irti muudan lauta ovesta. Hän riensi aukosta portaita alas ja kuuli
myllärin avunhuudon sekä löysi hänet sidottuna virumassa jyväsäkkien
välissä. Kasper irroitti hänen siteensä ja riensi sitten heti talliin
katsomaan ratsuaan ja matkalaukkuaan, mutta molemmat oli viety. Tuntien
ankaraa tuskaa hän kiiruhti takaisin myllyyn ja valitti myllärille
onnettomuuttaan, kuinka häneltä oli varastettu koko hänen omaisuutensa
ja hänelle uskottu hevonen, mistä viimemainitusta seikasta hän oli
erittäin pahoillaan. Mutta mylläri seisoi täysinäinen rahapussi kädessä
hänen edessään, hän oli käynyt sen hakemassa ylistuvan kaapista, ja
sanoi ulaanille: 'Kasper hyvä, ole tyytyväinen, minä olen sinulle
kiitollisuudenvelassa omaisuuteni pelastumisesta; tätä pussia, joka oli
tuolla ylhäällä tuvassa, ovat rosvot tavoittaneet, ja sinun
puolustustasi saan kiittää kaikesta, minulta ei ole mitään varastettu.
Ne, jotka löysivät hevosesi ja matkalaukkusi tallista, olivat varmaan
varalle asetettuja vahteja, he ilmaisivat ampumalla vaaran olevan
lähellä, koska luultavasti satulavarusteista tunsivat, että talossa
majaili ratsumies. Minun puolestani sinulla ei ole mitään hätää, tahdon
tehdä voitavani enkä sääliä rahaa, jotta saisimme hevosesi takaisin, ja
jos se ei löydy, niin tahdon ostaa sinulle uuden, maksoipa se mitä
tahansa.'
"Kasper nastasi: 'Mitään en ota lahjaksi, se on vastoin kunniaani, vaan
jos tahdotte hätätilassa lainata minulle seitsemänkymmentä taaleria,
niin saatte minulta velkakirjan; minä toimitan ne kahdessa vuodessa
takaisin.' -- He sopivat asiasta, ja ulaani erosi hänestä
kiiruhtaakseen kotikyläänsä, jossa samalla asuu ympäristön
aatelismiesten tuomari; tälle hän tahtoi ilmoittaa asian. Mylläri jäi
kotiinsa odottamaan vaimoansa ja poikaansa, jotka olivat menneet häihin
erääseen lähikylään. Sitten aikoi hän tulla ulaanin perästä tekemään
omasta puolestaan oikeudelle ilmoituksensa.
"Voit kuvitella mielessäsi, rakas herra kirjuri, kuinka surullisena
Kasper-raukka riensi kyläämme kohti, jalan ja köyhänä, sen sijaan että
hän oli tahtonut ylpeästi ratsastaa sinne. Yksikuudetta taaleria, jotka
hän oli saanut saaliikseen, hänen aliupseerinvaltakirjansa, hänen
lomalippunsa ja seppeleet, jotka hänellä oli mukanaan äitinsä hautaa ja
kaunista Annia varten, oli häneltä varastettu. Hän oli aivan
epätoivoisella mielellä, ja niin saapui hän kello yhden aikaan yöllä
kotikyläänsä ja kolkutti heti tuomarin ovelle, jonka talo on
ensimäisenä kylän laidassa. Hän pääsi sisään ja ilmoitti asiansa ja
luetteli, mitä kaikkea häneltä oli ryöstetty. Tuomari käski hänen heti
mennä isänsä luo, tämä kun oli kylässä ainoa talonpoika, jolla oli
hevosia, ja sitten tämän ynnä velipuolensa kanssa lähteä ratsain
tiedustelemaan ympäri seutua, jotta siten mahdollisesti osuisivat
rosvojen jäljille; sill'aikaa hän lähettäisi toisia miehiä jalan
liikkeelle ja kuulustelisi mylläriltä, kun tämä ehtisi perille,
lähempiä asianhaaroja.
