II.

Tultuaan ulos Barnabiittikirkosta Évariste Gamelin lähti kävelemään

Place Dauphinelle päin, joka erään valloittamattoman kaupungin

kunniaksi oli ristitty Place de Thionvilleksi.

Tämä tori, joka sijaitsi Pariisin vilkasliikkeisimmässä

kaupunginosassa, oli viimeisen vuosisadan kuluessa paljon menettänyt

kauniista ulkonäöstään. Ne tyylikkäät, punaisesta tiilestä kyhätyt

ja valkoisilla kivivöillä koristetut talot, jotka Henrik IV:n aikana

oli rakennettu torin kolmelle sivustalle korkeita virkamiehiä

varten, olivat vaihtaneet ylhäiset liuskakivikattonsa kahteen tai

kolmeen kurjaan, rapattuun kerrokseen, tai ne oli myös hävitetty

pois maata myöten ja korvattu hyvin vähän edustavilla, huonosti

kalkituilla taloilla, joten tällä paikalla nyt näkyi ainoastaan

epäsäännöllisiä, köyhiä ja likaisia julkisivuja täynnä lukemattomia

pieniä, erimuotoisia ikkunoita, joita kukkaruukut, lintuhäkit ja

kuivamaan ripustetut vaatteet elähdyttivät. Näissä taloissa asui

suuri joukko käsityöläisiä, kultaseppiä, kaivertajia, kelloseppiä,

optikkoja, kirjanpainajia, liinaompelijattaria, muotiompelijattaria,

pesijättäriä, ja muutamia vanhoja lakimiehiä, jotka olivat säästyneet

siltä myrskyltä, joka lakaisi pois kuninkaallisen oikeuslaitoksen.

Oli aamu ja oli kevät. Aamunraikkaat auringonsäteet, huumaavat

kuin makea viini, leikittelivät talojen seinillä ja hiipivät

hyväillen ullakkojen komeroihin. Kaikki ikkunansuojukset oli

vedetty ylös ja niiden alta pisti esiin emännöitsijöiden pörröisiä

päitä. Vallankumoustribunaalin sihteeri, joka oli lähtenyt kotoaan

mennäkseen toimeensa, taputteli ohimennessään poskelle muutamia

lapsia, jotka leikkivät puiden alla. Pont-Neufillä kuului huudettavan

kurjan Dumouriez'n petosta.

Évariste Gamelin asui Quai de l'Horlogen lähellä eräässä Henrik IV:n

aikuisessa talossa, joka vieläkin olisi ollut sangen mukiinmenevän

näköinen ilman sitä pientä tiilipeittoista ullakkokerrosta, joka

siihen oli lisätty viimeistä edellisen tyrannin aikana. Tämä

jollekulle vanhalle parlamentin jäsenelle kuulunut hotelli oli tehty

soveliaaksi porvaris- ja käsityöläisperheille lyömällä siihen lujasti

väliseiniä ja aitauksia. Täten esimerkiksi kansalainen Remacle,

portinvahti ja räätäli, oli saanut asuakseen sekä korkeuden että

leveyden puolesta kovin typistetyn välikerran, jossa hänet lasiovesta

saattoi nähdä istuvan työpöydällään jalat ristissä ja päälaki kiinni

katossa neulomassa kansalliskaartin univormua, sill'aikaa kun

naiskansalainen Remacle, jonka uunilla ei ollut muuta savutorvea kuin

porraskäytävä, myrkytti muilta vuokralaisilta ilman paistinkäryllään

ja pikku Joséphine, heidän tyttärensä, yltä päältä siirapin

tahrimana, mutta kauniina kuin päivä istui oven kynnyksellä ja

leikki Moutonin, puusepän, koiran kanssa. Naiskansalainen Remaelen,

joka sekä povensa ja lantioittensa että sydämensä puolesta oli

laaja ja ylitsevuotavaisen runsas, luultiin lahjoittavan suosiotaan

naapurilleen, kansalainen Dupont vanhemmalle, joka oli eräs

valvontavaliokunnan kahdestatoista jäsenestä. Ainakin epäili hänen

miehensä sitä vahvasti, ja Remacle-puolisot täyttivät usein koko

talon riita- ja sovintokohtaustensa metelillä. Ylemmässä kerroksessa

asui kansalainen Chaperon -- kultaseppä, jolla oli myymälä Quai de

l'Horlogen varrella --, lisäksi eräs nuori lääkärinkokelas, eräs

asianajaja, eräs kullantakoja ja useita Oikeuspalatsin virkamiehiä.

