VII.

Ikivanhaa sananpartta käyttäen oli kansalainen leskirouva Gamelin

sanonut: "Me syömme niin paljon kastanjoita, että pian muutumme

itsekin samanlaisiksi." Tuona päivänä, heinäkuun kolmantenatoista,

hän ja hänen poikansa olivat päivällisekseen syöneet kastanjalientä.

Juuri kun he lopettelivat tätä karua ateriaa, aukaisi muuan hieno

nainen oven ja täytti äkkiä koko ateljeen loistollaan ja hyvillä

tuoksuillaan. Évariste tunsi hänet kansalainen Rochemaureksi.

Luullen hänen erehtyneen ovessa ja etsivän kansalainen Brotteaux'ta,

entistä ystäväänsä, hän oli jo vähällä lähteä ohjaamaan häntä

"entisen" vinttikomeroon tai huutaa Brotteaux'ta alas säästääkseen

tuolta hienolta naiselta vaivan kömpiä ylös myllyntikapuita pitkin;

mutta ilmeni kuitenkin heti, että hänellä olikin asiaa Évariste

Gamelinille, sillä hän sanoi olevansa erittäin iloinen tavatessaan

hänet ja saadessaan olla hänen nöyrin palvelijansa.

He eivät olleet aivan outoja toisilleen. He olivat nähneet toisensa

usean kerran Davidin ateljeessa, piirin kokouksissa, jakobiinien

klubissa Vénuan ravintolassa: naiskansalainen Rochemaure oli

kiinnittänyt Gameliniin huomiota hänen kauneutensa, nuoruutensa ja

mielenkiintoisen ulkomuotonsa vuoksi.

Naiskansalainen Rochemauren hattu oli yltä päältä nauhoitettu

kuin sorea ruokopilli, ja sitä koristavat töyhdöt vetivät vertoja

itse juhlapukuisen lähettilään päähineelle. Peruukin, ihomaalin,

kauneustäplien ja myskivoiteiden keinotekoisen kuoren allakin oli

hänen hipiänsä vielä säilynyt raikkaana: nämä kirpeät, muodin

vaatimat tehostukset ilmaisivat vain sitä elämän kiihkoa ja kuumetta,

joka poltti ihmisiä näinä hirmun päivinä, epävarman huomisen

kynnyksellä. Hänen leveäkäänteinen ja pitkäliepeinen liivinsä, jossa

välkkyi valtavat teräsnapit, oli verenpunainen, ja hän vaikutti

samalla kertaa niin ylhäiseltä ja vallankumoukselliselta, että oli

vaikea päättää, kantoiko hän uhrien vai pyövelin värejä. Hänen

mukanaan oli nuori rakuunasotilas.

Pitkä helmiäissauva kädessään hän kulki ympäri ateljeeta korkeana,

kauniina, rehevänä, paisuvin povin, ja lähentäen tavan takaa

kultalornettinsa harmaitten silmiensä eteen hän tarkasteli maalarin

töitä, hymyillen, intoillen, antaen taiteilijan kauneuden tulistaa

itsensä ihailuun ja imarrellen saadakseen itse imarteluja.

-- Mitä tuo kuvaa, kysyi naiskansalainen, -- tuo suurenmoinen ja

liikuttava maalaus, tuo lempeä ja kaunis nainen nuoren sairaan

vierellä?

Gamelin vastasi, että sen piti esittää _Orestesta, jota hänen

sisarensa Elektra vaalii_, ja että jos hän olisi voinut suorittaa sen

loppuun, olisi siitä kenties tullut hänen vähiten huono teoksensa.

