V.

Kello yhdeksän aamulla Évariste kohtasi Luxembourg'in puistossa

Élodien, joka odotti häntä eräällä penkillä.

Ensimmäisestä rakkaudentunnustuksestaan alkaen he olivat kuukauden

ajan tavanneet toisensa joka päivä joko _Maalaavassa Amorissa_ tai

ateljeessa Place de Thionvillen varrella. He seurustelivat hyvin

tuttavallisesti, mutta kuitenkin pidättyvästi, kuten tuon vakavan

ja kunniallisen ihailijan luonne vaati. Hän oli sekä deisti että

kunnon kansalainen ja valmis solmimaan liiton rakastettunsa kanssa

joko lain tai ainoastaan Jumalan kasvojen edessä, aivan asianhaarojen

mukaan, mutta missään nimessä hän ei tahtonut tehdä sitä muuten kuin

täydessä päivän valossa ja julkisesti. Élodie käsitti kyllä hyvin,

kuinka kunnioitettava tällainen aikomus oli, mutta kun hän ei uskonut

tästä kaikin puolin mahdottomasta avioliitosta koskaan tulevan totta

eikä myöskään tahtonut uhmata ulkonaista sopivaisuutta, hän alkoi

totuttaa itseään siihen ajatukseen, että heidän välillään voisi olla

suhde, joka salassa pidettynä olisi säädyllinen, kunnes pitkäaikainen

kestävyys tekisi sen myös kunnioitettavaksi. Jonakin päivänä hän

toivoi kyllä voittavansa tuon liian kunnioittavan ihailijansa

epäröimiset, ja niinpä hän, kun hän ei tahtonut lykätä kauemmaksi

eräitä välttämättömiä tunnustuksia, oli pyytänyt tunnin keskustelua

tyhjässä puutarhassa Kartusiaaniluostarin lähellä.

Hän katsoi Évaristeen hellästi ja avomielisesti, tarttui hänen

käteensä, veti hänet istumaan viereensä ja alkoi puhua vakavasti:

-- Minä rakastan sinua liian paljon salatakseni sinulta mitään,

Évariste. Luulen olevani arvoisesi: en olisi sitä, ellen sanoisi

sinulle kaikkea. Kuule siis minua ja ole tuomarini! En voi soimata

itseäni mistään alhaisesta, halvasta tai itsekkäästä teosta. Olen

vain ollut heikko ja herkkäuskoinen... Ota myös huomioon, ystäväni,

ne vaikeat olosuhteet, joissa olen elänyt. Sinä tunnet ne: minulla

ei ollut enää äitiä; isäni, joka vielä oli nuori, ei ajatellut

muuta kuin huvituksiaan eikä ollenkaan huolehtinut minusta. Minä

olin tunteellinen; luonto oli lahjoittanut minulle hellän sydämen

ja jalomielisen sielun; ja vaikka en myöskään ollut jäänyt vaille

lujuutta ja tervettä arvostelukykyä, niin voitti tunne sillä kertaa

minussa järjen. Voi, se voittaisi minussa vielä tänäkin päivänä,

jos ne joutuisivat kiistaan siitä, antautuako vai ei kokonaan ja

ikipäiviksi sinulle, Évariste.

Élodie ilmaisi ajatuksensa täsmällisesti ja hillitysti. Hänen sanansa

olivat edeltäpäin harkittuja. Jo kauan sitten hän oli päättänyt tehdä

tunnustuksensa, siksi että hän oli luonteeltaan suora, siksi että

hänestä oli hauskaa jäljitellä Jean Jacques'ia, ja myös siksi, että

hän, järkevästi kylläkin, ajatteli näin: "Jonakin kauniina päivänä

Évariste voi saada tietää salaisuuksia, jotka eivät ole yksin minun

hallussani; parempi siis on, että vapaaehtoisella tunnustuksella,

joka koituu minulle kunniaksi, ilmaisen hänelle sen, minkä hän

muuten eräänä päivänä saa kuulla muilta ikuiseksi häpeäksi minulle."

