IV.

Kello oli kymmenen aamulla. Huhtikuun aurinko leikki puiden keväisen

hennoilla lehdillä. Ilma, jonka yöllinen ukkonen oli keventänyt, oli

hivelevän suloinen. Silloin tällöin joku ratsastaja karauttaen pitkin

L'allée des Veuves'iä katkaisi yksinäisyyden hiljaisuuden. Varjoisan

lehtikujan varrella puupenkillä _Lillen kaunottaren_ huvimajan

ulkopuolella istui Évariste odottaen Élodieta. Aina siitä päivästä

asti, jolloin heidän sormensa olivat hipaisseet toisiaan hienon

hunnun poimuissa ja jolloin heidän henkäyksensä olivat sulautuneet

yhteen, ei hän ollut käynyt _Maalaavassa Amorissa_. Kokonaisen

viikon ajan olivat hänen ylpeä stoalaisuutensa ja ujoutensa, joka

yhä vain lisääntyi, pitäneet häntä poissa Élodien lähettyviltä. Hän

oli kirjoittanut tälle vakavan, synkeän, hehkuvan kirjeen, jossa

hän esittäen ne syyt, minkä vuoksi hän kantoi kaunaa kansalainen

Blaiselle, mutta vaieten rakkaudestaan ja salaten tuskansa, ilmoitti

päätöksensä olla enää tulematta kuvakauppaan, ja hän näytti myös

pitävän tämän päätöksensä lujemmin kuin mitä rakastavainen nainen

saattoi hyväksyä.

Élodie, joka oli aivan toista maata ja joka asiassa valmis

pitämään puoliaan, rupesi heti miettimään, millä lailla hän saisi

ystävänsä takaisin. Hän ajatteli ensin mennä hänen luokseen hänen

työpajaansa Place de Thionvillen varrelle. Mutta tietäen, että

hän oli raskasmielinen luonne, ja päättäen kirjeestä, että hän

oli suutuksissaan, tyttö pelkäsi, että hän ulottaisi tuon saman

vihan isästä tyttäreen eikä ehkä ottaisi vastaan häntä. Sentähden

hänestä oli viisaampaa pyytää Gameliniä johonkin tunteelliseen ja

romanttiseen kohtaukseen, josta tämä ei voisi kieltäytyä, jossa

hänellä olisi hyvä tilaisuus miellyttää ja varmentaa häntä ja

jossa yksinäisyys yhdessä hänen kanssaan liittoutuisi lumoamaan ja

voittamaan hänet.

Siihen aikaan oli kaikissa englantilaisissa puutarhoissa ja

kaikilla eniten käytetyillä kävelypaikoilla taitavien arkkitehtien

rakentamia majoja, jotka oli tarkoitettu palvelemaan kaupunkilaisten

maalaisvaistoja. _Lillen kaunottaren_ maja, jonka omisti muuan

sokerileipuri, oli keinotekoisen vaatimattomuutensa tueksi saanut

taiteellisesti jäljitellyt torninrauniot, jotta maalaisviehätys

yhtyisi rauniomelankoliaan. Ja ikäänkuin tupa ja rappeutunut torni ei

olisi riittänyt liikuttamaan helliä sydämiä, oli sokerileipuri vielä

varmuuden vuoksi erään piilipuun varjoon rakennuttanut haudan, uurnaa

kannattavan pylvään, johon oli kaiverrettu tällainen kirjoitus:

"Cléonice uskolliselle Azorilleen." Majoja, raunioita, hautoja

-- juuri ennen kukistumistaan oli ylimystö perintöpuistoihinsa

pystyttänyt tällaisia köyhyyden, häviön ja kuoleman vertauskuvia.

Ja nyt hoitivat isänmaalliset kaupunkilaiset huvituksiaan, joivat,

tanssivat, rakastivat näissä keinotekoisissa mökeissä, keinotekoisten

luostarien tekoraunioiden varjossa, väärennettyjen hautojen keskellä,

sillä hekin kuten nuo toisetkin, olivat luonnonihailijoita ja Jean

Jacques'in oppilaita ja heilläkin oli samanlainen tunteellinen sydän,

täynnä filosofiaa.