-- Aihe, hän jatkoi, -- on otettu Euripideen _Oresteesta_. Olin

lukenut tuosta murhenäytelmästä vanhan käännöksen mukaan erään

kohtauksen, joka kerrassaan ihastutti minut, sen, missä nuori

Elektra tukee veljeään tuskan vuoteella, pyyhkii vaahtoa hänen

suupielistään, hivelee syrjään silmille valahtaneita hiuksia ja

pyytää tätä rakastettua veljeä kuuntelemaan, mitä hänellä on

sanottavana, sill'aikaa kun Raivottaret vaikenevat... Lukiessani

tämän käännöksen useampaan kertaan alkoi minusta tuntua kuin olisivat

nuo kreikkalaiset hahmot uineet jonkinlaisessa usvassa, niin etten

voinut niitä oikein erottaa. Kuvittelin mielessäni alkutekstiä paljon

voimakkaammaksi ja täyssointuisemmaksi. Tunsin vastustamatonta halua

saada siitä oikean käsityksen ja sentähden menin professori Gailin

luo, joka siihen aikaan luennoi kreikkaa Collège de Francessa,

(tämä tapahtui vuonna 91) ja pyysin häntä selittämään minulle tuon

kohtauksen sana sanalta. Hän tulkitsikin sen minulle pyyntöni

mukaisesti ja minä sain silloin huomata, että nuo muinaisajan ihmiset

ovat paljon yksinkertaisempia ja tuttavallisempia kuin mitä yleensä

kuvitellaan. Niinpä sanoo Elektra Oresteelle: "Rakastettu veljeni,

miten olen iloinen, että olet nukkunut! Tahdotko, että autan sinut

istumaan?" Ja Orestes vastaa: "Niin, auta minua, ota minut hoivaasi

ja pyyhi pois suuni ja silmäini ympärille kertynyt vaahto ja lima.

Paina rintasi vasten rintaani ja siirrä pois kasvoiltani sikkaraiset

hiukseni, sillä ne pimittävät katseeni..." Tämän nuoren ja raikkaan

runouden ja näiden voimakkaiden ja naiivien ilmaisumuotojen lumoissa

luonnehdin tuon taulun, jonka näette edessänne, kansalainen.

Maalari, joka tavallisesti puhui omista töistään niin kainosti ja

arkatunteisesti, ei tahtonut ollenkaan lopettaa päästessään puhumaan

tästä. Rohkaistuneena siitä pienestä hyväksymisen nyökkäyksestä,

jonka kansalainen Rochemaure antoi hänelle lornettinsa takaa, hän

jatkoi:

-- Hennequin on mestarillisesti kuvannut Oresteen raivoa. Mutta

Orestes liikuttaa meitä vielä enemmän murheessaan kuin raivossaan.

Ajatelkaamme hänen kohtaloaan! Pojan rakkaudesta, kuuliaisuudesta

pyhiä käskyjä kohtaan teki hän tuon rikoksen, josta jumalat vielä

voivat hänet vapauttaa, mutta jota ihmiset eivät milloinkaan anna

anteeksi. Kostaakseen loukatun oikeuden hän kielsi luonnon, teki

itsensä epäinhimilliseksi, repi sydämen rinnastaan. Ja hän on ylpeä

vielä tuon kauhistavan ja hyveellisen tihutyönsäkin taakan alla...

Sitä juuri olen tahtonut tuoda esille tuossa veljen ja sisaren

yhteisryhmässä.

Hän astui maalauksen eteen ja katseli sitä hyvillään.

-- Muutamat kohdat, sanoi hän, -- ovat jo melkein valmiit,

esimerkiksi Oresteen pää ja käsivarsi.

-- Se on vallan ihastuttava... Ja Orestes on teidän näköisenne,

kansalainen Gamelin.

-- Todellako? virkahti maalari vakavan hymyn valahtaessa hänen

kasvoilleen.

Naiskansalainen Rochemaure istuutui tuolille, jonka Gamelin tarjosi

hänelle. Nuori rakuuna jäi seisomaan hänen viereensä käsi tuolin

selkämyksellä. Tästä asennosta jo saattoi nähdä, että vallankumous

oli tapahtunut, sillä _l'ancien régimen_ aikana ei mies koskaan

olisi missään seurassa edes sormellaan koskettanut kenenkään naisen

istuinta, sillä hänet oli tällöin kasvatettu kohteliaisuuden

pakkovöihin, usein sangen ankariinkin, ja hän oli muutenkin sitä

mieltä, että seuraelämässä noudatettu pidättyväisyys oli omiaan

antamaan aivan erikoisen arvon salaiselle antautumiselle ja että

voidakseen jättää kunnioituksen oli sitä ensin osoitettava.

