III.

Saman päivän iltapäivällä Évariste lähti kansalainen Jean Blaisen,

kuvakauppiaan luo, joka myöskin myi rasioita, kartonkeja ja

kaikenlaisia seurapelejä. Hän asui vastapäätä Oratoriota, lähellä

suurta vaunuasemaa, Rue Honorélla, jossa hänellä oli _Maalaavan

Amorin_ kauppaliike. Myymälä sijaitsi erään kuusikymmentä vuotta

vanhan talon pohjakerroksessa, ja sisäänkäytävän muodosti

porttiholvi, jonka sulkukivi oli somistettu sarvipäisellä

korunaamiolla. Holvin kuvussa oli öljymaalaus, joka esitti

"sisilialaista eli maalaavaa Amoria" Boucher'n sommitelman mukaan;

Jean Blaisen isä oli teettänyt sen siihen v. 1770, ja siitä asti

oli aurinko ja sade haalistanut sitä. Oven molemmilla puolilla

oli samanlainen holvi, kummankin sulkukivessä nymfin pää; nämä

holvit oli varustettu niin suurilla ikkunaruuduilla kuin suinkin

oli voitu hankkia, ja ne tarjosivat yleisön nähtäväksi muodin

mukaisia kaiverruksia ja viimeisiä uutuuksia väripainoksien alalta.

Nyt parhaillaan oli siellä esillä keimailevia rakkauskuvaelmia,

Boillyn kuivahkon siroon tyyliin suoritettuja, _Opastuksia

aviollisessa rakkaudessa ja suloisia vastusteluita_, joista

jakobiinit loukkautuivat ja "puhtaat" lähettivät valituskirjelmiä

taideyhdistykselle; lisäksi nähtiin siellä Debucourt'in _Kävelyretki_

keltaisissa polvihousuissa vaeltelevine keikareineen, joka oli

levitetty kolmelle tuolille, nuoren Carle Vernet'n hevosia,

ilmapalloja, _Virginien kylpy_ ja antiikin mukaan maalattuja

ihmisruumiita.

Taaja kansalaisvirta vieri lakkaamatta myymälän ohitse, mutta

ainoastaan kaikista rääsyisimmät pysähtyivät pitkäksi aikaa noiden

kahden kauniin näyteikkunan eteen, huvinhaluisina, kärkkäinä kuville

ja joka hetki valmiina edes silmin anastamaan osansa tämän maailman

hyvästä; he seisoivat siinä ja ihailivat suu ammollaan, jota vastoin

ylimykset heittivät ikkunoihin vain lyhyen silmäyksen, rypistivät

otsaansa ja menivät ohitse.

Jo kaukaa suuntasi Évariste katseensa toiseen myymälän päällä

olevista ikkunoista, vasemmanpuoleiseen, josta helotti ruukku

punaisia neilikoita kiemurakoristeisen rautaparvekkeen takaa. Tämä

ikkuna valaisi Élodien, Jean Blaisen tyttären huonetta. Kuvakauppias

asui ainoan tyttärensä kanssa talon ensimmäisessä kerroksessa.

Évariste, joka hetkeksi oli pysähtynyt ikäänkuin vetääkseen henkeä

_Maalaavan Amorin_ edessä, väänsi säppiä. Hän näki edessään

kansalainen Élodien, joka juuri oli myynyt piirroksia, pari monien

muiden joukosta huolellisesti valittua Fragonard nuoremman ja

Naigeonin luonnosta, ja nyt kauniilla silmillään tarkasteli saamiaan

assignaatteja päivänvaloa vastaan päästäkseen varmuuteen, ennenkuin

hän sulki ne kassakaappiin, että niiden vesileima, raidat ja viivat

olivat paikallaan, sillä liikkeellä oli yhtä paljon väärää rahaa

kuin oikeaa, mikä seikka suuresti vahingoitti kaupantekoa. Samoin

kuin ennen aikaan ne, jotka jäljittelivät kuninkaan allekirjoitusta,

rangaistiin nyt uusien kansallisrahojenkin väärentäjät kuolemalla;

siitä huolimatta oli assignaattipainoja joka kellarissa;

sveitsiläiset toivat maahan vääriä assignaatteja miljoonittain;

niitä jätettiin aivan kimpuittain ravintoloihin ja majataloihin;

englantilaiset purkivat niitä laivoistaan joka päivä tukkumäärät

rannikoillemme saattaakseen tasavallan huonoon huutoon ja syöstäkseen

isänmaanystävät keppikerjäläisiksi. Élodie pelkäsi ottavansa vastaan

väärää rahaa ja vielä enemmän hän pelkäsi antavansa muille sellaista

ja tulevansa mahdollisesti itse kohdelluksi Pittin myötärikollisena;

kuitenkin hän luotti hyvään onneensa ollen varma siitä, että hän

tarpeen vaatiessa kyllä osaisi pelastaa nahkansa.