"Kasper lähti nyt tuomarin luota isänsä taloa kohti. Kun hänen
kuitenkin täytyi kulkea minun majani ohi ja kuuli ikkunasta minun
laulavan hengellistä laulua, koska en saanut unta ajatellessani hänen
äitivainajaansa, niin kolkutti hän ja sanoi: 'Kiitetty olkoon Jeesus
Kristus, rakas isoäiti, Kasper on täällä!' Ah, kuinka nuo sanat kävivät
luihini ja ytimiini, minä syöksyin ikkunaan, avasin sen ja suutelin ja
puristin häntä loputtomin kyynelin. Hän kertoi minulle kiireesti
onnettomuutensa ja sanoi, millaisen tehtävän hän oli tuomarilta saanut
isälleen; hänen täytyi sentähden heti mennä ajamaan varkaita takaa,
sillä hänen kunniansa riippui hänen hevosensa takaisinsaamisesta.
"En tiedä miten tuo sana kunnia viilsi läpi kaikkien jäsenteni, sillä
tiesin ankaran tuomion odottavan häntä. 'Tee velvollisuutesi ja anna
Jumalalle yksin kunnia', sanoin minä; ja hän riensi luotani Finkelin
taloon, joka sijaitsee kylän toisessa päässä. Hänen poistuttuaan
vaivuin polvilleni ja rukoilin Jumalaa ottamaan hänet armollisesti
suojaansa, ah, rukoilin sellaisessa tuskassa, jollaista en ole koskaan
tuntenut, ja toistelin sen ohessa yhä: 'Herra, tapahtukoon Sinun
tahtosi niin taivaassa kuin maan päällä.'
"Kasper kiiruhti isänsä luo kauheassa tuskassa. Hän nousi takaapäin
puutarhanaidan yli, hän kuuli kolinaa, hän kuuli hirnumista tallista,
se tunki läpi hänen sielunsa. Hän seisoi hiljaa, hän näki kuutamossa
kahden miehen pesevän itseänsä, häneltä oli sydän pakahtua. Toinen
heistä sanoi: 'Tuo kirottu kappale ei mene alas'. Silloin sanoi toinen:
'Tule ensin talliin lyömään hevoselta häntä poikki ja leikkaamaan sen
harja pois. Oletkohan haudannut matkalaukun tarpeeksi syvälle lannan
alle?' 'Kyllä', sanoi toinen. Sitten he menivät talliin, ja Kasper,
raivoisana tuskasta, karkasi esiin, sulki tallin oven heidän jälkeensä
ja karjaisi: 'Herttuan nimessä, antautukaa! Ken vastustaa, sen ammun
kuoliaaksi!'
"Ah, näin oli hän hevosensa rosvoina vanginnut isänsä ja veljensä.
'Kunniani, kunniani on mennyttä!' huusi hän, 'minä olen kunniattoman
varkaan poika!' -- Kun tallissa olijat kuulivat nämä sanat,
kauhistuivat he kovasti ja huusivat: 'Kasper, rakas Kasper, Jumalan
tähden, älä saata meitä turmioon. Kasper, sinä saat kaikki takaisin,
autuaan äitivainajasi tähden, jonka kuolinpäivä on tänään, armahda
isääsi ja veljeäsi!'