Évariste Gamelin nousi vanhoja portaita ylös aina neljänteen ja

viimeiseen kerrokseen asti, jossa oli hänen työpajansa sekä hänen

äitinsä huone. Siihen päättyivät nelikulmaisilla kivilaatoilla

reunustetut puuportaat, jotka jatkoivat ensimmäisten kerrosten

leveätä kivistä porraskäytävää. Seinää vasten asetetut tikapuut

johtivat ullakolle, josta par'aikaa laskeutui alas muuan vanhahko,

pyylevä, punakka ja kukoistavakasvoinen mies vaivalloisesti koettaen

pysyttää sylissään suunnattoman suurta kääröä samalla hyräillen:

_Palvelijain, palvelijain, kadotin, kadotin..._

Keskeyttäen laulunsa hän toivotti kohteliaasti hyvää päivää

Gamelinille, joka tervehti häntä veljellisesti ja auttoi häntä

kantamaan kääröä alas, josta palveluksesta vanhus lämpimästi kiitti

häntä.

-- Tässä on, hän sanoi tarttuen uudestaan taakkaansa, --

paperinukkeja, jotka juuri aion viedä leikkikalukauppiaalle Rue

de la Loille. Tämän käärön sisällä on kokonainen nukkekansa: minä

olen niiden luoja, ne ovat saaneet minulta katoavaisen ruumiin,

tunteettoman ilolle ja tuskalle. Minä en ole antanut niille ajatuksen

lahjaa, sillä minä olen hyvä jumala.

Tämä mies oli kansalainen Maurice Brotteaux, entinen veronvuokraaja

ja entinen aatelismies: hänen isänsä, joka oli rikastunut

välityspalkkioilla, oli ostanut itselleen kuninkaallisen viran ja

tullut aateloiduksi. Vanhoina hyvinä aikoina oli Maurice Brotteaux'n

nimenä monsieur des Ilettes ja hän toimeenpani hotellissaan Rue

de la Chaisen varrella hienoja illallisia, joiden loistoa vielä

lisäksi kaunis madame de Rochemaure, erään lainvalvojan rouva, oli

kohottamassa silmiensä säteilyllä; hän oli erinomainen nainen,

jonka kunnianarvoisaa uskollisuutta vastaan ei ollut vähintäkään

muistuttamista niin kauan kuin vallankumous jätti Maurice Brotteaux

des Ilettes'in aseman, korot, hotellin, maatilat ja nimen

koskemattomiksi. Vallankumous riisti ne sittemmin kaikki häneltä

pois. Hän ansaitsi sen jälkeen elatuksensa maalaamalla muotokuvia

porttikäytävissä, paistamalla pannukakkuja ja omenamunkkeja Quai

de la Mégisseriellä, kirjoittamalla puheita kansanedustajille ja

antamalla tanssitunteja nuorille naiskansalaisille. Tätä nykyä

Maurice Brotteaux, jonka koko omaisuuden muodosti liimapurkki,

purjelankakerä, vesivärilaatikko ja muutamat pahvipalaset, valmisteli

pienessä ullakkokamarissaan, jonne täytyi kivuta tikapuiden avulla

ja jossa ei mahtunut seisomaan suorana, pahvisia nukkeja, jotka hän

myi suurille leikkikalukauppiaille. Nämä vuorostaan myivät ne niille

katukaupustelijoille, jotka vaeltelivat pitkin Champs-Élysées'tä

roikutellen noita somia esineitä pitkän kepin nenässä ja herättäen

kaikissa pikkulapsissa vilkasta mielenkiintoa. Yleisistä

levottomuuksista ja häntä kohdanneesta suuresta onnettomuudesta

huolimatta hän oli säilyttänyt ihmeteltävän sielunrauhan;

virkistyksekseen hänen oli tapana lukea Lucretiusta, jota hän aina

kuljetti mukanaan pitkän nuuskanruskean takkinsa aukiammottavassa

taskussa.