Évariste tarkasteli häntä tuolla synkänvakavalla tavalla, joka

paremmin kuin mitkään hymyilyt ilmaisee rakkautta. Katsahtaessaan

maalariin Élodie nyrpisti vähän pilkallisesti huuliaan ja revähdytti

selko selälleen silmänsä, ja tämä ilmehtiminen johtui siitä, että hän

tunsi olevansa rakastettu ja piti siitä, sekä tiesi vielä lisäksi,

että tällainen käytös ärsyttää rakastavaa, saa hänet säälimään

itseään ja ajaa hänet väkisinkin rakkaudentunnustukseen, ellei hän

vielä ole tehnyt sitä, ja niin oli juuri Ëvaristen laita.

Suljettuaan assignaatit kassakaappiin Élodie veti ompelukoristaan

esiin valkean hunnun, jota hän oli alkanut kirjailla, ja rupesi

ompelemaan. Hän oli ahkera ja keimailevainen, ja koska hän

vaistomaisesti käytteli neulaa samalla kertaa sekä miellyttääkseen

muita että koristellakseen itseään, niin hän kirjaili eri lailla

aina sen mukaan kuka häntä katseli: huolettomasti niiden nähden,

jotka hän tahtoi vaivuttaa suloiseen riutumukseen, oikukkaasti niiden

nähden, joita häntä huvitti kiusata pienellä epätoivolla. Nyt hän

alkoi ommella erittäin huolellisesti Évaristelle, jossa hän tahtoi

ylläpitää vakavaa tunnetta.

Élodie ei ollut erittäin nuori eikä erittäin kauniskaan. Häntä

saattoi ensi silmäyksellä luulla rumaksikin. Hän oli tumma ja

huolimattomasti pään ympäri kiedottua liinaa vastaan, jonka alta

sinimustat hiuskutrit putkahtelivat esiin, kuulsi hänen ihonsa

aivan oliivinruskeana, ja hänen hehkuvat silmänsä näyttivät iskevän

tulta kuopissaan. Hänen pyöreät, hymyilevät, maalaismalliset ja

hekumalliset kasvonsa esiinpistävine poskipäineen ja vähän tylppine

nenännypykköineen muistuttivat maalarin mielestä borgheselaisen

faunin päätä, jonka jumalallista veitikkamaisuutta hän aina oli

ihaillut eräässä kipsijäljennöksessä. Pienet viiksen hiutuvat

koristivat hänen hehkuvain huuliensa kaarta. Povi, joka tuntui

paisuvan pelkkää hellyyttä, aaltoili uhkeana sen vuoden muodin

mukaisesti ristiin solmitun koruhunnun alla. Hänen notkean

vartalonsa, ketteräin jalkainsa, koko hänen voimakkaan ruumiinsa

liikehtimisessä ilmeni alkuperäistä, viehättävää suloutta. Hänen

katseensa, hengityksensä, hänen ruumiinsa värinä, kaikki hänessä

tuntui anovan lempivää sydäntä ja lupaavan rakkautta. Myymäläpöydän

takana hänen olemuksensa johdatti mieleen tanssivan nymfin,

oopperabakkhantin, jolta oli riistetty pois hänelle kuuluva

ilveksennahka, tyrsussauva ja murattikiehkurat ja joka oli loihdittu

kätkemään oikea olemuksensa Chardinin tyylisen emännöitsijän

vaatimattomaan ulkokuoreen.

-- Isäni ei ole kotona, hän sanoi maalarille, -- käykäähän hetkiseksi

odottamaan: hän tulee kyllä pian.

Pienet, ruskeat sormet antoivat neulan suihkia läpi hienon aivinaisen.

-- Onko tämä malli mielestänne kaunis, herra Gamelin?

Gamelinin oli mahdoton teeskennellä. Ja rakkaus, joka kiihotti hänen

rohkeuttaan, teki hänet vielä entistäänkin suorasukaisemmaksi.

-- Te olette taitava koruompelussa, kansalainen, mutta jos tahdotte,

että sanon teille totuuden, niin tuo malli, jonka mukaan kirjailette,

ei ole tarpeeksi yksinkertainen, tarpeeksi koruton, siinä tuntuu

vielä se teeskennelty makusuunta, joka liian kauan on vallinnut

Ranskassa kankaiden, huonekalujen, paneelien koristamisessa. Nuo

nauharuusut, nuo seppeleet muistuttavat sitä pientä ja alhaista

tyyliä, jota suosittiin tyrannin aikana. Maku on parhaillaan

uudistumisen alaisena. Valitettavasti meillä on siinä suhteessa

paljon parantamisen varaa. Tuon riettaan Ludvig XV:n aikana oli

koristetaiteessa jotakin kiinalaista. Tehtiin pulleamahaisia,

naurettavan näköisillä kiemuraheloilla koristeltuja piironkeja,

jotka eivät kelpaa muuhun kuin heitettäviksi tuleen, jonka ääressä

isänmaanystävät voivat lämmitellä. Ainoastaan yksinkertainen on

kaunista. Täytyy palata antiikkiin. David piirustaa vuoteita ja

nojatuoleja etruskilaisten maljakkojen ja Herculaneumin maalauksien

mukaan.