"Mutta Kasper oli aivan kuin suunniltaan, hän huusi vain yhä:
'kunniani, velvollisuuteni!' -- ja kun miehet nyt tahtoivat
väkivoimalla murtaa oven ja tehdä aukon saviseinään, ampui hän ilmaan
pistoolilla ja huusi: 'Apua, apua, varkaita, apua!' Tuomarin herättämät
talonpojat, jotka jo lähenivät neuvotellakseen niistä eri teistä, joita
pitkin he aikoivat ajaa myllyyn murtautuneita takaa, hyökkäsivät
laukauksen ja huudon kuultuaan taloon. Vanha Finkel rukoili yhä
poikaansa avaamaan hänelle oven, mutta tämä sanoi: 'Minä olen sotilas
ja minun täytyy noudattaa oikeutta.' Samalla tulivat paikalle tuomari
ja talonpojat. Kasper sanoi: 'Jumalan laupeuden nimessä, herra tuomari,
isäni ja veljeni ovat juuri nuo samaiset varkaat, oi, jospa en olisi
koskaan syntynytkään! Täällä tallissa olen vanginnut heidät,
matkalaukkuni on haudattu sinne lantaan'. Silloin hyökkäsivät
talonpojat talliin ja sitoivat köysiin vanhan Finkelin ja hänen
poikansa ja laahasivat heidät tupaan. Kasper taas kaivoi reppunsa esiin
ja otti siitä ulos nuo kaksi seppelettä, mutta ei mennyt tupaan, vaan
lähti kirkkotarhaan äitinsä haudalle.
"Päivä oli valjennut: minä olin ollut niityllä ja punonut itselleni ja
Kasperille kaksi seppelettä lemmikin kukista; minä ajattelin: hän
koristaa sitten yhdessä minun kanssani äitinsä haudan, kunhan ehtii
palata ratsastusmatkaltaan. Silloin kuulin kaikenlaista outoa hälinää
kylästä, ja koska en siedä melua, vaan olen mieluimmin yksin, niin
kiersin kylän ympäri kirkkomaalle. Silloin kuului laukaus, näin savun
pelmahtavan korkealle, riensin kirkkomaalle, -- oi, rakas Vapahtaja,
ole hänelle armollinen! Kasper virui kuolleena äitinsä haudalla, hän
oli ampunut kuulan rintaansa, johon hän oli nappiin kiinnittänyt
kauniille Annille tuomansa seppeleen, -- tämän seppeleen keskitse hän
oli ampunut sydämeensä. Äidille tuomansa seppeleen hän oli jo
kiinnittänyt ristiin.
"Luulin maan tämän nähdessäni aukenevan allani, syöksyin häneen syliksi
ja huusin yhtämittaa: 'Kasper, oi sinua onnetonta ihmistä, mitä
oletkaan tehnyt? Ah, kuka on jo kertonut sinulle kurjuutesi, oi, miksi
laskin sinut luotani, ennenkuin olin puhunut sinulle kaikki! Jumalani,
mitä tulevatkaan isäparkasi ja veljesi sanomaan, kun tapaavat sinut
näin!' -- En näet tiennyt hänen juuri näiden takia tuhonneen itseänsä,
luulin siihen olevan vallan toiset syyt. Silloin tuli vielä pahempaa:
tuomari ja talonpojat toivat vanhan Finkelin ja hänen poikansa
köytettyinä. Tuska tukahdutti ääneni kurkkuun, en voinut lausua
sanaakaan; tuomari kysyi minulta, olinko nähnyt lapsenlastani. Näytin
missä hän lepäsi, hän astui luo, hän näet luuli Kasperin itkevän
haudalla, hän pudisteli häntä, silloin hän huomasi veren purskahtavan
esiin. 'Jeesus Maaria!' huudahti hän, 'Kasper on surmannut itsensä'. --
Silloin katselivat molemmat vangitut toisiaan kauhuissaan; Kasperin
ruumis nostettiin maasta ja kannettiin heidän kerallaan tuomarin
taloon; koko kylä kaikui voivotuksista, talonpoikaisvaimot veivät minut
sinne heidän perästään. Ah, se oli varmaan kauhein matka koko
elämässäni!"
Tässä vaikeni vanhus jälleen, ja minä sanoin hänelle:
"Muori hyväseni, kärsimyksenne on hirveä, mutta Jumala rakastaa teitä
myös suuresti; ne, joita hän ankarimmin kurittaa, ovat hänen rakkaimpia
lapsiaan. Sanokaapas nyt minulle, kelpo muoriseni, mikä on saattanut
teidät kulkemaan tuon pitkän matkan tänne ja mitä asiaa koskee
anomuksenne."
