VI.

Kello kymmenen aamulla. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä. Oli kuumin

heinäkuu, mitä miesmuistiin oli nähty. Ahtaalla Rue de Jérusalemilla

seisoi satakunta sen piirin kansalaista jonottamassa leipurin oven

edessä. Järjestystä valvoi neljä kansalliskaartilaista, jotka kivääri

jalalla polttelivat piippuaan.

Kansalliskonventti oli määrännyt rajahinnan: heti olivat ryynit

ja jauhot kadonneet. Niinkuin Israelin lasten korvessa oli

pariisilaistenkin noustava jo ennen aamunkoittoa, jos he tahtoivat

saada jotakin suuhunsa. Kaikki nämä ihmiset, miehet, naiset, lapset,

seisoen kylki kyljessä paahtavan taivaan alla, joka hehkui kuin

sula lyijy, hautoen katuojien rikkakasoja ja tehden hien ja lian

hajun vieläkin tukehduttavammaksi, tuuppivat toisiaan, tekivät

toisilleen kysymyksiä ja tarkastelivat toisiaan täynnä kaikkia niitä

erilaisia tunteita, mitä ihmisolennot voivat tuntea toisiaan kohtaan,

vastenmielisyyttä, inhoa, mielenkiintoa, himoa, välinpitämättömyyttä.

Surullinen kokemus oli opettanut, että leipää ei riittänyt kaikille,

niinpä viimeksi saapuneet koettivatkin salaa hiipiä jonon etupäähän;

ne, jotka menettivät paikkansa, valittivat vääryyttä, suuttuivat

ja huusivat turhaan loukatun oikeutensa puolesta. Naiset tuuppivat

raivokkaasti olkapäillään ja lanteillaan säilyttääkseen paikkansa tai

hankkiakseen itselleen paremman. Kun puristus kävi liian ankaraksi,

alettiin huutaa: "Älkää työntäkö!" Ja jokainen puolustautui sillä,

että häntä itseään työnnettiin.

Välttääkseen tätä joka päivä uudistuvaa epäjärjestystä olivat

piirin valitsemat komissaarit keksineet kiinnittää leipurin oveen

köyden, josta jokainen sai pitää kiinni vuoronsa mukaan; mutta liian

lähekkäin olevat kädet yhtyivät köydellä ja joutuivat taisteluun

keskenään. Joka vain päästi otteensa, ei enää saanut siitä kiinni.

Pilantekijät tai tyytymättömät leikkasivat tavan takaa poikki sen, ja

niin oli täytynyt luopua köyden käytöstä.

Tässä jonossa oli todella vähällä tukehtua, siinä luuli kuolevansa;

siinä laskettiin leikkiä, päästeltiin pilapuheita, singottiin

herjauksia ylimyksiä ja liittolaisia vastaan, jotka olivat kaiken

pahan alkusyy. Kun joku koira sattui juoksemaan ohi, nimittivät

irvihampaat sitä Pittiksi. Tuolla kuului joukosta mehevä

korvapuustin läiskäys, jonka jonkun naiskansalaisen käsi oli

lennättänyt jonkun hävyttömän poskelle; täällä nuori palvelustyttö

naapurinsa tuuppimana, silmät puoliummessa ja suu raollaan huokaili

tunteellisesti. Jokaista sanaa, jokaista elettä, jokaista liikettä,

jossa vain tuo rakastettava ranskalaisluonne saattoi vainuta jotakin

rivon hupailun aihetta, säesti muuan ryhmä nuoria irstailijoita _Ça

ira_-laululla huolimatta erään vanhan jakobiinin vastalauseista,

jota syvästi loukkasi se, että tuollaisiin likaisiin rivouksiin

sekoitettiin tämä kertosäe, joka tulkitsi tasavaltalaista uskoa

tulevaiseen onneen ja oikeuteen.

Ilmoitusten liisteröijä tuli tikapuut kainalossa ja kiinnitti

seinälle vastapäätä leipuria erään kommuunin julistuksen, joka koski

lihanjakelua. Ohikulkijat pysähtyivät lukemaan tuota vielä liimasta

tahmeaa lehtistä. Muuan kaalien kaupustelija, joka kulki ohi kori

selässä, pakisi karkealla, sälöisellä äänellään:

-- Hyvästi, lihapadat! Nyt saadaan imeä peukaloitamme!