Louise Masché de Rochemaure, kuninkaallisen hovijahtimestarin

tytär, erään _procureurin_ leski ja kahdenkymmenen vuoden aikana

rahamies Brotteaux des Ilettes'in uskollinen ystävätär, oli myös

kääntänyt kelkkansa uusien periaatteittensa mukaan. Heinäkuussa 1790

oli hänet nähty kuokka kädessä Mars-kentällä. Hänen luontaisesti

selväpiirteinen taipumuksensa vallassaolijain puoleen oli johtanut

hänet helposti feuillantista girondistiksi ja vuoripuoluelaiseksi,

jota vastoin jonkinlainen sovittelemisen henki, liittoutumisen

kiihko ja juonittelemisen halu vieläkin kiinnitti hänet ylimyksiin

ja vastavallankumouksellisiin. Hän oli muuten henkilö, joka nähtiin

kaikkialla: konserteissa, teattereissa, muotiravintoloissa,

pelisaleissa ja salongeissa, sanomalehtien toimistoissa, komiteojen

kokouksissa. Vallankumous toi hänen elämäänsä uutuutta, huvituksia,

hymyilyjä, iloja, liikeasioita, hedelmällisiä aloitteita. Ja

vaikka hän täten herkeämättä punoi poliittisia juonia ja vehkeili

lemmenasioissa, soitti harppua, maalaili maisemia, lauloi romansseja,

tanssi kreikkalaisia tansseja, antoi illallisia, otti vastaan

kauniita naisia, sellaisia kuin kreivitär Beaufort ja näyttelijätär

Descoings, pelasi yöt läpeensä _trenteet-un-_ ja bridgepelejä

ja antoi rulettipallojen kieriä, niin oli hänellä vielä aikaa

harjoittaa hyväntekeväisyyttä ystäviään kohtaan. Ollen utelias,

toimelias, riidanhaluinen ja rivo, suuri miestuntija, mutta vieras

kansanjoukkojen sielulle ymmärtäen yhtä vähän niitä mielipiteitä,

joita hän kannatti, kuin niitä, joita hänen tuli vastustaa,

käsittämättä hiventäkään kaikesta siitä, mitä par'aikaa Ranskassa

tapahtui, hän oli yritteliäs ja erittäin rohkea, oikea uskalikko,

sentähden että hän ei tuntenut vaaraa ja etenkin sentähden, että

hänellä oli niin rajaton luottamus omaan viehätysvoimaansa.

Hänen seurassaan oleva sotilas oli parhaassa nuoruuden

kukoistuksessaan. Hänen keruubinpäätään varjosti tulipunaisella

tupsulla koristettu, pantterinnahalla päällystetty vaskikypärä,

josta valui hänen olalleen pitkä ja hirvittävä leijonanharja. Hänen

punaiset liivinsä olivat lyhyet ja kaihtoivat kauniisti lantioita,

jotta eivät peittäisi niiden siroa kaarta. Vyöllään oli hänellä

valtava, välkähtelevällä kotkannokkakahvalla varustettu miekka.

Vaaleansiniset, läpälliset polvihousut soljuivat ihomyötäisesti hänen

soreita jalkalihaksiaan pitkin ja tummemman siniset korkoneulomukset

kirjailivat runsaita korukuvioita hänen reiteensä. Hän oli aivan

kuin tanssija, jonka joku Davidin puhdastyylinen oppilas oli

pukenut esiintymään sotaisassa ja keikarimaisessa osassa, _Akilles

Skyroksessa_- tai _Aleksanterin häät_- kuvaelmaa varten.

