Produced by Tapio Riikonen
KUNNON KASPER JA KAUNIS ANNI
Kirj.
Clemens Brentano
Suomentanut ja johdannolla varustanut
O. A. Kallio
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1919.
Johdanto.
_Clemens Brentanon_ pieni novelli _Kunnon Kasper ja kaunis Anni_ on
kaikessa vaatimattomuudessaan saksalaisen novellikirjallisuuden
huomattavimpia tuotteita, ensiksikin se kuuluu uudenaikaisen
saksalaisen novellin esikoisiin, ja toiseksi se samalla on saksalaisen
kansankuvauksen eli "kyläkertomuksen" tienraivaajia, vieläpä lajissaan
kaikkein parhaita.
Uudenaikainen novelli ja kansankuvaus syntyvät Saksassa jokseenkin
samaan aikaan 1800-luvun alussa, ja molempien kehityshistoriassa on
Saksan romantikoilla oma tärkeä osansa, ainakin välillisesti. Romaaneja
sen sijaan oli Saksassa kirjoitettu paljon ja hirveän laveita jo
melkoista aikaisemmin. Ne olivat kuitenkin olleet pääasiallisesti
italialaisten, espanjalaisten, ranskalaisten ja englantilaisten
sankari-, ritari-, lempi-, rosvo-, veijari-, paimen-, matka-,
seikkailu- ja opetusromaanien vaikutuksesta syntyneitä, monesti sangen
ala-arvoisia tuotteita, kaukana todellisesta elämästä ja todellisista
ihmisistä. Terveellisemmin vaikutti romaaniin yleensä ja saksalaiseen
romaaniin erikoisesti englantilainen porvarillinen perhe- ja
taparomaani, joka esiintyi 1700-luvun keskivaiheilla. Sen
perustaja _Samuel Richardson_ otti, päinvastoin kuin entiset
romaaninkirjoittajat, henkilönsä keskisäädyn piiristä ja kuvaili oman
aikansa elämää ja ihmisiä. Hänen kovasti tunteellinen ja moralisoiva
"Pamelansa" (1740) on tämän uuden romaanilajin ensimäinen huomattavampi
teos, jonka vaikutus varsinkin saksalaiseen romaanikirjallisuuteen
(esim. Chr. F. Gellertiin ja osaksi myös Goethen "Wertheriin") on ollut
melkoinen. Richardsonin ohella muutkin englantilaisen perheromaanin eri
puolien edustajat -- Fielding, Smollett, Stern ja Goldsmith --
vaikuttivat hedelmällisesi uudemman saksalaisen romaanin kehitykseen,
kuten varsinkin _Wielandin ja Jean Paulin_ teoksiin. Romaani alkoi
Saksassakin vähitellen pyrkiä uudenaikaisemmalle ja tosioloisemmalle
pohjalle ja oman aikansa elämän kuvaamiseen, joskin tämä kuvaaminen
tapahtui vielä monessa suhteessa vanhaan, sovinnaiseen tapaan.
Romaanin pienoismuoto, novelli, seurasi tässä kehityksessä romaanin
rinnalla, mitä itse kuvauksen aihepiiriin tulee. Itse novellimuoto sen
sijaan, kuten edellä on mainittu, syntyi oikeastaan vasta 1800-luvun
taitteessa ja saksalaisten romantikkojen vaalimana. He löysivät tämän
kirjallisuuslajin Italian (Boccaccio) ja Espanjan (Cervantes)
kirjallisuudesta ja istuttivat sen Saksan kirjallisuuteen. Tässä työssä
on varsinkin Saksan romanttisen koulun päärunoilijalla _Ludvig
Tieckillä_ aivan erikoiset ansionsa, mutta myös useat muut romanttisen
suunnan kirjailijat, kuten Kleist, Brentano, Arnim, Eichendorff,
de la Motte, Fouqué, Chamisso, Hoffmann y.m. viljelivät
ahkerasti novellimuotoa, joka siten syvälti juurtui saksalaiseen
kaunokirjallisuuteen, kehittyäkseen täydelliseen kukoistukseen vasta
1800-luvun puolivälissä Gottfried Kellerin, Theodor Stormin, Paul
Heysen, Wilhelm Riehlin, Konrad Ferdinand Meyerin y.m. käsissä.
