten luonnosten mukaan hän myös valmistutti

ovenpäällisiä ja seinämaalauksia, joita myytiin yhtä paljon ja

enemmänkin kuin Hubert Robert'in koristeellisia teoksia.

Tällä kertaa hän tahtoi ottaa kansalainen Gamelininkin mukaansa

maalaamaan maalaisaiheita luonnon mukaan, niin suuresti oli valamies

hänen silmissään nostanut maalarinkin arvoa. Kahden muun taiteilijan

piti myös tulla matkaan, kaivertaja Desmahis'n, joka piirusti hyvin,

ja Philippe Dubois'n, jonka nimi oli vielä tuntematon, mutta joka

maalasi mainiosti Robert'in tyyliin. Naiskansalainen Élodien ja

hänen toverinsa naiskansalainen Hasard'in piti kuten ennenkin olla

taiteilijain matkassa. Jean Blaise, joka erinomaisesti osasi etujensa

valvontaan yhdistää huvituksen, oli tälle retkelle myös kutsunut

naiskansalainen Théveninin, Vaudevilleteatterin näyttelijättären,

jota yleensä luultiin hänen rakastajattarekseen.