Äkkiä nousi jostakin likaviemäristä niin ruttoinen löyhkä, että

monet rupesivat voimaan pahoin; eräs nainen pyörtyi ja jätettiin

tajuttomana kansalliskaartilaisille, jotka kantoivat hänet muutaman

askelen päässä olevan pumpun alle. Kaikki pitelivät nenäänsä; kuului

murinaa, hätääntyneitä ja kauhistuneita huudahduksia. Ihmiset

tuumivat, olisiko jokin eläin haudattu sinne tai olisiko kenties

joku pahansuopainen pannut sinne kalan tai lähtisikö tuo löyhkä

mahdollisesti jostakin ruumiista; se saattoi myös olla jonkun

aatelismiehen tai papin raato, joka syyskuun murhien ajoilta oli

unohtunut johonkin läheiseen kellariin. -- Sinnekö niitä pantiin?

-- Niitä heitettiin kaikkialle!

-- Se on varmaankin joku Châtelet'n ruumiista. Syyskuun toisena

päivänä näin niitä kolmesataa yhdessä kasassa Pont au Changella.

Pariisilaiset pelkäsivät näiden vanhan järjestelmän miesten kostoa,

jotka kuolleinakin vielä myrkyttivät heidät.

Évariste Gamelin asettui jonoon: hän oli tahtonut säästää vanhalta

äidiltään pitkän seisomisen vaivat. Hänen naapurinsa, kansalainen

Brotteaux, oli hänen mukanaan, tyynenä, hymyilevänä, ja Lucretius

pisti esiin hänen nuuskanruskean takkinsa aina avoimesta taskusta.

Tuo kunnon ukkeli kehui tätä näkyä erinomaiseksi irvileikiksi, uuden

Téniers'in siveltimen arvoiseksi.

-- Nämä lumppuäijät ja nämä mummot, hän sanoi, -- ovat paljon

hauskempia kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, jotka nykyään ovat

niin rakkaita maalareillemme. Minä puolestani olen aina pitänyt

flaamilaisesta koulusta.

Mutta viisaana ja tahdikkaana hän jätti mainitsematta, että hän oli

omistanut kokonaisen gallerian hollantilaisia tauluja, gallerian,

jonka kanssa ainoastaan herra de Choiseulin kokoelma kykeni

kilpailemaan arvossa ja lukumäärässä.

-- Ei ole muuta kaunista kuin antiikki, vastasi maalari, -- ja se,

mikä kantaa sen hengen leimaa; mutta myönnän kyllä, että Téniers'in,

Steenin tai Ostaden karkeat kuvittelut ovat sittenkin arvokkaampia

kuin Watteaun, Boucher'n tai Van Loon kiiltokoreus: ihmisyys on

niissä rumennettu, mutta ei vedetty lokaan ja häpeään kuten Baudoin

ja Fragonard tekevät.

Ilmoituslehtien myyjä meni ohi:

-- _Vallankumoustribunaalin tiedonanto!_... Luettelo

kuolemaantuomituista!

-- Yksi vallankumousoikeus ei riitä, sanoi Gamelin. -- Tarvitaan yksi

jokaiseen kaupunkiin... Mitä sanonkaan? Jokaiseen kuntaan, jokaiseen

kantoniin. Kaikkien perheenisien, kaikkien kansalaisten täytyy nousta

tuomareiksi. Kun kansakuntaa uhkaavat vihollisten tykit ja petturien

tikarit, on lempeys samaa kuin isänmaan kavallus. Ettekö huomaa!

Lyon, Marseille, Bordeaux kapinoivat, Korsika on noussut, Vendée on

tulessa ja liekissä, Mayence ja Valenciennes liittoutuneiden käsissä,

petos kukoistaa maalla ja kaupungeissa, itse sotaleirissä, kavallus

istuu kartta kädessä sotapäällikköjemme neuvospöydän ääressä!...

Siispä pelastakoon giljotiini isänmaan!