-- Olen nähnyt noita vuoteita ja nojatuoleja, sanoi Élodie, -- ne

ovat kauniita! Kohta ei enää kukaan tahdo muunlaisia. Minäkin ihailen

antiikkia kuten tekin.

-- No niin, kansalainen, jatkoi Évariste, -- jos olisitte koristanut

tämän hunnun _à la grecque_, murattiköynnöksillä, käärmekiemuroilla

tai ristiin asetetuilla nuolilla, niin se olisi ollut tosiaan

spartattaren arvoinen... ja teidän. Kuitenkin voitte säilyttää tämän

mallin, jos yksinkertaistatte sen suoraviivaiseksi.

Élodie kysyi häneltä, mitä hänen tuli ottaa siitä pois.

Maalari kumartui ompeluksen puoleen: hänen poskensa hipaisivat

Élodien kiharoita. Heidän kätensä yhtyivät kankaalla, heidän

henkäyksensä sulivat yhteen. Évaristen täytti tällä hetkellä

sanomaton riemun tunne; mutta huomatessaan huuliensa lähentyneen

Élodien huulia hän pelkäsi loukanneensa tuota nuorta tyttöä ja

vetäytyi äkkiä takaisin.

Naiskansalainen Blaise rakasti Évariste Gameliniä. Hänestä Évariste

oli komea suurine, palavine silmineen, kauniine, kapeine, kalpeine

kasvoineen, tuuheine, mustine hiuksineen, jotka olivat jakauksella

ja valuivat laineina olkapäille, puhumattakaan hänen vakavasta

käytöksestään, kylmästä ulkonäöstään, ankarasta olemuksestaan ja

varmasta, imartelemattomasta puhetavastaan. Ja koska hän rakasti

tätä miestä, hän kuvitteli hänet suureksi taiteilijaneroksi, joka

nero eräänä päivänä oli leimahtava esiin mestariteoksissa ja tekevä

hänen nimensä kuuluisaksi, ja tämän vuoksi hän rakasti häntä

vieläkin enemmän. Naiskansalainen Blaise ei erityisesti jumaloinut

miessiveyttä, hänen moraaliaan ei loukannut se, että mies antautui

intohimoilleen, mieliteoilleen ja pyyteilleen; hän rakasti Évaristea,

joka oli siveä; hän ei rakastanut häntä sentähden, ettähän oli

siveä; mutta tällä puolella oli se etu, että hänen ei tarvinnut

kiduttaa itseään mustasukkaisuudella eikä epäluuloilla, ei pelätä

kilpailijattaria.

Mutta tällä hetkellä hän piti häntä kuitenkin liian pidättyväisenä.

Joskin Racinen Aricie, joka rakasti Hippolytea, ihailikin tuon nuoren

sankarin karua hyveellisyyttä, niin se tapahtui toivossa voittaa

sen, ja hän olisi varmaan piankin tuskitellut sellaista tapain

sankaruutta, joka ei olisi antanut myöten edes hänelle. Ja heti

tilaisuuden saatuaan hän tunnusti rakkautensa enemmän kuin puoleksi

pakottaakseen miehen tekemään tunnustuksen. Tämän hempeän Aricien

esimerkkiä seuraten oli naiskansalainen Blaisekin melkein varma

siitä, että rakkausasioissa on naisen otettava ensimmäiset askelet.

"Juuri ne, jotka eniten rakastavat", hän sanoi itselleen, "ovat

kaikista ujoimmat; he tarvitsevat apua ja rohkaisua. Niin suuri on

sitä paitsi heidän viattomuutensa, että nainen voi mennä heti vastaan

puolet tiestä ja enemmänkin heidän sitä lainkaan huomaamattaan,

täten säästäen näennäisesti heille itselleen rohkean hyökkäyksen ja

valloituksen kunnian." Etenkin häntä rauhoitti asian onnelliseen

ratkaisuun nähden se seikka, että hän tiesi varmasti, (eikä

siinä ollutkaan mitään epäilyn aihetta) että Évariste, ennenkuin

vallankumous oli tehnyt hänestä puolijumalan, hyvin inhimillisellä

tavalla oli rakastanut muuatta naista, muuatta vallan vaatimatonta

olentoa, taideakatemian ovenvartijatarta.

Élodie, joka ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, teki eron

erilaisten rakkauksien välillä. Tunne, jonka Évariste hänessä

herätti, oli niin syvä, että hän olisi voinut antautua hänelle

ikiomaksi. Hän olikin omasta puolestaan valmis menemään naimisiin

hänen kanssaan, mutta hän epäili, ettei hänen isänsä suostuisi

antamaan ainoaa tytärtään köyhälle ja tuntemattomalle maalarille.