Gamelin muisteli hämärästi nähneensä hänet jossakin ennen. Ja aivan

oikein, tämä olikin sama sotilas, jonka hän pari viikkoa sitten oli

nähnyt pitämässä puhetta kansalle Kansallisteatterin parvekkeelta.

Naiskansalainen Rochemaure esitteli hänet:

-- Kansalainen Henry, vallankumousvaliokunnan jäsen Ihmisoikeuksien

piiristä.

Naiskansalainen Rochemaure riiputti nuorukaista aina hameissaan

rakkaudenkuvastimena ja elävänä todistuskappaleena kansallisesta

mielenlaadustaan.

Onniteltuaan Gameliniä tämän suurista lahjoista naiskansalainen

kysyi sitten, suostuisiko maalari mahdollisesti piirustamaan

ilmoituskilven eräälle muotimyyjättärelle, joka erikoisesti oli hänen

suosiossaan. Hänen tulisi tietysti valita jokin sopiva aihe; nainen,

joka koettelee koruliinaa kuvastimen edessä, esimerkiksi, tai nuori

työläistyttö, joka kantaa hatturasiaa käsivarrellaan.

Tämänlaatuisen pikkutyön suorittajiksi oli hänelle suositeltu

Fragonard'in poikaa, nuorta Ducis'ta sekä myös muuatta Prudhommea,

mutta hän kääntyi sittenkin mieluummin kansalainen Évariste Gamelinin

puoleen. Kuitenkaan ei tästä asiasta tullut sen selvempää, ja saattoi

huomata, että hän oli tuonut esiin tämän tilauksen vain päästäkseen

puheisiin. Itse asiassa hän olikin tullut aivan toisesta syystä.

Hän pyysi kansalainen Gameliniltä pientä ystävyyden palvelusta:

tietäen, että Gamelin tunsi kansalainen Marat'n, pyysi hän, että tämä

esittäisi hänet Kansan ystävälle, jonka kanssa hän halusi keskustella.

Gamelin vastasi olevansa aivan liian mitätön henkilö esittämään häntä

Marat'lle ja että hän sitäpaitsi ei tarvinnut mitään välittäjää siinä

asiassa, sillä Marat, vaikkakin hänellä oli äärettömästi työtä, ei

ollut niin vaikeasti tavattavissa kuin yleensä luultiin.

Ja Gamelin lisäsi:

-- Hän ottaa teidät vastaan, kansalainen, jos olette onneton,

sillä hänen suuri sydämensä tekee hänet vastaanottavaiseksi ja

myötätuntoiseksi kaikille vastoinkäymisille ja kärsimyksille. Hän

ottaa teidät vastaan, jos teillä on jokin valtion parasta tarkoittava

tiedonanto omallatunnollanne, sillä hän on pyhittänyt elämänsä

petturien paljastamiseen.

Naiskansalainen Rochemaure vastasi, että hän olisi erittäin

onnellinen saadessaan Marat'ssa tervehtiä kuuluisaa kansalaista,

joka oli tehnyt isänmaalle suuria palveluksia ja joka kykeni sille

tekemään vieläkin suurempia, minkä vuoksi hän juuri toivoi voivansa

saattaa tämän lainsäätäjän eräiden oikeamielisten henkilöiden,

eräiden onnen suosimien ihmisystäväin yhteyteen, joilla oli tilaisuus

hankkia hänelle uusia keinoja hänen hehkuvan ihmisyysrakkautensa

toteuttamiseksi.

-- On hyvin toivottavaa, lisäsi hän, -- että saadaan rikkaatkin

uhraamaan yhteisen hyvän alttarilla.

Totta olikin, että naiskansalainen oli luvannut pankkiiri

Morhardtille toimittaa hänet yhteisille päivällisille Marat'n kanssa.