-- Minulla ei ole mitään oleellista vastaväitettä tehtävänä

giljotiinia vastaan, vastasi vanha Brotteaux. --Luonto, tuo ainoa

valtias ja opettaja, jonka tunnustan, ei millään tavoin varmista

minua siitä, että ihmisen elämä olisi jonkin arvoinen, päinvastoin

se kaikella tavoin opettaa, että sillä ei ole mitään arvoa. Elävien

olentojen ainoa tarkoitus näyttää olevan joutua toisten samaan

kohtaloon tuomittujen olentojen ruoaksi. Murha on luonnonoikeus,

siispä on myös kuolemanrangaistus oikeutettu, sikäli kuin sitä

ei käytetä siveyden ja oikeuden nimessä, vaan välttämättömyyden

pakosta tai jonkin edun vuoksi. Kuitenkin mahtaa minulla olla hyvin

turmeltuneet vaistot, koskapa minä inhoan verenvuodatuksen näkemistä,

ja tätä heikkoutta minussa ei koko filosofiani ole vielä kyennyt

parantamaan.

-- Tasavaltalaiset, sanoi Évariste, -- ovat inhimillisiä ja

tunteellisia. Ainoastaan itsevaltiaat pitävät kuolemanrangaistusta

välttämättömänä vallanvälineenä. Kaikkivaltias kansa on sen poistava

kerran. Robespierre on jo noussut sitä vastustamaan ja hänen kanssaan

kaikki isänmaanystävät; laki, joka määrää sen poistettavaksi,

ei koskaan voi tulla liian aikaisin. Mutta sitä ei voida panna

käytäntöön, ennenkuin tasavallan viimeinen vihollinen on kaatunut

lain miekkaan.

Gamelinin ja Brotteaux'n takana seisoi nyt sankka joukko

myöhästyneitä, ja niiden joukossa myös useita korttelin naisia,

muun muassa eräs pitkä komea trikotöösi silomyssy päässä, puukengät

jalassa, miekka vyöllä, ja eräs soma, vaalea, kiharatukkainen

tyttönen, hyvin rypistynyt saali hartioilla, sekä eräs nuori, kalpea

ja laiha äiti, joka antoi rintaa raihnaan näköiselle lapselle.

Lapsi, joka ei enää saanut rinnoista irti maitoa, huusi, mutta sen

huudot olivat heikkoja ja nyyhkytykset olivat tukehduttaa sen. Se

oli todella säälittävän pikkuinen raukka, sen iho oli kelmeänharmaa,

silmät tulehtuneet, ja äiti tarkasteli sitä levottoman tuskaisesti.

-- Siinäpä on kovin pikkuinen, sanoi Gamelin kääntyen tuon kurjan

kapalovauvan puoleen, joka valitti ja vikisi aivan hänen selkänsä

takana viimeksi saapuneiden jonottajien tukahduttavassa tungoksessa.

-- Hän on puolen vuoden vanha, tuo pikku kulta! Hänen isänsä on

armeijassa: hän on ollut Condéssa ajamassa pois itävaltalaisia.

Hänen nimensä on Michel Dumonteil ja hän on kangaskauppa-apulainen

ammatiltaan. Hän kirjoitutti itsensä armeijaan eräässä teltassa, joka

oli pystytetty vastapäätä kaupungintaloa. Ystävä-raukkani tahtoi

puolustaa isänmaataan ja nähdä vähän maailmaa... Hän kirjoittaa, että

minun pitäisi olla kärsivällinen. Mutta kuinka herran nimessä voin

antaa ruokaa Paulille -- hänen nimensä on Paul -- kun en voi hankkia

ruokaa itsellenikään?

-- Voi, huudahti tuo kaunis, vaalea tyttö, -- täällä saamme vielä

jonottaa tunnin ja illalla on sama surkeus sekatavarakaupan edessä.

Saa melkein panna henkensä alttiiksi saadakseen kolme munaa ja pienen

murenan voita.

-- Voita, huokasi naiskansalainen Dumonteil, -- sitä en ole nähnyt

kolmeen kuukauteen!