Gamelinillä ei ollut mitään; kuvakauppias käsitteli suuria

rahasummia. _Maalaava Amor_ tuotti hyvin, rahanvälityskauppa

vielä enemmän, ja hän oli lisäksi liittynyt erään hankitsijan

liiketoveriksi, joka toimitti tasavallan ratsuväelle

kaislakimppuja ja mätää kauraa. Siispä olikin veitsisepän poika

Saint-Dominique-kadulta vähäpätöinen henkilö tuon koko Euroopassa

tunnetun vaskipiirrosten painattajan rinnalla, joka oli läheisissä

tekemisissä Blaizot'n, Basanin, Didot'n kaltaisten miesten kanssa ja

jonka seurapiiriin kuuluivat kansalaiset Saint-Pierre ja Florian.

Eipä siltä, että Élodie kuuliaisena tyttärenä olisi pitänyt tätä

isänsä suostumusta niin tuiki välttämättömänä avioliitolleen. Isä,

joka varhain oli joutunut leskeksi ja joka luonteeltaan oli ahne

ja kevytmielinen, aina kiinni nais- ja liikeasioissa, ei ollut

koskaan pitänyt väliä tyttärestään, vaan oli antanut hänen kasvaa

vapaasti, kokonaan vailla isällistä ohjausta ja ystävyyttä. Hänen

päähänsä ei edes pälkähtänytkään pitää silmällä tyttärensä käytöstä,

pikemmin hän tahtoi varsin tahallaan olla tietämätön siitä, ja

asiantuntijana hän piti hänen tulista luonnonlaatuaan ja muita

viettelykeinojaan paljon vaikuttavampina kuin kauniiden kasvojen

houkutusta. Koska Élodie oli liian aulismielinen säästääkseen

itseään, liian älykäs tuhoutumaan, viisas keskellä hulluuttaankin,

ei rakkauden pyyde ollut koskaan saanut häntä unohtamaan ulkonaista

sovinnaisuutta. Hänen isänsä oli hänelle sanomattoman kiitollinen

tästä varovaisuudesta; ja koska tytär oli häneltä perinyt liiketajun

ja aloitekykyisen seikkailuhalun, ei hän ollut levoton niiden

salaisten syiden suhteen, jotka estivät tuota niin naimakuntoista

tyttöä menemästä avioliittoon ja pidättivät häntä kotona, missä hän

hyvin täytti yhden taloudenhoitajattaren ja neljän kauppa-apulaisen

paikat. Kaksikymmentäseitsemän-vuotiaana hän tunsi sekä ikänsä että

kokemuksiensa puolesta olevansa kypsä päättämään itse elämästään,

eikä hänellä ollut mitään tarvetta kysyä neuvoa nuorelta,

myötämieliseltä ja hajamieliseltä isältä tai seurata hänen tahtoaan.

Mutta jotta Élodie olisi voinut mennä naimisiin Gamelinin kanssa,

olisi herra Blaisen täytynyt hankkia jonkinlainen asema tuolle

köyhälle vävylle, kiinnittää hänet liikkeeseen, taata hänelle töitä,

kuten hän teki usealle muullekin taiteilijalle, lyhyesti sanoen,

tavalla tai toisella huolehtia hänen toimeentulostaan; ja tytöstä

tuntui yhtä mahdottomalta, että toinen tarjoaisi apuaan kuin että

toinen ottaisi sellaisen tarjouksen vastaan, niin vähän myötätuntoa

oli näillä kahdella miehellä toisiaan kohtaan.

Tämä vaikeus kiusasi hellämielistä ja ymmärtäväistä Élodieta.

Häntä ei laisinkaan kauhistuttanut ajatus ruveta salaiseen

suhteeseen ystävänsä kanssa, kaikkien olentojen luoja keskinäisen

lemmenliittonsa ainoana todistajana. Hänen maailmankatsomuksensa ei

tuominnut sellaista suhdetta, jonka sitä paitsi se vapaus, missä hän

eli, teki mahdolliseksi ja jolle Évaristen rehellinen ja hyveellinen

luonne olisi antanut vakaan kestävyyden leiman, mutta Gamelinin

oli jo nyt vaikea ansaita elatustaan ja huolehtia vanhan äitinsä

toimeentulosta: niin niukoissa elinehdoissa ei näyttänyt olevan tilaa

minkäänlaiselle rakkaussuhteelle, vaikkakin sen vaatimukset olisi

supistettu kaikkein alkeellisimpiin. Sitäpaitsi ei Évariste ollut

vielä ilmaissut tunteitaan eikä puhunut aikeistaan. Naiskansalainen

Blaise toivoi kuitenkin ennen pitkää saavansa hänet siihen.

Hän pysähdytti samalla kertaa mietelmänsä ja neulansa.