Morhardt, sveitsiläinen niinkuin Kansan ystäväkin, oli solminut

liiton useiden konventin edustajien, kuten Julien de Toulousen,

Delaunay d'Angers'n ja entisen kapusiinimunkin Chabot'n kanssa

keinotellakseen Itä-Intian kauppayhtiön osakkeilla. Peli oli

sangen yksinkertainen: koetettiin levittämällä epäedullisia huhuja

saada näiden osakkeiden arvo laskemaan 650 livreen, ostaa niitä

mahdollisimman paljon sillä hinnalla ja sitten nostaa jälleen niiden

arvo 4 000:een tai 5 000:een livreen rauhoittavilla tiedonannoilla.

Mutta Chabot'n, Julienin ja Delaunayn puuha oli jo paljastettu.

Lacroix'ta, Fabre d'Églantinia ja yksinpä Dantoniakin epäiltiin.

Pörssikeinottelujen välittäjä, parooni de Batz, etsi paraillaan

itselleen uusia rikostovereita konventista ja oli ehdottanut

Morhardtille, että tämä pyrkisi Marat'n tuttavuuteen.

Tämä vastavallankumouksellisten pörssikeinottelijain sotasuunnitelma

ei ollut niinkään ihmeellinen kuin miltä se alussa saattoi näyttää.

Tällaiset ihmiset pyrkivät aina liittoutumaan niiden kanssa, jotka

kulloinkin olivat vallassa, ja kansansuosionsa, kynänsä ja luonteensa

vuoksi oli Marat peloittava voima. Girondistien valta oli lopussa;

dantonilaisten leirin oli myrsky myös lyönyt hajalle, eivätkä he enää

olleet hallituksessa. Robespierre, kansan epäjumala, oli tuskallisen

rehellinen, epäileväinen, eikä päästänyt ketään lähelleen. Oli

tärkeätä saada Marat verkkoihin, virittää hänet hyväntahtoiseksi

sen päivän varalle, jolloin hänestä tulisi diktaattori; ja kaikki

merkit viittasivat siihen suuntaan, että hänestä todella oli

tuleva sellainen: hänen kansansuosionsa, hänen kunnianhimonsa,

hänen taipumuksensa turvautua mahtikeinoihin. Ja kentiespä vielä,

kaiken lopuksi, Marat palauttaisi järjestyksen, vakiinnuttaisi

raha-asiat ja yleisen hyvinvoinnin. Useasti hän oli jo noussut

niitä hurmahenkiä vastaan, jotka isänmaallisuudessaan menivät häntä

itseään pitemmälle; nyt hän oli jonkin aikaa vastustanut demagogeja

melkein yhtä paljon kuin maltillisia. Ensin yllytettyään kansaa

hirttämään tavarainkeinottelijat omiin ryöstettyihin puoteihinsa

kehoitti hän nyt kansalaisia levollisuuteen ja varovaisuuteen, hän

oli muuttumaisillaan hallituskelpoiseksi mieheksi.

Huolimatta eräistä huhuista, joita levitettiin hänestä

niinkuin kaikista muistakin vallankumousmiehistä, eivät nämä

kullankalastelijat uskoneet voivansa häntä lahjoa, mutta he

tiesivät hänet turhamaiseksi ja herkkäuskoiseksi. He toivoivat

voittavansa hänet imarteluilla ja etenkin eräänlaisella alentuvalla

tuttavallisuudella, jota he puolestaan pitivät kaiken imartelun

huippuna. He suunnittelevat voivansa hänen avullaan huokua kylmää ja

kuumaa kaikkien niiden arvopaperien yli, joita he tahtoivat ostaa

ja myydä, ja saada hänet palvelemaan heidän etujaan luullessaan

valvovansa vain valtion parasta.

Ollen luonteeltaan oikea parittaja, vaikkakin vielä rakkaus-iässä,

naiskansalainen Rochemaure oli ottanut tehtäväkseen välittää

lainsäätäjäsanomalehtimiehen ja pankkiirin tuttavuuden, ja

lennokkaassa mielikuvituksessaan hän oli jo näkevinään tuon

kellarikerrosten miehen, kädet vielä syyskuun verestä punaisina,

palvelemassa rahamiesten puoluetta, jonka kätyri hän oli. Niin,

Marat'n herkkyys ja avomielisyys oli syöksevä hänet keskelle

rahavehkeilyjä, juuri tuohon keinottelijain, tavaranvaihtajain,

hankkijain, ulkomaalaisten vakoilijain, pelipankin pitäjäin ja

kevytmielisten hienohelmain maailmaan, jota naiskansalainen

Rochemaure niin suuresti rakasti.