Ja kuorossa naiset valittivat elintarpeiden niukkuutta ja kalleutta

lingoten kirouksia emigrantteja vastaan ja vaatien giljotiinin alle

piirin komissaareja, jotka häpeällisen suosion hinnalla antoivat

kananpoikasia ja neljän naulan painoisia leipiä kevytmielisille

naisille. Kerrottiin hälyyttäviä uutisia häristä, joita oli upotettu

Seineen, viljasäkeistä, joita oli tyhjennetty likaviemäreihin,

leivistä, joita oli heitetty makkeihin... Kuningasmieliset,

rolandilaiset ja brissotisti-verenimijät koettivat noilla keinoin

näännyttää nälkään Pariisin väestöä.

Äkkiä tuo kaunis, vaalea, rypistyneeseen saaliin kääriytynyt tyttö

alkoi parkua niinkuin hänellä olisi ollut tuli hameissaan, joita hän

kiivaasti pudisteli käännellen taskujaan ja selittäen, että häneltä

oli varastettu kukkaro.

Tieto tästä varkaudesta herätti suurta paheksumista tässä

pieneläjäjoukossa, joka oli ryöstänyt Saint-Germainin esikaupungin

hotellit ja valloittanut Tuileries'n ottamatta mitään mukaansa,

näissä käsityöläisissä ja työläisvaimoissa, jotka aivan halusta

olisivat polttaneet Versailles'n linnan, mutta jotka olisivat

katsoneet itselleen ikihäpeäksi, jos he olisivat varastaneet

nuppineulankaan. Nuoret pojanvekkulit uskalsivat heittää jonkin

ilkeän letkauksen tuon kauniin tytön onnettomuudesta, mutta yleinen

mumina keskeytti heti heidän pilansa. Ehdotettiin jo, että varas

olisi hirtettävä lyhtypylvääseen. Myrskyinen ja puolueellinen etsintä

alkoi. Pitkä trikotöösi osoitti sormellaan muuatta vanhaa miestä,

jota epäilin entiseksi munkiksi, ja sanoi vaikka vannovansa, että

juuri tuo "kapusiini" oli tehnyt nuo kepposet. Väkijoukko, joka heti

oli varma asiasta, huusi: "Hirteen, hirteen!"

Tuo vanha mies, joka näin yht'äkkiä oli joutunut yleisen kostonhimon

esineeksi, seisoi hyvin nöyrässä asennossa kansalainen Brotteaux'n

edessä. Totta sanoen muistutti todella koko hänen ulkonäkönsä

suuresti entistä munkkia. Hänen piirteensä olivat erittäin

kunnianarvoiset, vaikkakin ne nyt vääristyivät levottomuudesta, jonka

tuossa mies-parassa herätti väkijoukon uhkaava asenne ja vielä tuore

muisto syyskuun päivistä. Pelko, joka kuvastui hänen kasvoillaan,

teki hänet vieläkin enemmän epäilyksen alaiseksi rahvaan edessä, joka

mielellään uskoo, että ainoastaan rikolliset pelkäävät sen tuomioita,

ikäänkuin ei se harkitsematon nopeus, jolla se panee ne täytäntöön,

voisi peloittaa kaikkein viattomimpiakin.

Brotteaux'n periaatteisiin kuului olla koskaan vastustamatta yleistä

mielipidettä, etenkään silloin, kun se esiintyi typeränä ja julmana,

"sillä silloin", hän sanoi, "kansan ääni oli Jumalan ääni". Mutta

Brotteaux oli epäjohdonmukainen: hän väitti, että tämä mies, oli hän

sitten kapusiini tai ei, ei mitenkään ollut voinut varastaa mitään

kyseessä olevalta naiskansalaiselta, koskapa hän ei ollut hetkeäkään

ollut hänen lähellään.

Kansanjoukko teki siitä sen johtopäätöksen, että se, joka puolusti

varasta, oli hänen rikostoverinsa, ja oltiin sitä mieltä, että oli

ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin noiden molempien pahantekijöiden

suhteen, ja kun Gamelin meni takuuseen Brotteaux'n puolesta,

ehdottivat varovaisimmat joukosta, että hänetkin oli noiden molempien

toisten kanssa lähetettävä piirihallitukseen.

Mutta tuo kaunis tyttö huudahti äkkiä iloisesti, että hän olikin

löytänyt kukkaronsa. Heti ruvettiin häntä joka taholta sättimään ja

solvaamaan ja uhattiin vitsoa hänet julkisesti kuin nunna ikään.