-- Kansalainen Évariste, hän sanoi, -- jollei tämä huntu miellytä

teitä, niin ei se miellytä minuakaan. Piirustakaa minulle jokin

malli, olkaa niin hyvä. Sillä välin puran niinkuin Penelope pois sen,

mikä on ommeltu teidän poissaollessanne.

Vakaan intomielisesti Évariste vastasi:

-- Sen teen, kansalainen. Piirustan teille Harmodiuksen kalvan:

kalvan kukkaseppeleen keskellä.

Ja vetäen esiin kynänsä hän alkoi luonnostella miekkoja ja kukkia

tuohon asialliseen ja koruttomaan tyyliin, jota hän rakasti. Ja

samalla hän esitti uusia uskonkappaleitaan.

-- Uudestisyntyneiden ranskalaisten, sanoi hän, -- tulee luopua

kaikesta orjuuden perinnöstä: huonosta mausta, huonosta muodosta,

huonosta piirustuksesta. Watteau, Boucher, Fragonard työskentelivät

tyranneja ja orjia varten. Heidän teoksissaan ei ilmene minkäänlaista

hyvän tyylin tai puhtaan viivan tajua; ei missään luontoa eikä

totuutta. Pelkkiä naamioita, nukkeja, hetaleita, apinaneleitä.

Jälkimaailma on halveksiva heidän rivoja teoksiaan. Sadan

vuoden kuluttua viruvat jo kaikki Watteaun taulut halveksittuna

hylkytavarana ullakolla, v. 1893 maalaavat jo akatemian oppilaat

luonnoksiaan Boucher'n kankaille. David on avannut uuden tien. Hän

lähentelee antiikkia, mutta hän ei vielä ole kyllin yksinkertainen,

kyllin suuri, kyllin alaston. Meidän taiteilijoillamme on

vielä paljon salaisuuksia opittavana Herculaneumin koruvöistä,

roomalaisista kohokuvista, etruskilaisista maljakoista.

Hän puhui kauan antiikkisesta kauneudesta, palasi sitten taas

Fragonard'iin, jota hän vainosi sammumattomalla vihalla.

-- Tunnetteko hänet, kansalainen?

Élodie nyökkäsi myöntävästi.

-- Te tunnette tietysti myös tuon kunnon Greuze-pahasen, joka on

perin naurettava tulipunaisine takkeineen ja miekkoineen. Mutta

Fragonard'iin verraten hän on kuin kreikkalainen viisaudenopettaja.

Minä tapasin hänet jokin aika sitten, tuon kurjan äijän, hän käveli

Palais Égalitén holvikaarien alla, puuteroituna, keikarimaisesti

kekkaloiden, iloileva ilme kasvoillaan, kerrassaan inhottavana.

Hänet nähdessäni toivoin, että joku väkevä taiteen suojelija, koska

emme enää voi turvata Apollon apuun, olisi köyttänyt hänet puuhun ja

nylkenyt hänet niinkuin Marsyaan ikuiseksi varoitukseksi huonoille

maalareille.

Élodie käänsi hänen puoleensa iloiset, hekumalliset silmänsä.

-- Te osaatte vihata, herra Gamelin, onko uskottava, että te myös

osaatte ra...

-- Kas vain, Gamelinhän siinä on, kuului samassa tenoriääni, ja

kansalainen Blaise astui myymäläänsä narisevin saappain, helisevin

kellonvitjoin, liehuvin liepein ja päässä valtavan suuri musta hattu,

jonka reunat ulottuivat hänen olkapäilleen asti.

Élodie otti ompelukorinsa ja kiipesi omaan huoneeseensa.

-- No, Gamelin, kysyi kansalainen Blaise, -- onko teillä jotakin

uutta minulle tänään?

-- Kenties, sanoi maalari.

Ja hän esitti keksintönsä:

-- Meidän pelikorttimme ovat räikeässä ristiriidassa nykyisten

tapojemme kanssa. Nimet kuningas ja sotamies loukkaavat

isänmaanystävän korvaa. Olen keksinyt ja valmistanut uuden

vallankumouksellisen korttipelin, jossa kuninkaan, rouvan

ja sotamiehen sijalla on Vapaus, Tasa-arvoisuus, Veljeys;

raippakimpuilla ympäröidyn ässän nimi on Laki. Sanotaan risti-Vapaus,

pata-Tasa-arvoisuus, ruutu-Veljeys, hertta-Laki... Luulen myös, että

nämä kortit ovat vauhdikkaasti piirretyt, aion antaa Desmahis'n tehdä

niistä vaskipiirroksia ja ottaa niille patentin.

Ja ottaen esiin pahvikotelostaan muutamia vesivärillä luonnosteltuja

henkilökuvia taiteilija ojensi ne kuvakauppiaalle.

Kansalainen Blaise kieltäytyi niitä ottamasta kääntäen päänsä pois.