Hän piti tiukasti kiinni siitä, että kansalainen Gamelinin oli

saatettava hänet Kansan ystävän luo, joka asui verraten lähellä Rue

des Cordeliers'lla, kirkon vieressä. Vähän vastusteltuaan maalari

vihdoin suostui naiskansalaisen pyyntöön.

Rakuuna Henry, jota he pyysivät tulemaan mukaan, kieltäytyi, esittäen

syyksi sen, että hän tahtoi säilyttää vapautensa yksin kansalainen

Marat'nkin suhteen, joka epäilemättä oli tehnyt tasavallalle

palveluksia, mutta joka tätä nykyä oli heikontumaan päin: eikö hän

ollut sanomalehdessään kehoittanut Pariisin väestöä maltillisuuteen?

Ja nuori Henry surkutteli sointuvalla, pitkäin huokausten säestämällä

äänellään tuota tasavaltaa, jonka pettivät kaikki, joihin se oli

pannut toivonsa: Danton, joka ei hyväksynyt rikkaiden verotusta,

Robespierre, joka vastusti piirineuvostojen muuttamista pysyviksi

laitoksiksi, Marat, jonka arkamieliset neuvot laimensivat

kansalaisten innostusta.

-- Oi, huudahti hän, -- kuinka nuo miehet tuntuvat heikoilta

Leclerc'iin ja Jacques Roux'hun verrattuina!... Roux! Leclerc! Te

olette oikeita kansan ystäviä!

Gamelin ei kuullut tätä puhetta, joka varmasti olisi harmittanut

häntä: hän oli mennyt viereiseen huoneeseen muuttaakseen ylleen

sinisen takkinsa.

-- Te voitte olla ylpeä pojastanne, sanoi naiskansalainen Rochemaure

äiti Gamelinille. -- Hän on suuri sekä lahjojensa että luonteensa

puolesta.

Naiskansalainen Gamelin antoi vastaukseksi hyvän mainesanan pojastaan

eksymättä kuitenkaan kerskailuun niin ylhäisen naisen edessä, sillä

hän oli oppinut lapsuudessaan, että pienien ensimmäinen velvollisuus

on nöyryys suuria kohtaan. Hänellä oli taipumusta valittelemiseen,

sillä hänellä oli siihen yllin kyllin aihetta ja valittelut ikäänkuin

helpottivat vaivoja. Hän puhui mielellään onnettomuuksistaan niille,

joiden hän luuli voivan auttaa, ja rouva de Rochemaure näytti hänestä

kuuluvan näihin. Niinpä hän nyt käyttäen hyväkseen otollista hetkeä

kertoi yhteen hengenvetoon, miten vaikea äidin ja pojan oli tulla

toimeen ja miten he molemmat olivat nälkään kuolemaisillaan. Tauluja

ei enää mennyt kaupaksi. Vallankumous oli kuin veitsellä leikaten

katkaissut kaiken liike-elämän. Elintarpeita oli vaikea saada ja ne

olivat mielettömän kalliita...

Ja eukko-pahainen lasketti tämän sanatulvan niin liukkaasti kuin

hänen veltot huulensa ja kankea kielensä suinkin antoivat myöten,

jotta hän olisi ehtinyt päästä laulunsa loppuun, ennenkuin poika

jälleen tuli saapuville, sillä tämän ylpeys ei olisi hyväksynyt

sellaisia valitteluja. Hän koetti mahdollisimman lyhyessä

ajassa liikuttaa tätä hienoa naista, jota hän piti rikkaana ja

vaikutusvaltaisena, ja herättää hänessä mielenkiintoa lapsensa

kohtaloon. Ja hän tunsi vaistomaisesti, että Évaristen kauneus tuli

hänelle avuksi hellyttämään ylhäisen naisen sydäntä.