Évariste Gamelin työnsi vähän asuntonsa ovea, joka heti aukeni. Hänen

köyhyytensä oli säästänyt hänet kaikilta lukkohuolilta, ja kun hänen

äitinsä vanhasta tottumuksesta pani oven salpaan, sanoi hän aina:

"Mitä se hyödyttää? Eihän kukaan toki varasta hämähäkinverkkoja... ei

minun enempää kuin muidenkaan." Hänen ateljeessaan virui kasoittain

paksun tomupeiton alla tai seinään päin käännettyinä maalauksia

hänen alkuajoiltaan, jolloin hän vielä vallitsevan muodin mukaisesti

maalasi keimailevia rakkauskohtauksia loihtien kankaalle esiin

siloisin ja aroin siveltimenvedoin tyhjiä nuolikontteja ja lentoon

lehahtavia lintuja, vaarallisia lemmenleikkejä ja onnen unelmia,

käärien ylös hanhienvartijattarien helmoja ja koristellen ruusuilla

paimentyttöjen povia.

Mutta tämä maneeri ei sopinut laisinkaan hänen luonteelleen. Nämä

kylmästi maalatut kohtaukset todistivat maalarin auttamatonta

siveellisyyttä. Taiteenymmärtäjät eivät olleet antaneet pettää

itseään, ja Gamelinillä ei ollut koskaan ollut menestystä

eroottisena maalarina. Vaikka hän ei vieläkään ollut saavuttanut

kolmattakymmentä ikävuottaan, tuntuivat nämä aiheet hänestä

nyt periytyvän ikiammoisilta ajoilta. Hän tunsi selvästi, että

ne kuvastivat kuninkuuden aikaista rappeutumista ja olivat

hoviturmeluksen häpeällisiä ilmaisuja. Hän soimasi itseään siitä,

että oli harjoittanut tätä halveksittavaa taidelajia ja siten

antanut näytteitä orjuuden alentamasta luomiskyvystä. Nyt, ollen

vapaan kansan jäsen, hän luonnosteli voimakkain vedoin vapauden

jumalattaria, Ihmisoikeuksia, Ranskan hallitusmuotoja, tasavallan

Hyveitä, kansanomaisia Herkuleksia, jotka lyövät alas tyranniuden

lohikäärmeen, ja näihin töihin hän valoi koko isänmaanrakkautensa

hehkun. Mutta valitettavasti ei hän tällä toimella ansainnut

elatustaan. Aika oli huono taiteilijoille. Syy ei suinkaan

ollut konventin, joka kaikkialta nostatti armeijoita kuninkaita

vastaan, joka ylpeänä, järkähtämättömänä ja päättäväisenä koko

yhteenliittoutuneen Euroopan edessä, mutta uskottomana ja julmana

itselleen, raateli itseään omin käsin, joka asetti hirmuvallan

päiväjärjestykseen perustaen kapinoitsijoiden rankaisemista varten

erityisen heltymättömän tribunaalin, antaen sen saaliiksi pian omat

jäsenensäkin, ja joka samalla aikaa tyynenä, harkitsevana, tieteen

ja kauneuden ystävänä uudisti almanakan, perusti ammattikouluja,

julisti maalaus- ja kuvanveistokilpailuja, määräsi palkintoja

innostaakseen taiteilijoita, järjesti vuotuisia taidenäyttelyjä,

avasi Museumin ja Ateenan ja Rooman esimerkkiä noudattaen leimasi

ylevyydellä kaikki julkiset ilo- ja surujuhlat. Mutta ranskalainen

taide, joka aikaisemmin oli levinnyt niin paljon Englantiin, Saksaan,

Venäjälle ja Puolaan, ei päässyt enää ulkomaiden markkinoille.