-- Nuori ystäväni, menkää noiden kanssa konventtiin, niin se ehkä

suo teille kunnian olla läsnä jossakin istunnossaan. Mutta älkää

toivokokaan ansaitsevanne yhtään kolikkoa uudella keksinnöllänne,

joka ei ole uusi. Olette ehtinyt liian myöhään jalkeille. Teidän

vallankumouksellinen korttipelinne on jo kolmas, joka minulle

tuodaan. Toverinne Dugourc tarjosi minulle viime viikolla

pikettipeliä, jossa oli neljä hengetärtä, neljä Vapautta, neljä

Tasa-arvoisuutta. Minulle on myös ehdotettu erästä toista peliä,

jossa oli filosofeja ja sotapäälliköitä, Cato, Rousseau, Hannibal

ja mitä kaikkia siinä olikaan!... Ja näillä korteilla oli

teidän kortteihinne nähden, ystäväiseni, se etu, että ne olivat

karkeasti piirustetut ja veitsellä puuhun kaiverretut. Miten

vähän te muuten tunnettekin ihmisiä, jos todella uskotte, että

pelurit tulevat käyttämään kortteja, jotka on piirustettu Davidin

tyyliin tai kaiverrettu Bartolozzin malliin! Lisäksi on typerää

luulla, että tarvitaan niin monimutkaisia toimenpiteitä jos mieli

sovelluttaa uusia aatteita vanhoihin korttipakkoihin. Kunnon

sanskulotit korjaavat ihan itsestään niiden kansalaisvastaisen

värityksen huutamalla lyödessään esiin kuninkaan: "Tyranni!" tai

yksinkertaisesti: "Suuri sika!" He käyttävät edelleen vanhoja

likaisia korttejaan eivätkä osta koskaan uusia. Parhaiten menevät

korttipakat kaupaksi Palais-Égalitén peliluolissa: neuvon teitä siis

menemään sinne ja tarjoamaan pelipankin hoitajalle ja pelipukareille

teidän vapauden jumalattarianne, Tasa-arvoisuuksianne, teidän...

miten te sanoittekaan... hertta-Lakejanne, ja tulkaa sitten

kertomaan minulle, miten teidät otettiin vastaan!

Kansalainen Blaise istuutui myymäläpöydälle, naputteli sormillaan

nankiinihousujaan poistaakseen niistä muutamia nuuskan murenia

ja jatkoi sitten, katsellen Gameliniä lempeän säälivästi:

-- Sallikaa minun antaa teille eräs neuvo, kansalainen: jos

tahdotte ansaita elatuksenne, niin heittäkää hiiteen kaikki nuo

isänmaalliset korttinne, nuo vallankumoukselliset vertauskuvanne,

nuo Herkuleenne, lohikäärmeenne, rikosta vainoavat raivottarenne,

nuo vapaudenhengettärenne, ja maalatkaa minulle kauniita tyttöjä.

Kansalaisten uudistamiskiihko laimenee vähitellen, mutta miehet

tulevat aina rakastamaan naisia. Maalatkaa minulle oikein ruusuisia

naisolentoja, joilla on pienet somat jalat ja pienet, sievät kätöset.

Ja pankaa päähänne se seikka, ettei ketään enää huvita Vallankumous

eikä kukaan enää tahdo kuulla siitä puhuttavankaan.

Mutta silloin kuohahti Évariste Gamelinin sisu:

-- Mitä! Ei kuulla puhuttavan vallankumouksesta! Mutta vapauden

vakiinnuttaminen, armeijamme voitot, tyrannien rangaistus, kaikki

nämä ovat asioita, jotka tulevat hämmästyttämään kaikkein etäisintä

jälkimaailmaa. Kuinka ne eivät hurmaisi meitä! Sanskulotti Jeesuksen

lahko on pysynyt pystyssä jo melkein kahdeksantoista vuosisataa ja

te luulette, että vapauden usko syöstäisiin tuskin neljän vuoden

kuluttua!

Mutta Jean Blaise vastasi ylimielisen näköisenä:

-- Te elätte unelmissa, ja minä todellisessa elämässä. Uskokaa

minua, ystäväiseni, vallankumous ikävystyttää: se on kestänyt

liian kauan. Viisi vuotta on jo kestänyt innostusta, viisi vuotta

yhtämittaisia syleilyjä, verilöylyjä, puheita, marseljeeseja,

hätämerkkejä, ylimyksiä lyhtypatsaissa, ihmispäitä keihäiden nenissä,

naisia hajareisin kanuunain päällä, punamyssyin koristettuja

vapaudenpuita, valkopukuisia tyttöjä ja ukkoja kukkasvaunuissa,

vangitsemisia, giljotiinimestauksia, säännösteltyjä muona-annoksia,

ilmoituslehtiä, kokardeja, töyhtöjä, sapeleita, _carmagnole_-takkeja.

loppumattomiin! Pian ei kukaan enää ymmärrä tästä kaikesta mitään.