Tosiaan näyttäytyikin naiskansalainen Rochemaure erittäin

tunteelliseksi: häntä liikuttivat Évaristen ja hänen äitinsä

kärsimykset ja hän koetti tuumiskella keinoja niiden lieventämiseksi.

Hän oli taivuttava joitakin rikkaita ystäviään ostamaan maalarin

tauluja.

-- Sillä, sanoi hän hymyillen, -- Ranskassa on vielä rahaa, vaikka se

on piilossa.

Mikä vielä parempaa: kun taide ei nykyään ollut arvossa, oli hän

hankkiva Évaristelle paikan Morhardtin tai Perregaux-veljesten luona

tai kirjanpitäjän viran jonkun armeijan hankitsijan luona.

Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tällainen toimi ei ehkä

sittenkään soveltunut Évaristen luontoiselle miehelle; ja hetkisen

tuumittuaan hän ilmaisi pienellä eleellä, että nyt oli keksinyt

oikean:

-- Vallankumoustribunaaliin täytyy vielä nimittää useita valamiehiä.

Valamiehen, tuomarin tehtävä sopii pojallenne. Minä olen paljon

tekemisissä yhteishyvänvaliokunnan jäsenien kanssa; minä tunnen

Robespierre vanhemman; hänen veljensä illastaa hyvin usein luonani.

Minä puhun hänelle. Toimitan niin, että asiasta puhutaan myös

Montanéelle, Dumas'lle, Fouquier'lle.

Liikutettuna ja kiitollisena naiskansalainen painoi äkkiä sormen

suulleen: Évariste astui jälleen ateljeehen.

Hän laskeutui naiskansalainen Rochemauren kanssa alas pimeitä

portaita, joiden tiilikivin reunustettuja puuaskelmia peitti vuosien

vanha lika.

Pont-Neufillä, jolle kerran pronssihevosta kantanut, nyt

kansallisvärein liputettu jalusta loi laskevassa auringossa yhä

pidentyvän varjon, seisoi joukko kansanmiehiä ja -naisia pikku

ryhmissä kuunnellen hiljaisella äänellä puhuvain kansalaisten

supatusta. Hämmästyneessä kansanjoukossa vallitsi äänettömyys,

jota vain silloin tällöin huokaukset ja suuttumuksen huudahdukset

keskeyttivät. Monet lähtivät nopein askelin Rue de Thionvillelle,

entiselle Rue Dauphinelle päin; Gamelin, joka myös oli pujottautunut

yhteen tuollaiseen ihmisryhmään, sai kuulla, että Marat oli juuri

murhattu.

Vähitellen tämä uutinen varmistui ja asiasta saatiin

yksityiskohtaisia tietoja: hänet oli murhannut kylpyammeessa eräs

nainen, joka oli saapunut Caenista varta vasten suorittamaan tämän

murhan.

Toiset luulivat, että hän oli paennut; mutta useimmat sanoivat, että

hänet oli vangittu.

Siinä seisoivat nyt kaikki niinkuin lauma ilman paimenta.

He ajattelivat:

"Marat, tuo tunteellinen, inhimillinen, hyväntahtoinen Marat ei

ole enää meitä johtamassa, hän, joka ei missään asiassa erehtynyt,

joka aavisti edeltäpäin kaikki, joka uskalsi kaikki paljastaa!...

Mitä nyt teemme? Mitä meistä nyt tulee? Me olemme kadottaneet

neuvonantajamme, puolustajamme, ystävämme."

He tiesivät, miltä taholta tämä isku tuli ja kuka oli ohjannut tämän

naisen käsivartta. He huokailivat:

-- Marat'n ovat lyöneet kuoliaaksi samat rikolliset kädet, jotka

tahtovat meidätkin hävittää maan pinnalta. Hänen murhansa on merkki

siitä, että nyt alkaa kaikkien isänmaanystäväin joukkoteurastus.