"No sen voit kyllä hyvin aavistaa", jatkoi hän aivan levollisesti, "se
koskee kunniallisen haudan saamista Kasperille ja kauniille Annille,
jolle minä tuon mukanani hänen kunniapäiväkseen tarkoitetun seppeleen;
se on läpeensä Kasperin veren tahraama, -- katsohan tänne."
Nyt otti hän mytystään pienen kiillekultaisen seppeleen ja näytti sitä
minulle; saatoin sarastavan päivän valossa nähdä, että se oli ruudin
mustaama ja veren tahrima. Olin aivan järkytettynä tuon kelpo vanhuksen
onnettomuudesta, ja se mielensuuruus ja lujuus, jolla hän sen kantoi,
täytti minut kunnioituksella.
"Voi, muori kulta", sanoin, "kuinka mahtanette voida ilmoittaa
Anni-raukalle hänen surkeutensa, niin ettei hän heti pelästyksestä
vaivu kuoliaana maahan, ja mikä kunniapäivä se sitten oikeastaan on,
jota varten te tuotte Annille tuon surullisen seppeleen?"
"Mies hyvä", sanoi hän, "tule vain mukaan, voit saattaa minua hänen
luokseen, en voi kuitenkaan kulkea nopeasti, niin tapaamme hänet vielä
juuri oikeaan aikaan. Tahdon sitten matkan varrella kertoa sinulle
kaikki."
Nyt hän nousi ja rukoili aamusiunauksensa aivan levollisesti ja
järjesteli pukunsa ja ripusti sitten myttynsä minun käsivarteeni. Kello
oli kaksi aamusella, päivä sarasti, ja niin vaelsimme yhdessä hiljaisia
katuja pitkin.
"Katsohan", kertoi vanhus edelleen, "kun Finkel poikineen oli vangittu,
täytyi minun mennä tuomarin luo oikeuspaikalle; kuollut Kasper
asetettiin pöydälle ja kannettiin sisälle ulaanivaipallaan peitettynä,
ja nyt piti minun kertoa tuomarille kaikki, mitä tiesin hänestä ja mitä
hän aamulla oli puhunut minulle ikkunasta. Sen kaiken hän kirjoitti
muistiin edessään olevalle paperille; sitten hän tarkasti Kasperilta
löydetyn muistikirjan; siinä oli kaikenlaisia laskuja, joitakin
kertomuksia kunniasta, myöskin tuon ranskalaisen aliupseerin juttu, ja
sen takasivulle oli kirjoitettu jotakin lyijykynällä."
Nyt antoi vanhus minulle tuon muistikirjan, ja minä luin siitä
onnettoman Kasperin viimeiset sanat: "Myös minä en voi elää häpeäni
jälkeen; isäni ja veljeni ovat varkaita, he ovat varastaneet minulta
itseltäni. Sydämeni pakahtui, mutta minun täytyi vangita heidät ja
jättää heidät oikeuden käsiin, sillä minä olen ruhtinaani sotilas, ja
kunniani ei salli minun osottaa mitään sääliväisyyttä. Olen kunnian
vuoksi jättänyt isäni ja veljeni alttiiksi kostolle; ah! rukoilkoon
jokainen puolestani, että minulle suotaisiin tähän, missä olen
kaatunut, kunniallinen hauta äitini viereen. Se seppele, jonka läpi
ammuin itseni, pitää isoäidin lähettää kauniille Annille ja tervehtää
häntä minulta; ah! hänen kohtalonsa koskee kipeästi sisimpääni, mutta
hän ei saa tulla varkaan pojan vaimoksi, sillä hän on aina ollut sangen
arka kunniastaan. Armas kaunis Anniseni, ethän vallan pahasti
kauhistune minun tähteni, tyydy osaasi, ja jos jolloinkin olit edes
rahtusen hyvä minulle, niin älä puhu pahaa minusta. Enhän mahda mitään
häpeälleni! Olin nähnyt niin paljon vaivaa pysyäkseni koko elämäni
kunnian tiellä, olin jo aliupseeri ja paraassa maineessa eskadroonani
kesken, olisin varmasti kerran päässyt upseeriksi, ja sinua, Anniseni,
en olisi sittenkään hylännyt, enkä olisi kosinut ketään ylhäisempää --
mutta varkaan poika, jonka itsensä täytyy kunnian vuoksi vangita ja
jättää tuomittavaksi oma isänsä, ei voi elää häpeänsä jälkeen.