Maalauksen ystävät, taiteenharrastajat ja -ymmärtäjät, ylhäiset

herrat ja rahamiehet olivat kadottaneet omaisuutensa, lähteneet

maasta pois, tai sitten he lymyilivät. Ne henkilöt taaskin, jotka

olivat rikastuneet vallankumouksesta, talonpojat, jotka olivat

saaneet käsiinsä valtion tiluksia, rahakeinottelijat, sotajoukkojen

hankitsijat, Palais-Royalin pelipankin hoitajat, eivät vielä

uskaltaneet näyttää varallisuuttaan eivätkä muutenkaan välittäneet

maalaustaiteesta tuon taivaallista. Tarvittiin tosiaan Regnault'in

maine tai nuoren Gérard'in taitavuus jonkin taulun myymiseen. Greuze,

Fragonard, Houin olivat tulleet rutiköyhiksi. Prud'hon elätti vaivoin

vaimonsa ja lapsensa piirustamalla aiheita, joiden mukaan Copia

sitten teki kaiverruksia. Isänmaalliset maalarit Hennequin, Wicar,

Topino-Lebrun näkivät nälkää. Gamelin, joka ei voinut suorittaa

taulusta aiheutuvia kustannuksia, kun hänellä ei ollut varaa maksaa

mallia eikä ostaa värejä, oli jättänyt melkein alkuluonnokseksi

suuren maalauksensa _Raivottaret vainoavat tyrannia manalassa_. Sen

yliluonnollisessa koossa olevat, keskeneräiset ja hirvittävät hahmot

ja viheriäiset käärmekiemurat terävine, käyrine, kaksiteräisine

kielineen täyttivät puolen ateljeeta. Etualalla, vasemmalla, nähtiin

laiha ja kauhea Kharon venheessään, vaikuttava ja hyvin maalattu

palanen, mutta liiaksi koulutyötä. Paljon enemmän luomisvoimaa

ja luonnollisuutta oli eräässä pienikokoisemmassa, mutta myöskin

keskeneräisessä taulussa, joka riippui ateljeen parhaiten valaistulla

paikalla. Se kuvasi Orestesta, jota hänen sisarensa Elektra tuki

tuskan vuoteella. Tuon nuoren tytön nähtiin siinä liikuttavalla

eleellä silittävän syrjään hiuskiharoita veljensä silmiltä. Oresteen

pää oli traagillinen ja kaunis, ja siinä saattoi huomata jonkinlaista

yhdennäköisyyttä maalarin omien kasvonpiirteiden kanssa.

Gamelin heitti usein murheellisen silmäyksen tähän teokseen, välistä

hänen maalauskiihkoa värisevät kätensä ojentuivat Elektran leveästi

hahmoteltuun kuvaan päin ja putosivat jälleen voimattomina alas.

Taiteilija hehkui sisäistä innostusta ja hänen sielunsa kurkotti

suurtekoja kohti. Mutta hänen täytyi tuhlata voimansa tilaustöihin,

jotka hän suoritti puolikuntoisesti, sentähden että hänen oli pakko

tyydyttää yleisön makua ja myös sentähden, että hän ei osannut

pikkuseikkoihin painaa nerouden leimaa. Hän piirusteli pieniä

allegorisia sommitelmia. Niiden mukaan hänen toverinsa Desmahis

verraten taitavasti teki mustia ja värillisiä vaskipiirroksia, jotka

muuan kuvakauppias Rue Honorén varrella, kansalainen Blaise, osti

polkuhintaan. Mutta kaiverruksien kauppa kävi yhä huonommin, sanoi

Blaise, joka viime aikoina ei enää tahtonut ostaa mitään.

Tällä kertaa oli kuitenkin Gamelin, jonka hätä oli tehnyt

yritteliääksi, tehnyt aivan uuden ja onnellisen keksinnön, ainakin

omasta mielestään keksinnön, joka oli tekevä sekä piirroksien

myyjän ja kaivertajan että hänet itsensä rikkaaksi mieheksi; se oli

isänmaallinen korttipeli, jossa _l'ancien régime_n kuninkaiden,

rouvien ja sotamiesten sijasta oli hengettäriä, vapauden jumalattaria

ja tasa-arvoisuuden vertauskuvia. Hän oli tehnyt luonnokset useimpiin

näistä hahmoista ja oli jo saanut valmiiksikin moniaita, ja hänellä

oli kiire jättää Desmahis'lle ne, jotka jo voitiin kaivertaa.

Onnistuneimmalta tuntui hänestä eräs vapaaehtoinen, joka yllään

kolmikulmainen hattu, punakäänteinen sininen takki, keltaiset

polvihousut ja mustat säärykset istui arkulla, jalat kuulakasan

päällä ja pyssy jalkojen välissä. Se oli "herttakansalainen", joka

vastasi entistä herttasotamiestä. Jo enemmän kuin puoli vuotta

Gamelin oli piirustellut vapaaehtoisia ja aina samalla antaumuksella.