Lempeämielinen ja luonnolle kuuliainen kun hän oli, ei hän tuntenut

itseään erittäin syylliseksi, ja hänen tunnustuksensa ei sentähden

ollut niinkään vaikea; eikä hän muuten aikonut sanoakaan enempää kuin

mikä oli välttämätöntä.

-- Ah, hän huokasi, -- minkätähden et sinä tullut luokseni, rakas

Évariste, silloin kun olin yksin ja hylätty?...

Gamelin oli käsittänyt Élodien pyynnön ruveta hänen tuomarikseen

aivan kirjaimellisesti. Ollen luonteensa ja kirjallisen kasvatuksensa

nojalla kuin luotu kotioikeuden harjoittajaksi hän oli heti valmis

kuulemaan Élodien tunnustuksia.

Kun tämä empi, hän antoi hänelle merkin puhua.

Silloin Élodie kertoi koruttomasti:

-- Eräs nuori mies, jolla paitsi huonoja ominaisuuksia oli myös

hyviä ja joka toi esille ainoastaan viimeksimainitut, tunsi

jonkinlaista kiintymystä minuun ja osoitti minulle itsepintaista

huomiota, joka hänenlaisensa miehen puolelta oli hämmästyttävää: hän

oli parhaassa iässään, hyvin miellyttävä ja viehättävien naisten

suosiossa, jotka eivät laisinkaan peittäneet lämpimiä tunteitaan.

Hän ei hurmannut minua kauneudellaan eikä henkevyydellään...

Hän osasi liikuttaa sydäntäni rakkaudenosoituksillaan, ja minä

luulenkin, että hän todella rakasti minua. Hän oli hellä, tulinen.

En vaatinut muita takeita kuin hänen sydämensä, ja hänen sydämensä

oli huikentelevainen... En syytä ketään muita kuin itseäni, tunnustan

ainoastaan oman vikani, en hänen vikaansa. En syytä häntä, sillä hän

on käynyt minulle vieraaksi. Oi, minä vannon sinulle, Évariste, hän

on minulle niinkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan!

Hän vaikeni. Gamelin ei vastannut mitään. Hän risti käsivartensa;

hänen katseensa oli jäykkä ja pimeä. Hän ajatteli samalla kertaa

rakastettuaan ja sisartaan Julie'tä. Juliekin oli kuunnellut

rakastajan kuiskeita, mutta erosi siinä suhteessa onnettomasta

Élodiesta, että hän oli antanut ryöstää itsensä, ei tunteellisen

sydämensä hairahduksessa, vaan voidakseen kaukana omaisistaan

elää huvituksissa ja ylellisyydessä. Ankaruudessaan hän oli

tuominnut sisarensa, ja hän kallistui jo langettamaan tuomiota myös

rakastetustaan.

Élodie jatkoi kaikkein suloisimmalla äänellään:

-- Olin imenyt itseeni filosofien oppeja; uskoin, että ihmiset

luonnostaan olivat hyviä. Onnettomuuteni oli siinä, että satuin

saamaan rakastajan, joka ei ollut kehittynyt luonnon ja siveyden

koulussa ja jonka yhteiskunnalliset ennakkoluulot, kunnianhimo,

itserakkaus ja väärä kunniantunto olivat tehneet itsekkääksi ja

petolliseksi.

Näillä, tarkoituksellisesti lausutuilla sanoilla oli toivottu

vaikutuksensa. Gamelinin silmät kävivät lempeämmiksi. Hän kysyi:

-- Kuka oli sinun viettelijäsi? Tunnenko minä hänet?

-- Sinä et tunne häntä.

-- Sano hänen nimensä!

Élodie oli ennakolta aavistanut, että tämä kysymys tehtäisiin ja oli

myös päättänyt olla siihen vastaamatta.

Hän alkoi perustella kantaansa.

-- Säästä minua, minä pyydän. Sekä itsesi tähden että minun. Olen jo

sanonut liiankin paljon.