Anniseni, armas Anniseni, ota kuitenkin seppele, olen ollut sinulle
aina uskollinen, ja niin olkoon Jumala minulle armollinen! Annan
sinulle nyt vapautesi takaisin, mutta osota minulle se kunnia, ettet
mene naimisiin kenenkään kanssa, joka saattaisi olla minua huonompi; ja
jos voit, niin rukoile puolestani, että saisin kunniallisen haudan
äitini viereen, ja jos sinä joutuisit kuolemaan täällä meidän
paikkakunnalla, niin anna sinäkin haudata itsesi meidän viereemme; hyvä
isoäiti tulee myös kerran luoksemme, ja niin olemme sitten kaikki
yhdessä, minulla on matkalaukussani viisikymmentä taaleria, ne on
pantava kasvamaan korkoa sinun ensimäisen lapsesi hyväksi. Hopeisen
kelloni saakoon herra pastori, jos saan kunniallisen hautauksen.
Hevoseni, univormuni ja aseeni kuuluvat herttualle, tämä muistikirjani
kuuluu sinulle. Hyvästi, kallis sydänkäpyseni, hyvästi, rakas isoäiti,
rukoilkaa puolestani ja voikaa kaikki hyvin -- Jumala armahtakoon minua
-- ah, epätoivoni on suuri!"
En voinut ilman katkeria kyyneliä lukea näitä varmasti jalon onnettoman
ihmisen viimeisiä sanoja.
"Kasperin on täytynyt olla varsin hyvä ihminen, muori kulta", sanoin
vanhukselle, joka sanani kuultuaan pysähtyi ja puristi kättäni ja sanoi
syvästi liikutetuin äänin:
"Todella, hän oli maailman paras ihminen. Mutta noita viimeisiä
epätoivon sanoja hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa, ne vievät häneltä
kunniallisen haudan, ne vievät hänet anatomiasaliin. Voi, kirjuri
kulta, kunpa voisit auttaa siinä asiassa."
"Miten niin, muori kulta?" kysyin minä, "Miten nuo Kasperin viimeiset
sanat voivat siihen vaikuttaa?"
"Kyllä varmaan", vastasi hän, "tuomari on itse sen minulle sanonut. On
tullut käsky kaikille oikeusistuimille, että vain ne, jotka
synkkämielisyydestä ovat surmanneet itsensä, saavat kunniallisen
hautauksen. Mutta kaikki ne, jotka epätoivosta ovat itsensä
lopettaneet, on vietävä anatomiasaliin, ja tuomari on sanonut minulle,
että hänen täytyy lähettää Kasper, koska hän on itse tunnustanut
epätoivonsa, leikkelysaliin."
"Sepä on kummallinen laki", sanoin minä, "sillä voitaisiinhan jokaisen
itsemurhaajan suhteen panna toimeen tutkimus siitä, onko hän toiminut
synkkämielisyyden vai epätoivon vallassa, mikä voisi kestää niin
kauan, että tuomari ja asianajajat itse vaipuisivat sentakia
synkkämielisyyteen ja epätoivoon ja joutuisivat anatomiasaliin. Mutta
ollos hyvässä turvassa, muori kulta, herttuamme on niin hyvä herra,
että hän kuultuaan asian juurta jaksaen varmasti suo Kasper-raukalle
leposijan äidin viereen."