Hän oli niistä myynyt muutamia, innostuksen päivinä. Useita

riippui ateljeen seinillä. Viisi tai kuusi vesiväri-, gouache- tai

pastellimaalausta virui pöydällä ja tuoleilla. Heinäkuussa 1792,

jolloin kaikille Pariisin toreille oli rakennettu värväyskorokkeita,

jolloin kaikki kabaretit oli koristettu lehvillä ja kaikuivat

huudoista "Eläköön kansakunta! Eläkäämme vapaina tai kuolkaamme!"

ei Gamelin voinut mennä Pont-Neufin yli eikä kaupungintalon ohitse

tuntematta sydämessään voimakasta vetoa tuota liputettua telttaa

kohtaan, jonka alla nauhoitetut virkamiehet merkitsivät kirjoihin

vapaaehtoisia marseljeesin kaikuessa. Mutta jos hän olisi liittynyt

armeijaan, olisi hänen äitinsä jäänyt leivättömäksi.

Ilmoittaen tulostaan jo edeltäpäin kuuluvalla, raskaalla

läähätyksellä astui kansalainen leskirouva Gamelin ateljeehen

hikisenä, hengästyneenä ja punoittavana, kansalliskokardi niin

huolimattomasti kiinni myssyn reunassa, että se joka hetki uhkasi

pudota. Hän laski korinsa tuolille ja seisoaltaan, voidakseen

paremmin hengittää, hän alkoi valittaa elintarpeiden kalleutta.

Miehensä elinaikana hän oli Rue de Grenelle-Saint-Germainin

varrella hoitanut rautakauppaa, jossa myytiin "la Ville de

Châtellerault"-tehtaan leimamerkin tavaroita, mutta nyt hän oli

köyhä ja elää kituutteli poikansa maalarin luona pitäen tämän

taloutta. Évariste oli vanhempi hänen molemmista lapsistaan. Mitä

tytär Julie'hin tuli, joka aikaisemmin oli ollut muotikaupan

myyjättärenä Rue Honorén varrella, niin parasta oli olla tietämätön

hänen kohtalostaan, sillä ei ollut viisasta ilmoittaa, että hän oli

karannut maasta erään ylimyksen kanssa.

-- Herra Jumala! huokasi naiskansalainen Gamelin näyttäen pojalleen

paksua, mustaa ja taikinaista limppua, -- miten kallista leipä

on; eikä se ole edes puhdasta vehnää. Torilla ei ole munia, ei

vihanneksia, ei juustoa. Meidän täytyy syödä kastanjoita niin paljon,

että pian muutumme kastanjoiksi itsekin.

Pitkän vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

-- Minä näin kadulla vaimoja, joilla ei ollut mitään ruokaa pikku

lapsilleen. Köyhiin tämä kurjuus vasta koskeekin. Eikä tule parempaa,

ennenkuin taas saadaan järjestys maahan.

-- Äiti, sanoi Gamelin rypistäen kulmakarvojaan, --

tästä nälänhädästä saamme kiittää hankitsijakiskureita ja

rahakeinottelijoita, jotka köyhdyttävät kansaa ja vetävät yhtä

köyttä maan ulkoisten vihollisten kanssa tehdäkseen tasavallan

vastenmieliseksi kansalaisille ja tuhotakseen vapauden. Siihen

vievät tuollaisten brissotistien salaliitot, tuollaisten Pétionien

ja Roland'ien petokset! Saa kiittää onneaan, jos eivät liittolaiset

vielä asevoimin astu Pariisia vastaan ja surmaa täällä kaikkia

isänmaanystäviä, joista nälkä ei kyllin pian ole ehtinyt tehdä

loppua! Ei ole yhtään aikaa hukattavana: täytyy määrätä rajahinta

jauholle ja hakata pää poikki jokaiselta, joka keinottelee kansan

elintarpeilla, yllyttää kapinaan tai on yhteisessä juonessa

ulkomaalaisten kanssa. Konventti on muodostanut erityisen tribunaalin

varta vasten tällaisten kapinallisten salavehkeilijäin tuomitsemista

varten. Se on kokoonpantu isänmaanystävistä, mutta onko sen jäsenillä

myös oleva tarpeeksi tarmoa puolustaakseen isänmaata kaikkia sen

vihollisia vastaan? Pankaamme toivomme Robespierreen: hän on kunnon

mies. Mutta luottakaamme etenkin Marat'han. Hän rakastaa kansaa,

ymmärtää sen todelliset edut ja palvelee niitä. Hän on aina ollut

ensimmäinen paljastamaan pettureita, tekemään tyhjäksi salaliittoja.

