VIII.

Eräänä tyynenä ja kirkkaana iltana, päivää ennen juhlaa käveli

Élodie Évaristen käsivarteen nojaten Liiton kentällä. Työmiehet

lopettelivat vielä kaikessa kiireessä työtään pystyttäen pylväitä,

kuvapatsaita, temppeleitä, vuoria ja alttareita. Jättiläismäisiä

vertauskuvia -- kansanomainen Herkules, joka heiluttaa nuijaansa,

Luonto, joka ravitsee maailmankaikkeutta ehtymättömistä rinnoistaan

-- nähtiin yht'äkkiä kohoavan tässä nälän ja kauhun riuduttamassa

pääkaupungissa, jossa koko ajan kuulosteltiin, eikö jo Meaux'n

tieltä päin kuuluisi itävaltalaisten tykkien jyrinää. Vendée korvasi

tappionsa Nantes'in edustalla rohkeilla voitoilla. Rautainen ja

liekkinen vihan ketju ympäröi tätä suurta vallankumouskaupunkia.

Ja kuitenkin se otti vastaan suurenmoisella loistolla, kuten

ainakin laajan valtakunnan hallitsijatar, niiden ensimmäisten

kokousten edustajat, jotka olivat tunnustaneet uuden hallitusmuodon.

Federalismi oli voitettu; yksi, jakamaton tasavalta oli voittava

kaikki vihollisensa.

Évariste osoitti kädellään väkirikasta kenttää:

-- Täällä juuri 17 p:nä heinäkuuta 91 tuo kurja Bailly ammutti kansaa

isänmaan alttarin juurella. Krenatööri Passavant, tuon verilöylyn

todistaja, palasi silloin kotiin, repi rikki nuttunsa ja huudahti:

"Olen vannonut kuolevani yhdessä vapauden kanssa; sitä ei ole enää:

minä kuolen!" Ja hän ampui luodin otsaansa.

Sillä välin tarkastelivat rauhalliset porvarit ja taiteilijat juhlan

valmistuksia, ja heidän kasvonsa kuvastivat elämänrakkautta, mutta

yhtä synkkää kuin itse elämäkin: suurimmatkin tapahtumat muuttuivat

heidän henkisessä näköpiirissään yhtä pieniksi kuin he itsekin ja

yhtä mitättömiksi. Jokainen pariskunta käveli siinä kantaen sylissään

perillistään tai taluttaen kädestä ja juoksuttaen edellään lapsia,

jotka eivät olleet yhtään kauniimpia kuin vanhemmatkaan ja joilla

ei näyttänyt olevan edellytyksiä tulla onnellisemmiksikaan, mutta

jotka myös kerran puolestaan tulisivat antamaan elämän toisille,

ilon ja kauneuden puolesta yhtä keskinkertaisille lapsille. Mutta

väliin sukeltautui väkijoukosta myös esiin joku kaunis ja solakka

nuori tyttö, joka herätti nuorukaisissa hehkuvia aistikuvitelmia ja

vanhuksissa kaipuuta suloiseen nuoruusaikaan.

Sotakoulun kohdalla Évariste näytti Élodielle muutamia egyptiläisiä

kuvapatsaita, jotka David oli piirustanut Augustuksen ajalta

periytyväin roomalaisten esikuvien mukaan. He kuulivat silloin erään

vanhan puuteroidun pariisilaisen huudahtavan:

-- Luulisi aivan olevansa Niilin rannoilla! Näinä kolmena viimeisenä

päivänä, joina Élodie ei ollut yhtään tavannut ystäväänsä, oli

_Maalaavassa Amorissa_ tapahtunut vakavia asioita. Kansalainen

Blaise oli ilmiannettu varmuusvaliokunnalle kavalluksista

tavaranhankinnassa. Onneksi kuvakauppias oli piirissään tunnettu:

Piques-piirin valvontavaliokunta oli yleiselle varmuusvaliokunnalle

mennyt takuuseen hänen kansallisesta mielenlaadustaan kokonaan

puhdistaen hänet epäluulonalaisuudesta.

Kerrottuaan suuresti liikuttuneena tämän tapahtuman Élodie jatkoi:

-- Me olemme nyt taas rauhassa, mutta kovin me säikähdimme. Ei paljon

puuttunut, etteivät pistäneet isääni vankeuteen. Jos vaarallista

tilaa olisi kestänyt vielä joitakin tunteja kauemmin, olisin tullut

pyytämään, että sinä, Évariste, olisit mennyt puhumaan hyvää hänen

puolestaan vaikutusvaltaisille ystävillesi.