Saavuttuaan kohtauspaikalle ennen sovittua aikaa Évaristen täytyi

odottaa, ja hän mittasi ajan kulkua sydämensä lyöntien niinkuin

kellon heilurin mukaan. Muuan sotilaspatrulli kulki ohitse kuljettaen

vankeja. Kymmenen minuuttia sen jälkeen tuli näkyviin eräs nainen

ruusunpunaisessa puvussa, kukkavihko kädessä, kuten ajan muoti vaati,

sekä hänen ritarinsa päässään kolmikulmainen hattu, yllään punainen

takki ja raitaiset liivit ja housut; he pujahtivat majaan muistuttaen

molemmat niin suuresti _l'ancien régimen_ keikareita ja hienohelmoja,

että täytyipä melkein yhtyä kansalainen Blaiseen siinä uskossa, että

ihmisten joukossa on sellaisiakin luonteita, joita eivät mitkään

vallankumoukset voi muuttaa.

Muutamia hetkiä myöhemmin tuli Rueilin tai Saint-Cloud'n suunnalta

muuan vanha eukko, joka kantoi kädessään pyöreää, kirkkain värein

maalattua rasiaa, ja istuutui penkille Gamelinin viereen. Hän

oli asettanut maahan rasiansa, jonka kannessa oli jonkinlainen

tombolapeli. [_Tombola_: arpapeli, jossa voittaja saa osuutensa

tavarana. Suomentaja.] Sitä tuo mummo-pahanen kuljetteli puistoissa

antaen pikkulasten koettaa onneaan. Hän oli "tötteröiden"

kaupustelija, joka myyskenteli uudella nimellä vanhaa leivoslajia,

sillä joko sitten tuo ikivanha nimitys "kermaleivos" herätti

sopimattomia mielikuvia nautiskelusta ja ylellisyydestä tai

oltiin siihen pelkästä oikusta kyllästytty, joka tapauksessa oli

"kermaleivosten" nimenä nyt "tötteröt".

Vanhus pyyhki esiliinansa kulmalla hikeä otsaltaan ja kohotti

huokauksensa taivaalle valittaen, että Jumala teki väärin siinä, kun

hän tuomitsi luotunsa näin kovaan raadantaan. Hänen miehensä piti

viinitupaa virran rannalla, Saint-Cloud'ssa, ja eukon täytyi joka

päivä tulla Champs-Élysées'lle, jossa hän kalisteli kulkustaan ja

huuteli: "Tuoreita tötteröitä, hyvä herrasväki!" Ja kaikella tällä

työllä eivät he ansainneet edes niin paljon, että olisivat saaneet

vanhuutensa turvatuksi.

Nähtyään, että penkillä istuva nuori mies oli taipuvainen häntä

surkuttelemaan, hän alkoi juurta jaksaen selittää vastoinkäymistensä

syytä. Juuri tasavalta ryöstäessään rikkaat puti puhtaiksi otti

leivän köyhien suusta. Ja parannusta ei tarvinnut odottaakaan.

Päinvastoin hän näki moniaista merkeistä, että kaikki muuttuisi vain

pahemmaksi ja pahemmaksi. Nanterressa oli muuan nainen synnyttänyt

lapsen, jolla oli kyykäärmeen pää. Ukkonen oli iskenyt alas Rueilin

kirkkoon ja sulattanut ristin kellotapulista; Chavillen metsässä oli

nähty ihmissusi. Naamioidut miehet myrkyttivät kaivoja ja heittivät

ilmaan jauhetta, joka teki sairaaksi...

Évariste näki Élodien hypähtävän alas eräistä vaunuista. Hän riensi

tätä vastaan. Nuoren naisen silmät loistivat kirkkaina olkihatun

läpikuultavan reunuksen varjossa; hänen huulensa, jotka olivat

yhtä punaiset kuin neilikat hänen kädessään, hymyilivät. Rinnan

yli ristiin soluva silkkiliina oli solmittu kiinni selästä. Hänen

keltaisen hameensa läpi saattoi erottaa polvien vapaat liikkeet ja

sen alta pistivät esiin mataliin tasapohjaisiin kenkiin kurotut

jalat. Lanteet notkuivat pauloittamattomina: sillä vallankumous oli

vapauttanut pinteistään naiskansalaisten vartalon, mutta runsain

laskoksin poimuileva hame peitti muodot liioittelullaan ja verhosi

oikeat suhteet luonnottomalla laajuudellaan.