Hän on lahjomaton ja peloton. Hän yksin kykenee pelastamaan

tasavallan perikadosta.

Naiskansalainen Gamelin pudisti päätään niin että huolimattomasti

kiinnitetty kokardi putosi myssystä.

-- Voi Évariste-parka, tuo sinun Marat'si on ihminen niinkuin kaikki

muutkin, eikä sen parempi kuin hekään. Sinä olet nuori ja kuvittelet

suuria. Samaa, mitä nyt sanot Marat'sta, olet aikaisemmin sanonut

Mirabeausta, La Fayettesta, Pétionista ja Brissot'sta.

-- En koskaan! huudahti Gamelin, itsekin uskoen omaan valheeseensa.

Äiti raivasi toisen pään maalaamattomasta pöydästä, joka oli

täynnä papereita, kirjoja, siveltimiä ja lyijykyniä, ja toi siihen

posliinisen liemivadin, kaksi tinalautasta, kaksi rautaista

haarukkaa, mustan leivän ja tuopillisen ruuppuviiniä.

Poika ja äiti söivät liemensä äänettöminä ja kävivät sitten käsiksi

silavaviipaleeseen, joka oli säästetty jälkiruoaksi. Äiti asetti

herkkupalan leipänsä päälle, murenteli sitä vakavasti veitsensä

terällä hampaattomaan suuhunsa ja pureskeli kunnioittavasti ruokaa,

joka oli maksanut niin paljon.

Hän oli jättänyt vadille parhaimman palasen pojalleen, joka istui

hajamielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Syö, Évariste, hän sanoi aina vähän väliä, -- syö!

Ja hän lausui tämän sanan aivan yhtä hartaasti kuin jonkin

uskonnollisen käskyn.

Sitten hän alkoi jälleen valittaa kalliita aikoja. Gamelin esitti

uudelleen rajahintaa ainoana mahdollisena apukeinona. Mutta äiti

sanoi:

-- Ei ole enää rahaa missään. Emigrantit ovat vieneet kaikki

mukanaan. Ei kukaan luota enää kehenkään. Tästä voi tulla aivan

epätoivoiseksi.

-- Älkää puhuko noin, äiti, älkää puhuko noin! huudahti Gamelin. --

Mitä merkitsevät meidän hetkelliset kieltäymyksemme ja kärsimyksemme!

Vallankumous on takaava ihmiskunnalle vuosisatojen onnen.

Tuo kunnon rouva kastoi leipänsä viiniin; hänen mielensä kirkastui,

ja hän ajatteli hymyillen nuoruutensa aikaa, jolloin hän vielä tanssi

nurmikolla kuninkaallisissa juhlissa. Hän muisteli myös sitä päivää,

jolloin Joseph Gamelin, ammatiltaan veitsiseppä, oli pyytänyt häntä

vaimokseen. Ja hän rupesi kertomaan yksityiskohtaisesti, kuinka

tuo kaikki oli tapahtunut. Hänen äitinsä oli sanonut hänelle: "Pue

päällesi. Nyt menemme Place de Grèvelle, kultaseppä Bienassis'n

myymälään katsomaan, miten Damiens revitään kappaleiksi." Heidän

oli vaikea raivata itselleen tietä uteliaiden joukkojen läpi. Herra

Bienassis'n myymälässä oli nuori tyttö tavannut Joseph Gamelinin,

joka oli parhaimmassa vaaleanpunaisessa puvussaan, ja hän oli heti

käsittänyt, mistä oli kysymys. Koko sen ajan, jonka hän oli seisonut

ikkunan edessä nähdäkseen, miten kuninkaanmurhaaja pantiin pihteihin,

valeltiin sulalla lyijyllä, raastettiin kappaleiksi neljän hevosen

välissä ja heitettiin roviolle, oli herra Joseph Gamelin seisonut

hänen takanaan ja sanonut hänelle kohteliaisuuksia hänen ihostaan,

tukkalaitteestaan ja vartalostaan.