Ja kun Évariste edelleen piti kiinni vaatimuksestaan:

-- Meidän rakkautemme pyhän asian vuoksi en tahdo sanoa mitään, mikä

lähemmin hahmottelisi mielikuvituksellesi tuon... muukalaisen kuvan.

En tahdo manata esiin mustasukkaisuuden kummitusta; en tahdo saada

kiusallista varjoa välillemme. Kun kerran itse olen unohtanut tuon

miehen, en tahdo tutustuttaa sinuakaan häneen.

Gamelin kiusasi häntä edelleen sanomaan viettelijän nimeä: hän käytti

itsepintaisesti tätä sanaa, sillä hän ei vähääkään epäillyt sitä,

että Élodieta oli vietelty, petetty, harhaanjohdettu. Hänen päähänsä

ei edes pälkähtänytkään, että asia mahdollisesti olisi voinut olla

toisin ja että Élodie olisi voinut totella himoa, vastustamatonta

viettiä, ja seurata oman lihansa ja verensä ääntä; hänen järkeensä

ei mahtunut, että tämä hekumallinen ja hellä olento, tämä kaunis

uhri olisi voinut itse antautua; hänen oli välttämättä täytynyt,

hänen käsityskantansa mukaan, joutua ylivoiman ja viekkauden

uhriksi, hänelle oli tehty väkivaltaa, hänet oli; langetettu hänen

joka askelensa alle viritettyihin pauloihin. Hän teki Élodielle

kysymyksiä, jotka kyllä olivat muodoltaan hienotunteisia, mutta

eivät silti sen vähemmän täsmällisiä, asian ytimeen tunkevia,

kiusaavia. Hän kysyi häneltä, kuinka tämä suhde oli muodostunut,

oliko se ollut pitkä vai lyhytaikainen, rauhallinen vai myrskyisä,

ja millä tavalla se oli rikkoutunut. Ja yhä uudelleen ja uudelleen

hän johti puheen niihin keinoihin, joita tuon miehen oli täytynyt

käyttää vietelläkseen hänet, aivan kuin niiden olisi pitänyt olla

aivan erityisen harvinaisia ja ennenkuulumattomia. Mutta kaikki nämä

kysymykset olivat turhia. Lempeänä ja rukoilevana, mutta itsepäisenä

Élodie vaikeni edelleenkin, huulet yhteenpuristuneina ja silmät

täynnä kyyneliä.

Mutta kun Évariste kysyi, missä tuo mies nykyään oleskeli, vastasi

hän:

-- Hän on kuningaskunnan ulkopuolella.

Hän korjasi nopeasti:

--... poissa Ranskasta.

-- Emigrantti! huudahti Gamelin.

Élodie katsoi häneen mykkänä, samalla kertaa rauhoittuneena ja

murheissaan, nähdessään hänen noin sieppaavan ilmasta valtiollisten

intohimojensa mukaisen totuuden ja antavan mustasukkaisuudelleen heti

jakobiinisen värityksen.

Itse asiassa oli Élodien rakastaja ollut pieni, hyvin sievä kirjuri

eräässä virastossa, oikea enkeli, joka paperit kainalossa kiiruhti

katujen poikki; Élodie oli tätä poikasta rakastanut suuresti ja

vielä nytkin kolmen vuoden jälkeen hän tunsi häntä muistellessaan

povensa lämpimästi ailahtavan. Kirjuri etsi vanhempien ja rikkaiden

naisten suosiota: hän hylkäsi Élodien erään yhtä ja toista kokeneen

naisen vuoksi, joka palkitsi hyvin hänen vaivansa. Kun kuninkaalliset

virat lakkautettiin, hän oli mennyt Pariisin määrin virastoon ja oli

nykyään sanskulottirakuuna ja erään _l'ancien régimeen_ kuuluvan

naisen salarakastelija.

-- Aatelismies! Maanpakolainen! toisti Gamelin, jonka erehdystä

Élodie tyystin varoi korjaamasta, sillä hän ei ollut koskaan

aikonutkaan valaista hänelle koko totuutta. -- Ja hän hylkäsi sinut

halpamaisesti?