-- Herra, sanoi munkki Brotteaux'lle, -- minä kiitän teitä siitä,

että piditte puoltani. Nimeni on yhdentekevä, mutta tahdon kuitenkin

sanoa sen teille: se on Louis de Longuemare. Minä olen tosiaankin

munkki, mutta en kapusiini, kuten nämä naiset ovat väittäneet.

Kaukana siitä: kuulun barnabiittien munkkikuntaan, joka on

lahjoittanut kirkolle joukon opettajia ja pyhimyksiä. Jos tahtoo

saada selville sen alkuperän, ei riitä mennä ajassa taaksepäin pyhään

Carolus Borromeukseen asti: sen varsinaisena perustajana on pidettävä

itse apostoli Paavalia, jonka nimimerkki sillä on vaakunassaan. Minun

on täytynyt jättää luostarini, joka on muuttunut Pont-Neuf-piirin

kokoushuoneistoksi, ja pukeutua maalliseen vaatetukseen.

-- Arvoisa isä, sanoi Brotteaux, tarkastellen herra de Longuemaren

pitkää mustaa lievenuttua, -- teidän pukunne todistaa riittävästi,

että te ette ole kieltänyt säätyänne, sen nähdessään luulisi teitä

pikemmin munkkikuntanne uudistajaksi kuin luopioksi. Ja tuossa

ankaran yksinkertaisessa puvussa asetatte itsenne tahallisesti

alttiiksi jumalattoman rahvaan solvauksille.

-- En suinkaan minä sentään voi kulkea sinisessä mekossa niinkuin

nuorallatanssija, vastasi munkki.

-- Arvoisa isä, mitä sanon takistanne, sen sanon antaakseni

tunnustuksen teidän luonteellenne ja varoittaakseni teitä niistä

vaaroista, joihin voitte joutua.

-- Oi hyvä herra, parempi olisi, jos päinvastoin kehoittaisitte minua

pysymään lujana uskossani, sillä olen liiankin taipuvainen pelkäämään

vaaraa. Olen riisunut yltäni munkkipukuni, ja se on jo tavallaan

eräänlaista uskostaluopumista. Olisin kuitenkin halunnut edelleenkin

asua siinä talossa, jossa Jumala armossaan niin monta vuotta on

sallinut minun viettää rauhallista ja maailman silmiltä kätkettyä

elämää. Hankin luvan jäädä sinne ja sainkin pitää vanhan koppini,

jota vastoin muu kirkko muodostettiin jonkinlaiseksi raatihuoneeksi,

jota he nimittivät piirihallitukseksi. Minä näin, hyvä herra, niin,

minä näin, miten he löivät rikki pyhän totuuden vertauskuvat;

minä näin, miten he apostoli Paavalin nimen paikalle asettivat

rangaistusvangin lakin. Olinpa välistä mukana piirihallinnon

istunnoissakin ja kuulin niissä esitettävän aivan hämmästyttäviä

erehdyksiä. Vihdoin kuitenkin jätin tämän häväistyn asuinmajan ja

saatuani kansalliskonventilta sadan pistoolin suuruisen eläkkeen

muutin asumaan erääseen talliin, josta hevoset oli viety pois

sotatarkoituksiin. Siellä minä luen messuja muutamille uskovaisille,

jotka tulevat sinne todistamaan Jeesuksen Kristuksen kirkon ikuista

pysyväisyyttä.

-- Minun nimeni on Brotteaux, jos tahdotte sen tietää, arvoisa isä,

sanoi toinen, -- ja minä olin muinoin publikaani.

-- Pyhä Matteus on opettanut minulle, vastasi isä Longuemare, -- että

voi odottaa hyvää sanaa publikaanilta.

-- Isäni, olette liian kohtelias.

-- Kansalainen Brotteaux, sanoi Gamelin, -- ettekö ihaile tätä hyvää

kansaa, joka isoaa enemmän oikeutta kuin leipää: jokainen täällä oli

valmis jättämään paikkansa rangaistakseen varasta. Nämä köyhät miehet

ja naiset, jotka saavat alistua niin moniin kieltäymyksiin, ovat

ankaran rehellisiä eivätkä voi kärsiä epärehellistä tekoa.