Évariste ei vastannut. Ja Élodie ei ollenkaan aavistanut, mitä tämän

vaikenemisen alla piili.

He kulkivat käsi kädessä pitkin Seinen rantoja. He tunnustivat

toisilleen keskinäistä mieltymystään Julien ja Saint Preux'n

lauseparsin: tuo hyvä Jean-Jacques lahjoitti heille keinot maalata ja

koristaa rakkauttaan.

Kunnallishallitus oli saanut aikaan tuon ihmeen: loihtinut päiväksi

ylellisyyden hohteen nälkiintyneen kaupungin ylitse. Invaliditorille

pitkin joen rantaa oli järjestetty markkinat: siellä myytiin kojuissa

sianmakkaroita ja lihamakkaroita, laakerinlehdillä koristettuja

siankinkkuja, Nanterren torttuja, piparkakkuja, ohukaisia, neljän

naulan painoisia leipiä, limonadia ja viiniä. Lisäksi oli sellaisia

myymälöitä, joissa myytiin isänmaallisia lauluja, kokardeja,

kolmivärinauhoja, kukkaroita, messinkiketjuja ja kaikenlaista pientä

korurihkamaa. Pysähtyen erään vaatimattoman kultasepän näytekaapin

eteen Évariste valitsi sieltä itselleen hopeasormuksen, joka oli

somistettu Marat'n liinaankäärittyä päätä esittävällä kohokuvalla. Ja

hän pujotti sen Élodien sormeen.

* * * * *

Samana iltana Gamelin meni Rue de l'Arbre-Secille, naiskansalainen

Rochemauren luo, joka oli pyytänyt häntä tulemaan tärkeän asian

vuoksi. Hän tapasi rouva Rochemauren sänkykamarista, missä tämä

makaili keimailevassa kotipuvussa leposohvallaan.

Aivan kuin naiskansalaisen asento, joka ilmaisi hekumallista

riutumusta, niin kaikki hänen ympärilläänkin todisti hänen

sulouttaan, leikitteleviä elämän tapojaan ja lahjojaan: harppu

puoleksiavatun klaveerin vieressä, kitara nojatuolissa, kirjailukehys

siihen jännitettyine silkkikankaineen, hiukan hahmoteltu

miniatyyrimaalaus pöydällä, papereita, kirjoja, epäjärjestyksessä

oleva kirjasto, jossa näkyi ilmeisesti yhtä tiedonjanoisen kuin

hyväilynhaluisenkin käden hävityksen jäljet. Hän ojensi kätensä

suudeltavaksi ja sanoi:

-- Terve teille, kansalainen valamies!... Juuri tänään antoi

Robespierre vanhempi minulle teidän puolestanne suosituskirjeen

presidentti Hermanille. Kirje oli erittäin hyvin kokoonpantu

ja kuului jotenkin tähän tapaan: "Kiinnitän huomiotanne

kansalainen Gameliniin, jota on suositeltava sekä lahjojensa että

isänmaanrakkautensa puolesta. Katson velvollisuudekseni saattaa

tietoonne isäänmaanystävän, jolla on vallankumoukselliset periaatteet

ja joka myös järkähtämättä toimii niiden mukaan. Varmastikaan

ette laiminlyöne tilaisuutta olla hyödyksi tasavaltalaiselle..."

Kiireimmiten vein tämän kirjeen presidentti Hermanille, joka otti

minut vastaan erinomaisen kohteliaasti ja heti allekirjoitti

nimityksenne. Asia on selvä.

Hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi Gamelin:

-- Kansalainen, vaikkakaan minulla ei ole edes leipäpalastakaan

äidilleni annettavana, niin vannon kunniani kautta, että en ota

vastaan valamiehen tehtävää muun vuoksi kuin palvellakseni tasavaltaa

ja kostaakseni kaikille sen vihollisille.

Naiskansalaisen mielestä hänen kiitoksensa oli liian kylmä ja hänen

kohteliaisuutensa liian ankara. Hän alkoi epäillä Gameliniltä

puuttuvan tahdikkaisuutta. Mutta hän rakasti nuoruutta siksi paljon,

että hän saattoi antaa sille anteeksi eräänlaisen karuuden. Gamelin

oli kaunis: hän tahtoi nähdä hänessä ansioita. "Häntä täytyy vähän

sivistää", hän ajatteli. Ja hän kutsui hänet illanviettoihinsa:

hänellä oli vastaanotto joka ilta, teatterin jälkeen.