Élodie nyökkäsi.

Gamelin painoi hänet rintaansa vasten:

-- Sinä monarkistisen turmeluksen armas uhri, rakkauteni on kostava

puolestasi tuolle kurjalle. Suokoon taivas, että saan kohdata hänet!

Varmasti olen tunteva hänet!

Élodie käänsi päänsä pois samalla kertaa surullisena, hymyilevänä ja

pettyneenä. Hän olisi toivonut, että Évariste olisi ollut älykkäämpi

rakkauden asioissa, luonnollisempi ja raakamaisempi. Hän tunsi,

että tämä antoi anteeksi niin nopeasti ainoastaan sentähden, että

hänellä oli viileä mielikuvitus, ja että tuo tunnustus, jonka hän oli

hänelle tehnyt, ei herättänyt hänessä mitään sellaisia mielikuvia,

jotka kiduttavat hekumallisia, ja että hän sanalla sanoen näki tässä

viettelyssä ainoastaan siveellisen ja yhteiskunnallisen tosiasian.

He olivat nousseet ja kulkivat pitkin puiston vihreitä käytäviä.

Gamelin sanoi, että hän kunnioitti Élodieta nyt enemmän, sentähden

että hän oli kärsinyt. Élodie ei olisi pyytänyt niin paljoa; mutta

hän rakasti Évaristea sellaisena kuin tämä oli ja ihaili hänessä sitä

taiteellista neroa, jonka hän näki hänestä loistavan.

Luxembourg'in puistosta ulos tullessaan he kohtasivat taajoja

kansanjoukkoja Rue de l'Égalitélla ja Kansallisteatterin ympärillä,

mikä seikka ei juuri hämmästyttänyt heitä; sillä jo muutamia päiviä

oli vallinnut ankara mieltenkuohu kaikkein isänmaallisimmissa

piireissä; singottiin vakavia syytöksiä Orleans'in puoluetta

ja Brissot'n rikostovereita vastaan, jotka, mikäli kerrottiin,

suunnittelivat Pariisin hävittämistä ja tasavaltalaisten

joukkomurhaa. Ja Gamelin oli itse vähän aikaa sitten allekirjoittanut

kunnallisneuvoston anomuksen, jossa vaadittiin noiden

kahdenkymmenenyhden poissulkemista.

Aikoessaan mennä sen kaarikäytävän läpi, joka yhdisti teatterin

lähimpänä olevaan taloon, heidän täytyi tunkeutua erään

_carmagnole_-pukuisen kansalaisryhmän läpi, jolle muuan nuori

sotilas, kaunis kuin Praksiteleen Eros, pantterinnahkainen kypärä

päässään, puhui ylhäältä parvekkeelta. Tämä hurmaava sotilas syytti

Kansan ystävää velttoudesta. Hän sanoi:

-- Sinä nukut, Marat, ja federalistit takovat kahleita meille!

Tuskin oli Élodie luonut silmänsä sinnepäin, ennenkuin hän nopeasti

huudahti:

-- Tule pois, Évariste!

Kansanjoukko kauhisti häntä, hän sanoi, ja hän pelkäsi pyörtyvänsä

tungoksessa.

He erosivat Place de la Nationilla vannoen toisilleen ikuista

rakkautta.

* * * * *

Samana aamuna aikaisin oli kansalainen Brotteaux lahjoittanut

Évaristen äidille, kansalainen Gamelinille, komean salvukukon. Olisi

ollut hänen puoleltaan varomatonta ilmaista, miten hän oli hankkinut

sen: sillä hän oli saanut sen eräältä Hallin rouvalta, jolle hän

silloin tällöin toimitti sihteerin virkaa, ja tiedettiin, että Hallin

rouvat olivat kuningasmielisiä ja kirjeenvaihdossa emigranttien

kanssa. Naiskansalainen Gamelin oli ottanut kukon vastaan sydän

täynnä kiitollisuutta. Sellaisia herkkuja ei usein nähty siihen

aikaan: elintarpeet olivat kalliita. Kansa pelkäsi nälänhätää;

ylimykset, niin sanottiin, toivoivat sitä, ja tavarakeinottelijat

tekivät parhaansa, jotta siitä tulisi tosi.