"Jumala sen suokoon!" vastasi vanhus; "katsohan nyt, hyvä mies, kun
tuomari oli pannut kaiken paperille, antoi hän minulle muistikirjan ja
kauniille Annille varatun seppeleen, ja niin olen eilisestä saakka
juossut tänne, jotta voisin antaa hänelle hänen kunniapäivänään
lohdutusta vielä hänen viime tiellään. Kasper on kuollut oikeaan
aikaan, sillä jos hän olisi tiennyt kaikki, olisi hän surusta tullut
hulluksi."
"Miten on sitten tuon kauniin Annin laita?" kysyin vanhukselta.
"Milloin sanotte hänellä olevan jälellä vain muutamia hetkiä, milloin
taas puhutte hänen kunniapäivästään ja siitä että hän saa lohtua teidän
surullisesta sanomastanne. Sanokaa minulle toki kaikki suoraan,
tahtooko hän viettää häitä jonkun toisen kanssa, onko hän kuollut vai
sairas? Minun täytyy tietää kaikki, jotta voin panna sen
anomuskirjaan."
Silloin vastasi vanhus:
"Ah, kirjuri hyvä, asia on nyt niin, Jumalan tahto tapahtukoon! Katsos,
kun Kasper tuli, en ollut sittenkään oikein iloinen; ja kun Kasper
lopetti elämänsä, en ollut sittenkään oikein surullinen; en olisi
mitenkään voinut enää elää sen jälkeen, jollei Jumala olisi armahtanut
minua vielä suuremmalla kärsimyksellä, niin, sanon sinulle, että
sydämeni suojaksi oli asetettu kivi, ikäänkuin jäänmurtaja, ja kaikki
tuskat, jotka pohjajään tavoin syöksyivät minua vastaan ja olisivat
varmasti puhkaisseet sydämeni, ne musertuivat tähän kiveen ja
ajelehtivat kylmästi ohi. Tahdon kertoa sinulle jotakin; se on
surullinen juttu.
"Kun kummityttöni, kaunis Anni, kadotti äitinsä, joka oli minun
serkkuni ja asui seitsemän peninkulman päässä meiltä, olin tuon sairaan
vaimon luona. Hän oli köyhän talonpojan leski ja oli nuoruudessaan
rakastanut erästä jääkäriä, mutta hylännyt hänet hänen rajun elämänsä
vuoksi. Jääkäri oli lopulta joutunut sellaiseen kurjuuteen, että hän
murhasta kuolemaan tuomittuna istui vankeudessa. Sen kuuli serkkuni
sairasvuoteellaan, ja se koski häneen niin kipeästi, että hänen tilansa
huononi päivä päivältä, ja vihdoin hän kuolinhetkellään, jättäessään
armaan kauniin Annin kummityttönäni minun huostaani ja ottaessaan
minulta jäähyväiset, sanoi minulle: 'Rakas Anna Margareeta, kun kuljet
sen pikkukaupungin läpi, jossa Jürge istuu vangittuna, niin ilmoita
hänelle vanginvartijan kautta minun kuolinvuoteellani pyytäneen häntä
kääntymään Jumalan puoleen ja rukoilleen hartaasti hänen puolestaan
viimeisellä hetkelläni ja tervehtivän häntä ystävällisesti.' -- Kohta
näin sanottuaan kuoli tuo hyvä serkku, ja kun hänet oli haudattu, otin
pienen Annin, joka silloin oli kolmivuotias, käsivarrelleni ja lähdin
hänen kanssaan kotia kohti.
"Sen pikkukaupungin laidassa, jonka läpi matkani piti, kuljin
teloituspaikan ohi, ja koska teloittaja oli tunnettu eläinlääkärinä,
tarvitsi minun ostaa häneltä jotakin rohtoa kylävoudillemme. Astuin
tupaan ja sanoin mestarille, mitä tahdoin, ja hän pyysi minua
seuraamaan mukanaan aittaan, jossa hänen yrttinsä olivat säilössä,
auttamaan häntä niiden etsimisessä. Jätin Annin tupaan ja seurasin
häntä. Palatessamme tupaan seisoi Anni erään pienen, seinään
kiinnitetyn kaapin ääressä ja puhui: 'Isoäiti, siellä sisällä on hiiri,
kuulkaas, kuinka se rapisee, siellä sisällä on hiiri!'