Gamelin tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja, ja hän soimasi

itseään tästä hämmennyksestä, joka kuitenkin Élodielle oli

mieluisempaa kuin hellinkään vastaanotto. Hän huomasi myös, että

maalari oli solminut kaulaliinansa taiteikkaammin kuin tavallisesti

ja piti sitä hyvänä enteenä. Hän ojensi hänelle kätensä.

-- Tahdoin tavata teitä, sanoi Élodie, -- ja puhella kanssanne. En

ole vastannut kirjeeseenne, sentähden että minä en pitänyt siitä,

se ei ollut teitä itseänne. Se olisi ollut ystävällisempi, jos se

olisi ollut luonnollisempi. Tekisin vääryyttä teidän luonteellenne

ja älyllenne, jos uskoisin, että te ette tahdo palata _Maalaavaan

Amoriin_, sentähden että teillä on ollut pieni valtiollinen kinastus

miehen kanssa, joka on paljon vanhempi teitä. Olkaa varma siitä, että

teidän ei lainkaan tarvitse pelätä, että isäni ottaa teidät huonosti

vastaan, kun ensi kerran tulette meille. Te ette tunne häntä: hän ei

enää muista, mitä hän on sanonut teille eikä mitä te olette hänelle

vastannut. En tahdo väittää, että teidän välillänne vallitsisi mikään

erityinen ystävyys, mutta ainakaan hän ei kanna mitään kaunaa teille.

Sanon sen teille kaunistelematta, hän ei välitä suuriakaan teistä...

eikä minusta. Hän ei ajattele mitään muuta kuin liikeasioitaan ja

huvituksiaan.

Élodie suuntasi askelensa majaa ympäröivään lehtoon, jonne Évariste

seurasi häntä hieman vastenmielisesti, sillä hän tiesi, että sitä

käytettiin ostetun rakkauden ja hetkellisen lemmen kohtauspaikkana.

Élodie valitsi parhaimmassa lymypaikassa olevan pöydän.

-- Kuinka paljon minulla onkaan teille puhuttavaa, Évariste!

Ystävyydellä on eräitä etuoikeuksia: sallinettehan, että käytän

niitä? Tahdon puhua teille paljon teistä... ja vähän itsestänikin,

jos ei teillä ole mitään sitä vastaan.

Kun sokerileipuri oli tuonut pöydälle karahvin ja pari lasia,

kaatoi Élodie itse laseihin, kuten hyvä emäntä ainakin. Sitten

hän rupesi kertomaan hänelle lapsuudestaan, hän kertoi hänelle

äitinsä kauneudesta, jota hän aina mielellään ihannoi sekä

tyttären rakkaudesta että oman kauneutensa alkujuurena; hän kehui

isoisänsä ja isoäitinsä ehtymätöntä elinvoimaa, sillä hän oli ylpeä

porvarillisesta verestään. Hän kertoi, miten hän kadotettuaan

kuusitoista-vuotiaana tämän ihailtavan äidin oli elänyt ilman

hellyyttä ja hoivaa. Hän kuvasi itsensä sellaiseksi kuin hän oli,

vilkkaaksi, tunteelliseksi, rohkeaksi, ja hän lisäsi:

-- Évariste, minulla on ollut liian synkkä ja yksinäinen nuoruus,

jotta en ymmärtäisi panna arvoa sellaiseen sydämeen kuin teidän, ja

saatte olla varma siitä, että en ehdoin tahdoin ja ponnistelematta

vastaan aio luopua ystävyydestä, johon luulin voivani luottaa ja joka

oli minulle kallis.

Évariste katsoi häneen hellästi:

-- Olisiko mahdollista, Élodie, että minä en ole teille aivan

yhdentekevä? Voinko uskoa?

Hän pysähtyi peläten sanovansa liikaa ja siten väärinkäyttävänsä tätä

niin luottavaa ystävyyttä.

Élodie ojensi hänelle pienen, rehdin kätensä, joka pisti esiin

pitkistä, ahtaista, pitsireunaisista hihansuista. Syvät huokaukset

kohosivat hänen povestaan.