Kansalainen Brotteaux, jota oli pyydetty tulemaan aterialle kello

kaksitoista syömään osaansa kukosta, noudattikin tätä kutsua ja

onnitteli emäntäänsä siitä suloisesta keittiöntuoksusta, joka

tuntui hänen luonaan. Todellakin tuoksui nyt koko maalarin työpaja

rasvaiselle lihaliemelle.

-- Te olette hyvin kohtelias, vastasi tuo kunnon rouva. --

Valmistaakseni vatsaa vastaanottamaan teidän kukkoanne olen keittänyt

vihannesliemen vihanneksista, silavasta ja suuresta häränluusta. Ei

mikään anna liemelle niin hyvää tuoksua kuin luun ydin.

-- Tämä periaate on varsin kiitettävä, kansalainen, vastasi ukko

Brotteaux. -- Ja teettepä viisaasti, jos myös huomenna, ylihuomenna

ja muinakin viikon päivinä panette tuon kallisarvoisen luun pataan,

jonka se varmasti on pitävä hyväntuoksuisena. Siten menetteli

myös Panzoust'in sibylla; hän valmisti lehtikaaliliemen pienestä

kellahtuneesta silavanpalasta ja vanhasta _savorados'_sta. Siksi

nimitetään hänen kotipuolessaan, joka myös on minun, mehukasta ja

maukasta ydinluuta.

-- Eiköhän tuo nainen, josta puhutte, herra, virkkoi naiskansalainen

Gamelin, -- ollut vähän kitsaanpuoleinen, kun hän niin kauan käytti

yhtä ja samaa luuta?

-- Hänellä ei ollut liikoja, vastasi Brotteaux. -- Hän oli köyhä,

vaikka olikin profeetta.

Samassa astui sisään Évariste Gamelin, vielä vallan järkyttyneenä

niistä tunnustuksista, joita hän oli kuullut, ja siinä varmassa

mielessä, että hän kyllä ottaisi selvän Élodien viettelijästä ja

kostaisi hänelle samalla sekä tasavallan että oman rakkautensa

puolesta.

Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen jatkoi kansalainen Brotteaux

äsken katkennutta puheenlankaa:

-- Ne, joiden ammattina on ennustaa tulevaisia, rikastuvat harvoin.

Huomataan liian pian heidän puijauksensa. Heidän vilpillisyytensä

tekee heidät vihatuiksi. Mutta oikeastaan heitä pitäisi inhota paljon

enemmän, jos he toden perään ilmaisisivat meille tulevaisuutemme.

Sillä ihmisen elämä olisi sietämätöntä, jos hän tietäisi, mitä

hänelle tapahtuu. Hän näkisi aina edessään tulevat onnettomuudet,

joista hän kärsisi jo etukäteen, eikä hän voisi nauttia siitä

hyvästä, minkä nykyhetki tarjoaa, kun hän tietäisi sen loppuvan.

Tietämättömyys on ihmisten onnen välttämätön edellytys ja täytyypä

tunnustaa, että heillä useimmiten onkin tämä edellytys erittäin

suuressa määrässä. Itsestämme emme tiedä juuri mitään, toisista emme

yhtään mitään. Tietämättömyydestä johtuu meidän rauhallisuutemme,

valheesta meidän onnemme.

Naiskansalainen Gamelin toi liemen pöydälle, luki _Benedicitensä_,

pyysi poikaansa ja vierastaan istumaan pöytään ja alkoi itse syödä

seisoaltaan kieltäytyen ottamasta paikkaa, jonka kansalainen

Brotteaux tarjosi hänelle vieressään, sillä hän tiesi, hän sanoi,

mitä kohteliaisuus vaati.