-- Täytyypä myöntää, vastasi Brotteaux, -- että nämä ihmiset

innossaan saada hirttää varkaan olisivat voineet pidellä hyvinkin

pahasti tätä kunnon munkkia, hänen puolustajaansa ja hänen

puolustajansa puolustajaa. Yksistään jo heidän ahneutensa ja heidän

itsekäs rakkautensa omaan omaisuuteensa oli omiaan yllyttämään heitä

siihen: varas, joka oli rohjennut iskeä kyntensä yhteen heistä,

uhkasi heitä kaikkia; he suojasivat itseään rankaisemalla häntä...

Sitä paitsi on hyvin luultavaa, että useimmat näistä käsityöläisistä

ja työläisvaimoista ovat rehellisiä ja kunnioittavat toisen

omaisuutta. Tuota tuntemustapaa ovat heidän isänsä ja äitinsä heihin

lapsuudesta asti istuttaneet antamalla heille kylliksi selkään ja

ajamalla heihin hyvettä takapuolen kautta.

Gamelin ei salannut vanhalta Brotteaux'lta, että sellainen puhetapa

ei tuntunut hänestä filosofin arvoiselta.

-- Hyve, hän sanoi, -- on luonnollinen ihmiselle: Jumala on

istuttanut sen siemenen kuolevaisten sydämeen.

Brotteaux-vanhus oli jumalankieltäjä, ja tämä ateismi oli hänelle

ehtymätön nautinnon lähde.

-- Huomaanpa, kansalainen Gamelin, että te, vaikka olettekin

vallankumouksellinen maanpäällisissä asioissa, olette vanhoillinen,

jopa taantumuksellinenkin, kun on kysymys taivaallisista. Robespierre

ja Marat ovat sitä yhtä paljon kuin tekin. Ja minusta on merkillistä,

että ranskalaiset, jotka eivät enää siedä mitään kuolevaista

kuningasta, kuitenkin itsepäisesti haluavat pitää kuolemattoman

kuninkaan, joka on paljon hirmuvaltaisempi ja julmempi. Sillä mitä

on Bastilji, niin, yksinpä kidutuskammiokaan helvettiin verraten?

Ihmiskunta jäljentää jumalansa tyranniensa mukaan, ja te, jotka

hylkäätte alkuperäisen kuvan, säilytätte kuitenkin jäljennöksen!

-- Oh, kansalainen, huudahti Gamelin, -- ettekö häpeä puhua tuolla

tavalla! Ja kuinka voitte sekoittaa tietämättömyyden ja pelon

synnyttämiä pimeitä jumaluuksia itse maailmojen Luojaan? Usko hyvään

Jumalaan on siveellisyyden kannalta välttämätön. Korkein olento on

kaikkien hyveiden alkulähde, eikä voi olla tasavaltalainen, ellei

usko Jumalaan. Sen ymmärsi Robespierrekin, joka jakobiinien salista

käski viedä pois filosofi Helvetiuksen rintakuvan, sentähden että

tämä oli istuttanut ranskalaisiin orjuuden taipumusta opettamalla

heille jumalankieltämistä... Toivon joka tapauksessa, kansalainen

Brotteaux, että sitten kun tasavalta on säätänyt Järjen palveluksen,

te ette kieltäydy tunnustamasta niin viisasta uskontoa.

-- Minä rakastan järkeä, mutta minä en kiihkoile sen puolesta,

vastasi Brotteaux. -- Järki johtaa ja valaisee meitä; mutta sitten

kun olette tehneet sen jumalaksenne, se on sokaiseva teidät ja vievä

teidät rikoksiin.

Ja seisoen molemmin jaloin katuojassa Brotteaux jatkoi

järkeilemistään aivan samoin kuin hän vielä jonkin aika takaperin

keskusteli istuen jossakin noista paroni d'Holbachin kuuluista

nojatuoleista, jotka, kuten hänellä oli tapana sanoa, muodostivat

koko luonnonfilosofian pohjaperustuksen.