-- Uskokaa tunteitani millaisiksi vain mieluimmin haluatte, ettekä

tule pettymään sydämeni suhteen.

-- Élodie, Élodie, pysyttekö sanassanne sittenkin, kun saatte

tietää...

Hän epäröi.

Élodie painoi katseensa alas.

Hän jatkoi hiljemmin:

--... että minä rakastan teitä?

Kuullessaan nämä viimeiset sanat Élodie punastui: se tapahtui ilosta.

Ja samalla kun hänen silmistään loisti hellä rakkauden hekuma,

karehti pieni koomillinen hymy väkisinkin hänen suupielissään. Hän

ajatteli:

"Ja hän luulee todellakin ottaneensa ensi askelen... ja hän pelkää

vielä kenties pahoittavansa mieltäni!..."

Ja hän virkkoi ystävällisesti Évaristelle:

-- Etkö siis ole huomannut, ystäväni, että minä rakastin sinua?

He luulivat olevansa yksin maailmassa. Hurmaantuneena nosti Évariste

silmänsä valoa ja kirkkautta säteilevälle sinitaivaalle:

-- Katso, taivas katsoo meihin! Se on armas ja laupias kuin sinäkin,

rakkaani, se on yhtä loistava, lempeä ja hymyilevä kuin sinä.

Hän tunsi olevansa yhtä koko luonnon kanssa; hän liitti sen omaan

riemuunsa ja autuuteensa. Hänen silmissään syttyivät kaikki

kastanjankukkaset kuin kynttilähaarukat, ja poppelit loimusivat kuin

jättiläissoihdut hänen kihlajaistensa kunniaksi.

Évariste riemuitsi voimastaan ja suuruudestaan. Élodie, ollen

vienompaa ja hienompaa, taipuvaisempaa ja myös mukautuvaisempaa

ainesta, turvautui mieluummin heikkouden etuoikeuksiin, ja heti kun

hän oli saanut valloituksensa suoritettua, hän alistui Évaristen

tahtoon. Nyt kun hän oli saanut tämän valtoihinsa, hän tunnusti

hänet herraksi, sankariksi, jumalaksi, paloi halusta saada totella,

ihailla häntä ja antautua hänelle. Puiden siimeksessä painoi Évariste

pitkän hehkuvan suudelman hänen huulilleen, ja Élodie taivutti

päänsä taaksepäin tuntien koko olemuksensa sulavan kuin vaha tässä

syleilyssä.

He puhelivat sitten kauan vielä keskenään, unhottaen koko maailman.

Évariste toi esiin etupäässä epämääräisiä, puhtaasti käsitteellisiä

ajatuksia, jotka suuresti ihastuttivat Élodieta. Élodie puhui

sydämellisiä, hyödyllisiä, yksityiskohtaisia asioita. Sitten kun hän

mielestään ei enää voinut viipyä kauemmin, nousi hän päättävästi,

antoi ystävälleen ne kolme punaista neilikkaa, jotka olivat auenneet

hänen ikkunallaan, ja hypähti keveästi samoihin ajopeleihin,

joissa hän oli tullutkin. Ne olivat keltaiseksi maalatut, hyvin

korkeapyöräiset vuokravaunut, joissa ei ollut mitään merkillistä

enempää kuin ajurissakaan. Mutta Gamelin ei milloinkaan käyttänyt

vaunuja eikä kukaan muukaan hänen ympäristöstään. Nähdessään niiden

korkein, nopein pyörin vyöryvän pois hän tunsi sydämensä puristuvan

kokoon, ja jonkinlainen älyllinen kuvitelma valtasi hänet ikäänkuin

tuskallinen aavistus: hänestä tuntui, että tuo ajurin hevonen

kuljetti Élodieta pois jonnekin kauas nykyhetken ja kaiken olevaisen

ulkopuolelle, kohti rikasta riemun kaupunkia, ylellisyyden ja huvin

majoille, jonne hän itse ei koskaan voinut päästä.

Vaunut katosivat näkyvistä. Évaristen levottomuus lientyi; mutta

hänen rintaansa jäi jonkinlainen kumea hätä, ja hän tunsi, että nuo

äskeiset unhon ja hellyyden hetket eivät enää koskaan palaisi.