"Kuultuaan lapsen sanovan näin mestari muuttui sangen vakavaksi
kasvoiltaan, tempasi kaapin auki ja virkkoi: 'Jumala olkoon meille
armollinen!' sillä hän näki mestausmiekkansa, joka riippui kaapissa
yksinään naulassa, heiluvan sinne tänne. Hän otti miekan alas ja minua
kauhistutti. -- 'Vaimo kulta', sanoi hän, 'jos te rakastatte pientä,
armasta Annianne, niin älkää pelästykö, jos minä miekallani hiukan
naarmutan ihoa hänen kaulansa ympäriltä, sillä miekka on heilunut hänen
edessään, se on vaatinut hänen vertansa, ja jollen minä sillä naarmuta
hänen kaulaansa, niin uhkaa lasta elämässä suuri onnettomuus.' --
Samassa hän tarttui lapseen, joka alkoi parkua kamalasti; minä huusin
myös ja tempasin Annin pois. Samalla astui kaupungin pormestari sisään,
hän tuli metsästämästä ja tahtoi tuoda teloittajalle kipeän koiransa
parannettavaksi. Hän kysyi parkumisen syytä, ja Anni huusi: 'Hän tahtoo
tappaa minut!' Minä olin suunniltani kauhistuksesta. Teloittaja kertoi
tapauksen pormestarille. Tämä moitti hänen taikauskoansa, kuten hän
sitä nimitti, kiivaasti ja ankarin uhkauksin, mutta teloittaja kuunteli
sitä vallan levollisesti ja sanoi: 'Niin ovat isäni uskoneet ja niin
uskon minäkin.'
"Silloin sanoi pormestari: 'Mestari Frans, jos uskotte miekkanne
liikkuneen, koska täten ilmoitan teille, että teidän tulee huomenna
varhain kello kuuden aikana katkaista jääkäri Jürgen kaula, niin tahdon
sen vielä antaa teille anteeksi; mutta se että tahdotte siitä päättää
jotakin tämän armaan lapsen suhteen, on järjetöntä ja hullua; sehän
voisi saattaa ihmisen vallan epätoivoon, jos hänelle myöhemmin hänen
vanhuudessaan sanottaisiin, että sellaista oli tapahtunut hänelle hänen
nuoruudessaan. Ei pidä johtaa ketään ihmistä kiusaukseen.' -- 'Mutta ei
myöskään minkään teloittajan miekkaa', sanoi mestari Frans itsekseen ja
ripusti miekkansa jälleen kaappiin. Nyt pormestari suuteli Annia ja
antoi hänelle jahtilaukustaan sämpylän, ja kun hän sitten oli kysynyt
minulta, kuka olin, mistä tulin ja minne olin menossa, ja minä olin
kertonut hänelle serkkuni kuoleman ja jääkäri Jürgelle vietävän
viestini, sanoi hän minulle: 'Te saatte sen itse toimittaa perille,
tahdon itse viedä teidät hänen luokseen; hänellä on kova sydän, kenties
tuon hyvän kuolevan muisto hellyttää häntä hänen viime hetkinään'. --
Nyt otti tuo hyvä herra minut ja Annin vaunuihinsa, jotka odottivat
portilla, ja ajoi meidän kanssamme kaupunkiin.