-- Jean-Jacques Rousseau, hän sanoi, -- jolla oli koko lailla kykyä,

etenkin musikaalista, oli aika vekkuli väittäessään saaneensa

siveysoppinsa luonnolta, kun hän itse asiassa oli saanut sen

Calvinilta. Luonto opettaa meitä syömään toisiamme ja on itse

meille esikuvana kaikkiin niihin rikoksiin ja paheisiin, jotka

yhteiskuntalaitos parantaa tai salaa. Tulee rakastaa hyveellisyyttä;

mutta on hyvä tietää, että se yksinkertaisesti vain on eräs

keino, jonka ihmiset ovat keksineet voidakseen elää mukavasti

yhdessä. Se, mitä me nimitämme moraaliksi, on ainoastaan meidän

ja meidän kaltaistemme olentojen epätoivoista hyökkäystä yleistä

maailmanjärjestystä vastaan, joka on taistelua, verilöylyä ja

vastakkaisten voimien sokeata leikkiä. Se hävittää itse itsensä,

ja mitä enemmän minä tuota asiaa ajattelen, sitä enemmän varmistun

siitä, että maailma on raivohullu. Jumaluusoppineet ja filosofit,

jotka tekevät Jumalasta luonnon alkusyyn ja maailmankaikkeuden

rakentajan, antavat hänestä tällä menettelyllä sangen järjettömän ja

ilkeän kuvan. He sanovat häntä hyväksi, sentähden että he pelkäävät

häntä, mutta heidän täytyy sittenkin tunnustaa, että hän toimii

julmasti. He edellyttävät hänen ominaisuudekseen yksinpä ihmisellekin

harvinaisen pahanilkisyyden. Ja juuri siten he hankkivat hänelle

palvelijoita maan päällä. Sillä meidän kurja sukukuntamme ei koskaan

rupeaisi palvelemaan oikeudenmukaisia ja hyväntahtoisia jumalia,

joita sen ei tarvitsisi pelätä; eikä se viitsisi osoittaa niille

hyvistä töistäkään kiitollisuutta, jonka se tietäisi tarpeettomaksi.

Ilman kiirastulta ja helvettiä olisi tuo hyvä jumala jotakuinkin

vähäpätöinen herra.

-- Hyvä herra, sanoi isä Longuemare, -- älkää puhuko mitään

luonnosta: te ette tiedä, mitä se on.

-- Jumal'avita, sen tiedän minä yhtä hyvin kuin tekin, arvoisa isä!

-- Te ette voi sitä tietää, koska teillä ei ole mitään uskontoa

ja koska vain uskonto voi opettaa meille, mitä luonto on, missä

suhteessa se on hyvä ja kuinka se on turmeltunut. Älkää muuten

odottakokaan, että minä vastaisin syytöksiinne: Jumala ei ole suonut

minulle sitä hengen voimaa ja puheen hehkua, jota tarvitsisin

voidakseni todistaa vääriksi teidän erehdyksenne. Pikemminkin

pelkään, että kykenemättömyydelläni vain antaisin teille uutta

aihetta pilkkaan ja paatumukseen, ja vaikka tunnenkin palavaa halua

palvella teitä, en varomattomalla ihmisrakkaudellani voittaisi muuta

kuin...

Hänen puheensa keskeytti moniääninen huuto, joka tullen jonon

etupäästä ilmoitti koko nälkäisten joukolle, että leipomo

avasi ovensa. Alettiin edetä, mutta kovin hitaasti. Muuan

kansalliskaartilainen päästi viran puolesta ostajat sisään yhden

kerrallaan. Paitsi leipuria, hänen vaimoaan ja apulaispoikaansa oli

leivänmyynnissä vielä mukana kaksi siviilipukuista komissaaria, jotka

kolmivärinen nauha vasemmassa käsivarressaan ottivat selvän siitä,

että ostaja todella kuului tähän piiriin, sekä valvoivat sitä, ettei

hänelle annettu enempää kuin mitä hänelle suhteellisesti kuului

niiden suiden mukaan, joita hänellä oli elätettävänä.