-- Te tulette tapaamaan minun luonani henkeviä ja lahjakkaita

miehiä: Ellevioun, Talman, kansalainen Vigéen, joka käyttelee

loppusointuja aivan erinomaisen taiturimaisesti. Kansalainen François

on lukenut meille _Pamelansa_, jota juuri parhaillaan harjoitellaan

Kansallisteatterissa. Sen tyyli on hieno ja puhdas niinkuin kaikki,

mikä lähtee kansalainen François'n kynästä. Kappale on vallan

liikuttava: se sai meidät kyynelöimään. Nuori naiskansalainen Lange

on esittävä Pamélan osaa.

-- Luotan aivan teidän arvostelukykyynne, kansalainen, vastasi

Gamelin. -- Mutta Kansallisteatteri on sangen vähän kansallinen. Ja

on ikävää kansalainen François'lle, että hänen teoksensa esitetään

noilla samoilla näyttämöpalkeilla, jotka Layan kurja runous on

tahrannut. Ei ole vielä joutunut unohduksiin _L'ami des Lois'_n

häväistysjuttu.

-- Kansalainen Gamelin, Layasta saatte sanoa mitä tahansa: hän ei

kuulu ystäviini.

Naiskansalainen Rochemaure ei suinkaan ollut vain pelkästä

hyvyydestä käyttänyt vaikutusvaltaansa hankkiakseen Gamelinille

noin kadehdittavan aseman: sillä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän

mahdollisesti vielä tulisi tekemään tämän hyväksi, hän toivoi

kiinnittävänsä Gamelinin lujasti itseensä ja siten takaavansa

itselleen tärkeän tuen oikeudessa, jonka kanssa hän kenties jonakin

kauniina päivänä tulisi tekemisiin, sillä hän lähetti paljon kirjeitä

sekä maaseudulle että ulkomaille, ja sellainen kirjeenvaihto oli

siihen aikaan epäluuloa herättävää.

-- Käyttekö usein teatterissa, kansalainen Gamelin?

Samassa astui huoneeseen rakuuna Henry, kauniimpana kuin Adonis.

Hänen vyöltään riippui kaksi valtavaa pistoolia.

Hän suuteli kauniin naiskansalaisen kättä, ja tämä sanoi hänelle:

-- Täällä on kansalainen Évariste Gamelin, jonka vuoksi olen

kuluttanut koko päivän varmuusvaliokunnassa ja joka ei osaa olla

siitä edes kiitollinen. Torukaa häntä vähän!

-- Ah, kansalainen, huudahti sotilas, -- olette siis juuri nähnyt

lainlaatijamme Tuileries'ssa? Mikä nöyryyttävä näky! Eihän toki

pitäisi vapaan kansan edustajain asettua oleilemaan hirmuvaltiaan

suojissa! Samat kynttiläkruunut, jotka vielä tuonoin helottivat

Capetingin salaliittojen ja Antoinetten hekumallisten hurjistelujen

yllä, valaisevat nyt lainsäätäjiemme yöllisiä kokouksia. Tuo ajatus

aivan värisyttää.

-- Ystäväiseni, onnitelkaa kansalainen Gameliniä, vastasi rouva

de Rochemaure, -- hänet on nimitetty vallankumoustribunaalin

valamieheksi.

-- Onneksi olkoon, kansalainen! sanoi Henry. -- Olen iloinen

nähdessäni sinun luontoisesi miehen pääsevän tällaiseen

virantoimitukseen. Mutta totta puhuen luotan sangen vähän

tämäntapaiseen menetelmälliseen oikeudenkäyttöön, jonka konventin

maltilliset ainekset ovat saaneet voimaan, tuohon säyseään

Nemesikseen, joka säästää salaliittolaisia, säälii pettureita, tuskin

uskaltaa iskeä federalisteihin ja joka pelkää vaatia itävallatarta

syytettyjen penkkiin. Ei, tuollainen vallankumousoikeus ei voi

pelastaa tasavaltaa. Ne henkilöt ovat hyvin rikollisia, jotka tässä

epätoivoisessa asemassa, missä me olemme, ovat ehkäisseet kansan

oikeudentunnon luonnollisia ilmaisuja.