"Hän käski minun mennä keittäjättärensä luo. Siellä saimme hyvää
ruokaa, ja iltapäivällä hän lähti kanssani tuon syntisparan luo. Kun
minä sitten kerroin hälle serkkuni viimeiset sanat, alkoi hän
katkerasti itkeä ja huusi: 'Ah, Jumalani! jos hän olisi tullut
vaimokseni, en ikinä olisi joutunut näin pitkälle.' Sitten hän anoi,
että pyydettäisiin herra pastoria vielä kerran tulemaan hänen
luoksensa, hän tahtoisi rukoilla tämän kanssa. Pormestari lupasi sen
hänelle ja ylisti häntä hänen mielenmuutoksestaan ja kysyi häneltä,
olisiko hänellä ennen kuolemaansa kenties jotakin toivomusta, jonka hän
voisi täyttää. Silloin sanoi jääkäri Jürge: 'Ah, pyytäkää tätä vanhaa
hyvää vaimoa olemaan huomenna serkkuvainajansa pikkutytön kera läsnä
minun teloituksessani; se vahvistaisi minun sydäntäni viime
hetkelläni.' Pormestari pyysikin sitä minulta, ja niin kammottavaa kuin
se minusta olikin, en voinut sitä kieltää tuolta kurjalta ja
viheliäiseltä ihmiseltä, minun täytyi kättä antaen luvata se hänelle
juhlallisesti, ja hän vaipui itkien oljillensa. Pormestari lähti sitten
kanssani ystävänsä pastorin luo, jolle minun vielä kerran täytyi kertoa
kaikki, ennenkuin hän lähti vankilaan.
"Yö täytyi minun lapsen kera nukkua pormestarin talossa, ja seuraavana
aamuna lähdin raskain mielin jääkäri Jürgen mestauspaikalle. Seisoin
piirissä pormestarin vieressä ja näin miten hän taittoi sauvan; nyt
piti jääkäri Jürge vielä kauniin puheen, ja kaikki ihmiset itkivät, ja
hän katseli perin liikutettuna minua ja pikku Annia, joka seisoi
edessäni, ja sitten hän suuteli mestari Fransia, pastori rukoili hänen
kanssaan, hänen silmänsä sidottiin ja hän polvistui. Nyt antoi mestaaja
hänelle kuoliniskun. 'Jeesus, Maaria, Joosef!' parkaisin minä, sillä
Jürgen pää kimposi Annia kohti ja tarttui hampaillaan kiinni lapsen
mekkoon, mistä Anni alkoi kauheasti parkua. Riistin esiliinan yltäni ja
heitin sen tuon hirveän pään yli, kunnes mestari Frans ennätti hätään
ja tempasi sen irti, virkkaen: 'Muori, muori, mitä sanoinkaan tänä
aamuna; minä tunnen miekkani, se on elävä!'
"Minä olin vaipunut kauhusta maahan, Anni parkui hirveästi. Pormestari
oli perin tyrmistynyt ja antoi minun lapsen kera mennä hänen taloonsa.
Siellä hänen vaimonsa lahjoitti minulle ja lapselle toiset vaatteet, ja
päivällisen jälkeen lahjoitti pormestari meille rahaakin, samoin useat
muutkin kaupunkilaiset, jotka tahtoivat nähdä Annia, niin että minä
sain hänelle kokoon kaksikymmentä taaleria ja paljon vaatteita.
Iltasella tuli taloon pastori ja puhui minulle kauan siitä, että
kasvattaisin Annia vain oikein hyvin jumalanpelossa, enkä välittäisi
mitään kaikista noista surullisista enteistä; ne muka olivat pelkästään
saatanan pauloja, joita piti halveksia. Sitten hän lahjoitti minulle
Annia varten kauniin raamatunkin, joka hänellä on vieläkin, ja sitten
tuo hyvä pormestari seuraavana aamuna antoi meidän vielä ajaa kolmen
peninkulman matkan kotiin. Oi, hyvä Jumala, ja kaikki on kuitenkin
käynyt toteen", sanoi vanhus ja vaikeni.
Kamala aavistus valtasi minut, vanhuksen kertomus oli minut aivan
musertanut.
"Jumalan nimessä, muoriseni", huudahdin, "Mitä sitten on tapahtunut
Anni-rukalle, -- eikö asiaa voida mitenkään auttaa?"