Hän tyhjensi lasinsa ja jatkoi palautellen edelleen mieleensä

tapahtumia elämänsä varrelta:

-- Minä synnytin sinut maailmaan, Évariste, aikaisemmin kuin mitä

olin odottanut, sentähden että kantaessani sinua satuin pelästymään

Pont-Neufillä ja utelias kansanjoukko oli vähällä tallata minut

jalkoihinsa, sillä kun oli kiire herra de Lallyn teloitukseen. Sinä

olit syntyessäsi niin pieni, että lääkäri ei luullut sinun jäävän

eloon. Mutta minä tiesin kyllä, että Jumala armossaan antaisi minun

pitää sinut. Minä hoidin sinua parhaimpani mukaan, en säästänyt

vaivoja enkä kulunkeja. Ja oikeuden nimessä minun täytyy sanoa,

rakas Évaristeni, että sinä puolestasi ymmärsit olla minulle

kiitollinen siitä kaikesta ja jo lapsesta alkaen koetit palkita

minua kykysi mukaan. Sinä olit luonnoltasi helläsydäminen ja lempeä.

Sisarellasikaan ei ollut paha sydän, mutta hän oli itsekäs ja kiivas.

Sinulla oli enemmän myötätuntoa onnettomia kohtaan kuin hänellä.

Kun korttelin pienet katupojat ryöstivät puissa olevia linnunpesiä,

niin sinä yritit riistää heidän käsistään pois linnunpojat

antaaksesi ne takaisin emolleen, ja useinkaan et luopunut tuosta

yrityksestä, ennenkuin olit saanut heiltä hirvittävästi selkääsi.

Seitsenvuotiaana jo sinä kuljit kiltisti ja levollisesti kadulla

ja luit katkismustasi, sen sijaan että olisit tapellut katurakkien

kanssa; ja kaikki köyhät, jotka kohtasit, raahasit mukanasi kotiin

auttaaksesi heitä, niin että minun vihdoin täytyi antaa sinulle

vitsaa, että saisin sinut luopumaan tuosta tavasta. Sinä et

voinut nähdä ainoankaan elävän olennon kärsivän saamatta kyyneliä

silmiisi. Kasvamasta lakattuasi sinusta tuli hyvin kaunis. Suureksi

hämmästyksekseni et näyttänyt ollenkaan tietävän sitä seikkaa, ja

siinä suhteessa sinä suuresti erosit useimmista muista kauniista

pojista, jotka ovat turhamaisia ja ylpeileviä ulkomuotonsa vuoksi.

Vanha äiti puhui totta. Kahdenkymmenen vuotiaana olivat Évaristen

kasvot olleet vakavat ja suloiset, hänen kauneutensa oli ollut

samalla kertaa karun ankaraa ja naisellista, piirteet kuin Minervan.

Nyt kuvastivat hänen synkät silmänsä ja kalpeat poskensa surullista

ja intohimoista sielua. Mutta hänen kääntäessään katseensa äitinsä

puoleen se sai hetkiseksi takaisin varhaisnuoruuden aikaisen

lempeytensä.

Äiti jatkoi:

-- Sinä olisit voinut käyttää hyväksesi ulkonaisia etujasi

mielistelläksesi tyttöjä, mutta sinä viihdyit paremmin minun kanssani

puodissa, ja välistä minun ihan täytyi huomauttaa sinulle, ettet

aina riippuisi kiinni minun hameissani, vaan menisit joskus vähän

huvittelemaan tovereittesi kanssa. Kuolinvuoteellanikin voin antaa

sinulle, Évariste, sen tunnustuksen, että aina olet ollut hyvä

poika. Isäsi kuoleman jälkeen rupesit uljaasti huolehtimaan minun

toimeentulostani; vaikkakaan sinun ammattisi ei tuota mitään, et

koskaan ole jättänyt minua puutteeseen, ja jos me tätä nykyä molemmat

olemmekin rutiköyhiä raukkoja, niin en voi syyttää sinua siitä: se on

vallankumouksen syy.