Me olemme jo liian monesti nähneet, miten te olette vieneet suuret

miehenne Capitoliumille ainoastaan syöstäksenne heidät alas Tarpeian

kalliolta; niin on käynyt Neckerin, Mirabeaun, LaFayetten, Baillyn,

Pétionin, Manuelin ja monen muun. Kuka takaa, ettette valmista samaa

kohtaloa uusille sankareillenne?... Ei voi olla enää varma mistään.

-- Nimittäkää ne, kansalainen Blaise, nimittäkää nuo sankarit,

joita uhraamaan me valmistumme! sanoi Gamelin äänellä, joka neuvoi

vaskipiirrosten kauppiasta olemaan varovainen.

-- Minä olen isänmaanystävä ja tasavaltalainen, hän vastasi käsi

sydämellä. -- Minä olen mieleltäni yhtä tasavaltalainen kuin

te, yhtä hyvä isänmaanystävä kuin tekin, kansalainen Évariste

Gamelin. Minä en epäile teidän kansalaiskuntoanne enkä syytä teitä

mitenkään vaihtelevaisuudesta. Ja tietäkää, että minun kansallista

mielialaani ja alttiuttani valtiota kohtaan todistavat lukuisat

tekoni. Tällaiset ovat minun periaatteeni: Minä annan luottamukseni

jokaiselle yksilölle, joka kykenee palvelemaan kansakuntaa.

Kumarran niille miehille, jotka kansan ääni kutsuu lakiasäätävän

vallan vaaralliseen kunniaan, kuten Marat'lle tai Robespierrelle;

olen valmis auttamaan heitä heikkojen voimieni mukaan ja hyvänä

kansalaisena vaatimattomalla tavallani toimimaan heidän hyväkseen.

Valiokunnissa voidaan todistaa minun uutteruuteni ja alttiuteni.

Yhdessä todellisten isänmaanystävien kanssa olen toimittanut kauraa

ja rehua uljaalle ratsuväellemme, jalkineita sotamiehillemme. Juuri

tänään lähetän Vernonista eteläiselle armeijalle kuusikymmentä härkää

maan läpi, jossa vilisee ryöväreitä ja Pittin ja Condén vakoojia.

Gamelin asetti rauhallisesti vesivärimaalauksensa jälleen

pahvirasiaan, jonka hän sitoi kiinni nauhalla ja pisti kainaloonsa.

-- Onpa omituisen ristiriitaista, hän mumisi yhteenpuristetuin

hampain, --auttaa sotilaitamme levittämään yli maailman tuota

samaa vapautta, joka kavalletaan kotona kylvämällä epäröimistä ja

levottomuutta sen puolustajien sieluihin... Terveeksi, kansalainen

Blaise!

Ennenkuin Gamelin lähti painumaan pitkin Oratorion ohi kulkevaa

kujaa, hän kääntyi vielä kerran, sydän täynnä rakkautta ja vihaa,

katsomaan taakseen luodakseen pienen silmäyksen eräällä ikkunalla

helottaviin neilikkoihin.

Hän ei laisinkaan ollut epätoivoinen isänmaan pelastuksen suhteen.

Jean Blaisen kansalaisvastaisia puheita vastaan hän asetti oman

vallankumouksellisen uskonsa. Mutta hänen täytyi kuitenkin tunnustaa

itselleen, että tuon kauppiaan väitteissä, että Pariisin väestö

nykyään osoitti hyvin vähän mielenkiintoa tapausten menoa kohtaan,

oli jonkinlaista perää. Valitettavasti oli liiankin totta, että

ensi hetken innostusta oli seurannut yleinen välinpitämättömyys

ja että todennäköisesti ei enää koskaan saataisi nähdä v. 89:n

suuria, yksimielisiä kansanjoukkoja, ei koskaan enää niitä miljoonia

sopusointuisia sieluja, jotka v. 90 tunkeilivat yhdistymisjuhlan

alttarin ympärillä. No niin, hyvät kansalaiset työskentelisivät

kaksinkertaisella innolla ja rohkeudella, he herättäisivät uinuvan

kansan pakottamalla sen valitsemaan vapauden tai kuoleman.

Näin Gamelin mietiskeli, ja Élodien kuva ylläpiti hänen rohkeuttaan.

Tultuaan rantakaduille hän näki auringon laskevan taivaanrannalla

raskaisiin pilviin, jotka muistuttivat hehkuvia laavavuoria;

kaupungin katot kylpivät kultaisessa valomeressä; ikkunaruudut

salamoivat. Ja Gamelinin mieleen muistuivat titaanit, jotka vanhojen

maailmain hehkuvista sirpaleista takoivat Diken, kuparikaupungin.