-- Henry, sanoi naiskansalainen Rochemaure, -- ojentakaa minulle tuo

pullo...

* * * * *

Kotiin palatessaan Gamelin tapasi äitinsä ja Brotteaux-ukon pikettiä

pelaamassa savuavan talikynttilän valossa. Naiskansalainen kuului

aivan häpeämättömästi huutavan: "kuningas kolmantena!"

Saatuaan tietää, että hänen poikansa nyt oli valamies, hän syleili

häntä sydämellisesti, sillä hän piti sitä suurena kunniana molemmille

ja toivoi samalla, että he tästä lähin saisivat ruokaa joka päivä.

-- Minä olen onnellinen ja ylpeä saadessani olla valamiehen äiti, hän

sanoi. -- Oikeus on hyvä asia ja tärkein kaikista: ilman oikeutta

sorrettaisiin heikkoja joka hetki. Ja minä uskon aivan, että sinä

olet tuomitseva oikein, Évariste poikani: sillä lapsesta alkaen olet

ollut oikeudenmukainen ja hyvänsuopa joka asiassa. Et voinut koskaan

kärsiä vääryyttä, vaan vastustit aina väkivaltaa voimiesi mukaan.

Sinä säälit onnettomia, ja se juuri on tuomarin kaunein koristus...

Mutta, sanohan minulle, Évariste, mikä puku teillä on tuossa suuressa

tribunaalissa?

Gamelin vastasi hänelle, että varsinaisilla tuomareilla oli

mustasulkainen hattu, mutta että valamiehillä ei ollut mitään

erityistä ja yhdenmukaista virkapukua, vaan he olivat tavallisissa

pukimissaan.

-- Olisi sentään parempi, tuumaili siihen äiti, -- että heillä olisi

peruukki ja virkapuku; he näyttäisivät siten kunnianarvoisemmilta.

Vaikka sinunkin asusi useimmiten on huolimaton, niin olet kuitenkin

kaunis, ja huonokin puku näyttää hyvältä sinun ylläsi, mutta

useimmat ihmiset tarvitsevat jonkinlaista koristusta näyttääkseen

arvokkaammilta: parempi olisi, jos valamiehilläkin olisi virkapuku ja

peruukki.

Äiti Gamelin oli kuullut kehuttavan, että valamiehen toimesta

oikeudessa maksettiin jonkinlaista palkkaakin; hän ei malttanut

olla kysymättä, oliko siitä niin paljon tuloja, että niillä saattoi

kunniallisesti elää, sillä juryn jäsenen, hän tuumi, täytyi voida

hiukan esiintyäkin.

Hän sai mielihyväkseen tietää, että valamiehet saivat kahdeksantoista

livren suuruisen hyvityksen jokaisesta istunnosta ja että valtion

turvallisuutta vastaan tähdättyjen rikosten runsas lukumäärä pakotti

heidät pitämään istuntoja hyvin usein.

Ukko Brotteaux löi kokoon kortit, nousi ja sanoi Gamelinille:

-- Kansalainen, teillä on nyt korkea ja peloittava tuomarin virka.

Minä onnittelen teitä siitä, että saatte omistaa omantuntonne valon

sellaisen oikeusistuimen palvelukseen, joka kenties on varmempi ja

vähemmän erehdyksille altis kuin mikään muu, sentähden että se ei

koetakaan etsiä pahaa ja hyvää sinään, niiden oman itsensä vuoksi,

vaan ainoastaan sikäli kuin ne suhtautuvat kouraantuntuviin etuihin

ja määrättyihin tunnesuuntiin. Teidän on valittava vihan ja rakkauden

välillä, jonka vaalin voi tehdä välittömän vaistomaisesti, ei

totuuden ja erehdyksen välillä, joita ihmisen heikon ymmärryksen on

mahdoton erottaa toisistaan. Tuomitessanne sydäntenne ailahdusten

mukaan te ette joudu erehtymisen vaaraan, sillä langetettu päätös

on hyvä, sikäli kuin se tyydyttää niitä intohimoja, jotka ovat

teidän pyhä lakinne. Mutta samapa tuo, ja jos minä olisin teidän

presidenttinne, tekisin samoin kuin Bridoie, antaisin arpanappulain

määrätä toimintani. Oikeusasioissa se on joka tapauksessa varminta.