Kansalainen Brotteaux piti nautinnon etsimistä elämän ainoana

päämääränä: hän oli varma siitä, etteivät järki ja aistit, nuo

jumalien puutteessa ainoat tuomarit, voineet keksiä mitään sen

parempaa. Koska siis tämän viisaan miehen mielestä maalarin

mielipiteet olivat vähän liian kiihkeitä ja munkin taaskin

liian yksinkertaisia ollakseen erityisen huvittavia, veti hän,

sovelluttaakseen vallitsevissa olosuhteissa menettelynsä oppinsa

mukaiseksi, nuuskanruskean takkinsa ammottavasta taskusta esiin

rakkaan Lucretiuksensa, joka elämän joka kohdassa aina tuotti hänelle

mitä vilpittömintä nautintoa ja hupia. Tuo punainen safiaaninidos oli

käytännössä kulunut ja kansalainen Brotteaux oli varovaisuuden vuoksi

raaputtanut kannesta pois vaakunansa, kolme kultasaarta, jotka hänen

isänsä, vuokraaja, oli ostanut sievoisella käteisellä rahasummalla.

Hän avasi kirjasta sen paikan, missä runoilijafilosofi, joka tahtoo

parantaa ihmiset rakkauden turhasta levottomuudesta, yllättää

erään naisen palvelijattariensa sylistä tilassa, joka oli omiaan

loukkaamaan kaikkia rakastavan miehen vaistoja. Kansalainen Brotteaux

luki nuo säkeet kuitenkaan voimatta samalla olla heittämättä

katseitaan soman tyttönaapurinsa kullanhohtavaan niskaan ja nauttien

hengittämättä tuon pienen risa-Liisan kostean hipiän tuoksua.

Runoilija Lucretiuksella oli vain yksi viisaus: hänen oppilaallaan

Brotteaux'lla oli useampia.

Hän luki ja eteni jonossa kaksi askelta neljännestunnissa. Hänen

korvansa, jota latinalaisen runottaren vakavat ja runsaat soinnut

iloittivat, oli kerrassaan kuuro kaikelle sille, mitä eukot hänen

ympärillään hälisivät leivän, sokerin, kahvin, kynttiläin ja saippuan

kallistumisesta. Täten hän säilytti sielunrauhansa saapuen vihdoin

hartaana ja vakavana leipomon ovelle. Hänen takanaan seisoi Évariste

Gamelin ja saattoi hänen päänsä yli nähdä oven rautaristikon päältä

loistelevan kullatun lyhteen.

Hänkin astui nyt vuorostaan myymälään: korit ja hyllyt olivat tyhjiä;

leipuri ojensi hänelle viimeisen leivän, joka vielä oli jäljellä

ja joka ei painanut kahta naulaa. Évariste maksoi, ja rauta-aita

suljettiin heti hänen kintereillään, ettei raivostunut rahvas pääsisi

väkisin hyökkäämään leipomoon. Turha pelko: nämä ihmisparat, jotka

olivat saaneet oppia kuuliaisuutta sekä entisiltä sortajiltaan että

uusilta vapauttajiltaan, lähtivät hiljaa pois painunein päin ja

laahustavin askelin.

Kun Gamelin tuli kadun kulmaan, hän näki naiskansalainen Dumonteilin

istuvan eräillä portailla kapalovauva sylissään. Hän istui kuin

kivettyneenä, värittömänä, kuivin, ilmeettömin silmin. Lapsi imi

ahnaasti hänen sormeaan. Gamelin seisoi hetkisen hänen edessään,

ujona, epävarmana. Nainen ei näyttänyt näkevän häntä.

Gamelin sammalsi muutamia sanoja, veti sitten taskustaan veitsen,

luisella varrella varustetun linkkuveitsen, leikkasi leipänsä kahtia

ja laski toisen puoliskon tuon nuoren äidin syliin, joka loi häneen

hämmästyneen katseen: mutta Gamelin oli jo samassa kääntynyt nurkan

taa.

Kun Évariste tuli kotiin, istui hänen äitinsä ikkunan ääressä ja

parsi sukkia. Hän pani iloisesti jäljelläolevan leivän äitinsä käteen.

-- Suo minulle anteeksi, äiti-kulta: olin niin väsynyt

pitkäaikaisesta seisomisesta ja odottamisesta helteessä, että

kotimatkalla vähitellen murentelin suuhuni puolet meidän

leipäannoksestamme. Siitä on tuskin enää edes sinun osaasi jäljellä.

Ja hän oli pudistelevinaan murusia takistaan.