Hän kulki läpi Champs-Élysées'n, jonka varrella vaaleapukuiset naiset

istuivat puutuoleilla ommellen ja kirjaillen lasten leikkiessä puiden

alla. Muuan tötteröiden kaupustelija rummunmuotoisine laatikkoineen

muistutti mieleen hänen L'allée des Veuves'illä tapaamansa

tötterömummon, ja hänestä tuntui, että näiden kahden kohtauksen

välillä oli vierähtänyt kokonainen elämä. Hän meni Vallankumoustorin

poikki. Tuileries'n puutarhassa hän kuuli kaukaista äänten kaikua,

tuota suurten päivien valtavaa yhteissorinaa, jonka vallankumouksen

viholliset väittivät jo ainiaaksi vaienneen. Hän kiiruhti kulkuaan

huudon ja metelin yhä kasvaessa ja saapui Rue Honorélle. Se oli

täynnä kansaa, miehiä ja naisia, jotka huusivat: "Eläköön tasavalta!

Eläköön vapaus!" Puutarhamuurit, ikkunat, parvekkeet, katot olivat

täynnä katselijoita, jotka heiluttivat hattuja ja nenäliinoja.

Muuan miinoittaja raivasi tietä kulkueelle, jonka ympärillä

oli kunnallisvirkamiehiä, kansalliskaartilaisia, tykkimiehiä,

santarmeja, husaareja -- täten lähestyi hitaasti kansalaisten

kantamana mies, jolla oli sappitautisen ihonväri, tammenlehväseppele

otsalla, vanha, vihreä, kärpännahkakauluksella reunustettu viitta

hartioilla. Naiset heittivät hänelle kukkia. Hänen keltaiset silmänsä

katsoivat ympärilleen terävästi, ikäänkuin hän tästä intomielisestä

kansanjoukosta olisi vielä tahtonut paljastaa kansan vihollisia,

etsinyt kavaltajia rangaistakseen heitä. Kun hän oli Gamelinin

kohdalla, huusi tämä paljastaen päänsä ja yhtyen äänellään tuohon

satatuhantiseen sorinaan:

-- Eläköön Marat!

Triumfaattori astui ikäänkuin kohtalo konventin saliin. Kansanjoukon

hitaasti hajaantuessa Gamelin istui portailla Rue Honorén kulmassa

tukien kädellään sydämensä kiivasta takomista. Se, mitä hän juuri oli

nähnyt, täytti hänen mielensä ylevällä liikutuksella ja hehkuvalla

innostuksella.

Hän jumaloi ja rakasti tuota Marat'ta, joka sairaana, kuume

veressään, haavojen raatelemana, uhrasi viimeiset voimansa tasavallan

palvelukseen ja joka köyhässä, kaikille avoimessa kodissaan otti

hänetkin vastaan avoimin sylin, puhui hänelle hehkuvasti valtion

menestyksestä ja kyseli häneltä joskus rikollisten aikeista. Hän

riemuitsi siitä, että tuon vanhurskaan viholliset suunnitellessaan

hänen perikatoaan olivat juuri sillä aiheuttaneet tämän voittojuhlan;

hän siunasi vallankumoustuomioistuinta, joka vapauttaen Kansan

ystävän oli jälleen antanut takaisin konventille sen innokkaimman

ja puhtaimman lainlaatijan. Hän oli vielä näkevinään edessään tuon

kuumeen polttaman, kansalaisseppelein koristetun pään, nuo miehekkään

ylpeyden ja säälimättömän rakkauden leimaamat kasvot, nuo taudin

jäytämät, kuluneet, mahtavat piirteet, tuon yhteenpuristuneen

suun, tuon leveän rinnan, tuon väkevän, kuolemaan vihityn

miehen, joka elävien voitto vaunujensa huipulta näytti sanovan

kansalaistovereilleen: "Olkaa minun esimerkkiäni seuraten isänmaalle

uskolliset kuolemaan asti."

Katu oli autio, yö peitti sen jo varjoonsa, lyhtyjensytyttäjä kulki

ohitse tulituikkuineen, ja Gamelin kuiskasi:

-- Kuolemaan asti!...