Ja koska hänellä ei enää ollut leivänpalaakaan äidilleen tai

itselleen, hän kuvitteli pian saavansa istua loppumattoman pitkään

pöytään, joka olisi katettu koko maailmaa varten ja jonka ympärille

koko uudesti syntynyt ihmiskunta mahtuisi. Siihen mennessä hän koetti

vakuutella itselleen, että isänmaa, tuo hyvä äiti, kyllä ravitsisi

uskollisen lapsensa. Kuvakauppiaan halveksumasta kimmastuneena hän

tulisti mieltään sillä uskolla, että hänen korttipakkakeksintönsä

sittenkin oli uusi ja hyvä ja että hänellä onnistuneissa

akvarelleissaan oli kokonainen omaisuus kainalossaan. "Desmahis

tekee niistä vaskipiirrokset", hän ajatteli. "Me kustannamme itse

tuon uuden, isänmaallisen pelin ja voimme olla varmat siitä, että

yhdessä kuukaudessa saamme niitä myydyksi kymmenentuhatta kappaletta,

kahdestakymmenestä sousta kappale."

Ja kärsimättömänä haluten päästä toteuttamaan tätä tuumaansa hän

kiiruhti pitkin askelin Quai de la Ferraille'lle, jossa Desmahis asui

erään lasimestarin yläpuolella.

Mentiin sisään myymälän kautta. Lasimestarin vaimo ilmoitti

Gamelinille, että kansalainen Desmahis ei ollut kotona, mikä seikka

ei suurestikaan hämmästyttänyt maalaria, joka tiesi, että hänen

ystävällään oli huikentelevainen ja levoton luonne, ja joka aina

ihmetteli sitä, miten hän saattoi niinkin paljon ja niinkin hyvin

kaivertaa, kun hän niin tuiki vähän malttoi pysyä kotosalla. Gamelin

päätti odottaa häntä hetkisen. Lasimestarin vaimo tarjosi hänelle

tuolin. Vaimo oli nyreällä päällä ja valitteli sitä, että liike

luisti huonosti, vaikkakin olisi luullut, että vallankumous, joka

löi säpäleiksi niin paljon ikkunoita, olisi tehnyt lasinleikkaajat

rikkaiksi.

Yö alkoi lähetä. Gamelin ei viitsinyt enää odottaa toveriaan, vaan

sanoi hyvästit lasimestarin vaimolle. Kulkiessaan Pont-Neufin

yli hän näki, että Quai des Morfondus'ltä ratsasti joukko

kansalliskaartilaisia, jotka hajaannuttaen väkijoukkoa, ankarasti

kalistellen sapeleitaan ja soihdut käsissä saattoivat eräitä kärryjä.

Ne kuljettivat hitaasti mestauslavalle muuatta miestä, jonka nimeä

ei kukaan tiennyt, erästä vanhaan hallitusjärjestelmään kuuluvaa,

ensimmäistä, jonka uusi vallankumousoikeus oli tuominnut. Vartijoiden

hattujen lomitse saattoi epämääräisesti nähdä hänet, miten hän

istui kädet selän taa köytettyinä paljain, tärisevin päin, kasvot

taaksepäin kääntyneinä. Pyöveli seisoi hänen vieressään nojaten häkin

kaiteeseen. Pysähtelevät ohikulkijat sanoivat toisilleen, että siinä

varmaankin vietiin jotakuta kansan verenimijää, ja katselivat häntä

välinpitämättömästi. Gamelin, joka oli käynyt lähemmäksi, tunsi

katselijain joukossa Desmahis'n, joka väkisin koetti työntyä halki

väkijoukon ja katkaista kulkueen. Hän huusi häntä nimeltä ja löi

häntä kädellään olkapäälle; Desmahis käänsi päätään. Hän oli kaunis

ja voimakas nuorukainen. Joku oli äskettäin sanonut akatemiassa,

että hänellä oli Bacchuksen pää Herkuleen ruumiissa. Hänen ystävänsä

nimittivät häntä "Barbaroux'ksi", sentähden että hän niin suuresti

muistutti tätä kansanedustajaa.

-- Tule, sanoi Gamelin hänelle, -- minulla on sinulle jotakin tärkeää

sanottavaa.

-- Jätä minut! tiuskahti Desmahis kuivasti.

Ja hän mumisi joitakin epäselviä sanoja etsien tilaisuutta päästä

tunkeutumaan väkijoukon läpi:

-- Seurasin juuri erästä taivaallista naista, jolla oli olkihattu

päässä -- joku muotiompelijatar, -- vaalea palmikko selässä: tuo

kirottu kärry hukutti minut jäljiltä... Hän ennätti toiselle puolen,

hän on varmaankin jo sillan toisessa päässä!

Gamelin yritti pitää häntä kiinni takin liepeestä vakuuttaen, että

asia oli kovin tärkeä.

Mutta Desmahis oli jo tunkeutunut hevosten, vartijoiden, sapelien ja

tulisoihtujen keskelle ja kiiruhti ompelijaneitosen jälkeen.