Évariste teki nuhtelevan eleen; mutta äiti kohautti olkapäitään ja

jatkoi:

-- Minä en ole ylimysmielinen. Minä olen tuntenut ylhäisiä heidän

suuruutensa päivinä, ja minä voin sanoa, että he käyttävät

väärin etuoikeuksiaan. Olen omin silmin nähnyt, miten herttua

de Canaleilles'n lakeijat ruoskivat isääsi sentähden, ettei hän

tarpeeksi pian jouduttautunut pois heidän herransa tieltä. Minä en

myöskään pitänyt itävallattaresta: hän oli liian ylpeä ja tuhlasi

liikaa. Mitä kuninkaaseen tulee, niin häntä minä luulin hyväksi,

ja vasta hänen oikeusjuttunsa ja tuomionsa saivat minut toisiin

ajatuksiin. En minä siis ollenkaan kaipaa kuningasvaltaa, vaikkakin

minulla sen aikana oli muutamia hauskoja hetkiä. Mutta älä koetakaan

uskotella minulle, että vallankumous tuo maailmaan tasa-arvoisuuden,

sillä ihmiset eivät koskaan tule tasa-arvoisiksi, ja turhaan tätä

maata sen vuoksi myllätään ylösalaisin: aina täällä tulee kuitenkin

olemaan suuria ja pieniä, lihavia ja laihoja.

Näin puhuessaan hän korjasi pois pöydältä lautasia. Maalari ei

enää kuunnellut häntä. Hän hahmotteli mielessään punamyssyistä ja

_carmagnole_-pukuista sanskulottia, joka korttipelissä oli korvaava

entistä kuolemaan tuomittua patasotamiestä.

Ovelle naputettiin ja muuan talonpoikaistyttö, punatukkainen,

kompurajalkainen, leveämpi kuin oli pitkä, astui sisään; iso pahka

peitti hänen vasemman silmänsä, ja oikea oli niin värittömän sininen,

että se melkein näytti valkealta; huulet olivat valtavan paksut ja

hampaat pistivät esiin niiden välistä.

Hän kysyi Gameliniltä, oliko hän itse maalari ja osaisiko hän

tehdä muotokuvan hänen sulhasestaan, Jules Ferrand'ista, joka oli

vapaaehtoisena Ardennien armeijassa.

-- Gamelin vastasi, että hän kernaasti maalaisi tuon uljaan soturin

muotokuvan tämän palattua kotiin.

Tyttö pyyteli itsepintaisesti ja hellyttävästi, että hän tekisi sen

nyt aivan heti.

Vasten tahtoaankin hymyillen maalari huomautti, ettei hän voinut

tehdä mitään ilman mallia.

Naisparka ei vastannut mitään: hän ei ollut osannut ottaa lukuun

tällaista vaikeutta. Pää vasemmalle puolen kallellaan, kädet ristissä

vatsalla, hän seisoi siinä tylsänä ja mykkänä ja näytti todellakin

murheen murtamalta. Näin tavaton yksinkertaisuus liikutti ja huvitti

maalaria ja lohduttaakseen vähän tuota onnetonta rakastavaista

hän pani hänen käteensä yhden niistä vapaaehtoisista, jotka hän

oli maalannut vesivärillä, kysyen samalla, oliko hänen sulhasensa

Ardennien armeijassa kenties tämän näköinen.

Tyttö suuntasi paperiin synkän katseensa, joka vähitellen sai eloa,

valkeni, rupesi loistamaan; hänen leveä naamansa herahti säteilevään

hymyyn:

-- Yhdennäköinen kuin marja, sanoi hän vihdoin; -- se on Jules

Ferrand kuin onkin, se on Jules Ferrand ihkasen ilmielävänä.

Ennenkuin maalari oli ehtinyt pyytää häneltä takaisin paperiarkkia,

oli hän jo paksuilla punaisilla sormillaan kääntänyt sen kokoon

pieneksi neliöksi, jonka hän huolellisesti kätki sydämelleen, paidan

ja liivin väliin, sitten hän antoi taiteilijalle viiden frangin

paperirahan, toivotti hyvää iltaa ja ontui tiehensä kevein mielin.