Kierteli ristiriitaisia kertomuksia tämän traagillisen kuoleman

yksityiskohdista ja uhrin viimeisistä sanoista: kyseltiin

murhaajasta, josta ei tiedetty muuta, kuin että hän oli nuori

nainen ja liittolaispetturien lähettämä. Kynsiään ja hampaitaan

näyttäen naiskansalaiset huusivat rikolliselle kuolemantuomiota. Ja

pitäen giljotiinia liian lempeänä rangaistuksena he vaativat, että

tuo hirviö oli ruoskittava, heitettävä rattaiden alle, revittävä

kappaleiksi hevosten välissä, ja keksivät vielä lisäksi uusia

kidutustapoja.

Muutamat aseistetut kansalliskaartilaiset raahasivat

piirihallitukseen erästä päättäväisen näköistä mieshenkilöä. Hänen

vaatteensa olivat riekaleina, ja verivirrat valuivat hänen kalpeilta

kasvoiltaan. Hänet oli yllätetty itse teosta hänen lausuessaan, että

Marat oli ansainnutkin kohtalonsa kiihottamalla ihmisiä lakkaamatta

ryöstämiseen ja murhaamiseen. Ja vain hädin tuskin olivat sotilaat

saaneet hänet pelastetuksi kansan raivolta. Häntä osoitettiin

sormella murhaajan myötärikolliseksi, ja kuoleman uhkaukset

seurasivat häntä koko ajan kintereillä.

Gamelin seisoi paikallaan aivan tuskan murtamana. Kitsaasti esiin

pusertuvat kyynelet kuivuivat takaisin hänen hehkuviin silmäteriinsä.

Pojan suruun sekaantui lisäksi levottomuus isänmaan kohtalosta ja

sydäntäsärkevä sääli kansaa kohtaan.

Hän ajatteli:

"Le Peltier'n, Bourdonin jälkeen Marat!... Siinä näkee

isänmaanystävien kohtalon: Mars-kentällä, Pariisissa, Nancyssa,

kaikkialla heitä murhataan, kaikki he menevät kohti perikatoaan."

Ja hän ajatteli kavaltaja Wimpfeniä, joka vielä tuossa tuonoin

kuudenkymmenen tuhannen kuningasmielisen etunenässä marssi

Pariisia vastaan ja joka, elleivät urheat isänmaanystävät olisi

pysähdyttäneet häntä Vernonissa, olisi hukuttanut vereen ja tuleen

tuon sankarillisen ja tuhon omaksi tuomitun kaupungin.

Ja kuinka paljon olikaan vielä olemassa vaaroja, rikollisia

suunnitelmia, kavalluksia, jotka Marat'n viisaus ja valppaus yksin

olisi voinut saada selville ja tehdä tyhjäksi! Kuka osaisi nyt enää

hänen jälkeensä paljastaa Custinen, joka virui joutilaana Caesarin

leirissä ja kieltäytyi antamasta apua piiritetylle Valenciennes'ille,

tai Bironin, joka tikkua ristiin panematta lojui Basse-Vendéessa

jättäen Laumurin viholliselle ja Nantes'in piiritystilaan, tai

Dillonin, joka petti isänmaataan Argonnessa?...

Mutta hänen ympärillään kasvoi hetki hetkeltä tuo kaamea huuto ja

melu:

-- Marat on kuollut! Ylimykset ovat tappaneet hänet!

Kun Gamelin sydän täynnä surua, vihaa ja rakkautta lähti osoittamaan

vapaudenmarttyyrille viimeistä kunnioitustaan, niin tuli häntä

vastaan vanha, limousinilaispäähineeseen puettu maalaiseukko, joka

lähestyi häntä ja kysyi, oliko tuo herra Marat, joka oli murhattu,

mahdollisesti kirkkoherra Mara Saint-Pierre-de-Queyroix'sta.