Varsinainen "kansankuvaus" oli sen sijaan romantikoille jotenkin vieras
ala, jolle he ainoastaan sattumalta, kuten Brentanokin, osuivat. Eikä
ihmekään, sillä vanhain sovinnaisten taidekäsitysten mukaan rahvas,
s.o. kansan "syvät rivit", oli sopimaton ja ala-arvoinen aihepiiri
kaunokirjalliselle käsittelylle. Vanhempi kaunokirjallisuus olikin
ottanut aiheensa miltei yksinomaan ylempien säätyluokkien piiristä,
vieraista maista ja kaukaisilta ajoilta, tai sitten kuvaillut ylhäisöä
paimeniksi puettuina ja kuviteltuun maalaiselämään sijoitettuina,
vailla todellisuutta ja luonnollisuutta. Kansanvaltaisuuden aate oli
noina itsevaltiuden ja ylimysvallan aikoina jokseenkin tuntematon
käsite, ja senpätähden tämän aatteen varsinainen perustakin, kansan
syvät rivit, jäi kirjallisen mielenkiinnon ulkopuolelle. Jos milloin
sattumoisin joku alempiin yhteiskunnallisiin piireihin kuuluva henkilö
esiintyi kaunokirjallisissa tuotteissa, joutui hän useimmiten niissä
esille jonakin eriskummaisuutena ja naurun ja ivan esineenä.
Vasta englantilainen perheromaani, ottaessaan aiheensa keskisäädyn
piiristä, siirsi kuvauksen niin sanoaksemme enemmän vasemmalle, samalla
kun se kaukaisten aikojen, paikkojen ja ihmisten sijasta alkoi
kuvailla oman aikansa ihmisiä ja ympäristöä. Kun samoihin aikoihin
kansanvaltaisuuden aate, varsinkin Rousseaun ajamana, ja Rousseaun
innokkaat kehoitukset palaamaan luontoon ja maalaiselämään vähitellen
vaikuttivat ihmisten mieliin, muokkautui kirjallinen maaperä
varsinaiselle kansankuvauksellekin, vaikkapa vielä menikin melkoinen
aika, ennenkuin rohjettiin keskisäädyn piiristä laskeutua todellisen
maalaiskansan ja köyhälistön kuvaamiseen.
Saksassa kansankuvauksen edeltäjänä on n.s. idyllirunous, joka kukoisti
1700-luvun loppupuolella. Siinä kuvattiin joskus oikeaa todellista
kansanelämääkin, vaikkapa se tavallisimmin liikkui kuvitelluissa
maailmoissa tai keskisäädyn piirissä. Huomattavin sellainen
idyllirunoilija oli _Johann Heinrich Voss_, joka valitsi useat aiheensa
Pohjois-Saksan kansanelämästä, kuvaten m.m. maaorjuutta, jonka hän
omasta kohdastaan hyvin tunsi. Tosin Vossin pääteos, idyllinen runoelma
"Luise", jonka vaikutus tuntunee Runebergin "Hirvenhiihtäjiin" ja
"Hannaan" saakka, kuvailee oikeastaan keskisäädyn -- maalaisseurakunnan
pappilanväen -- elämää, mutta laajenee samalla yleisemmäksikin
maalaiselämän kuvaukseksi. Myös suuri Goethe on pari kertaa osunut
kansankuvauksen alalle, vaikka vain tilapäisesti, "Nuoren Wertherin
kärsimyksissä" hän hajallisina paloina kertoo eräästä maalaisesta
talonpoikaisnuorukaisesta, jonka historia yhtenäisesti käsiteltynä
muodostaa todellisen "kyläkertomuksen". Samoin Goethe etevässä
idyllirunoelmassaan "Hermann ja Dorothea" luo erittäin mielenkiintoisen
ja todenmukaisen kuvan todellisesta maalaistytöstä, jollainen Dorothea
kauttaaltaan on. Goethen ansiota on myös _Heinrich Jung-Stillingin_
nuoruudenkuvauksen julkaiseminen, missä kuvauksessa lukija viedään
keskelle kansanelämää ja Jung-Stillingin vanhasta maalaisesta
isoisästä, rehdistä hiilenpolttaja Eberhardista, annetaan oivallinen
luonteenkuvaus. Tämänaikuisten satunnaisten kansankuvausten joukkoon
voidaan lukea myös sveitsiläisen _Pestalozzin_ kasvatusopillinen
kertomus "Lienhard ja Gertrud", jossa esiintyy erittäin havainnollinen
rahvaan tunteminen ja käsittäminen.
Uutta virikettä "kansanihailulle" antoi Saksan romantikkojen innokas
harrastus tutustua oman kansansa muinaisuuteen, sen satuihin ja
lauluihin. Kansanrunouden keräämiseen ja julkaisemiseen, joka jo
aikaisemmin oli saanut alkunsa englannissa (Ossianin laulut, Percyn
balladit) ja johon saksalainen Herder oli osaltaan ollut tehokkaana
innostajana, ottivat Saksan romantikot, m.m. juuri Brentano, hartaasti
osaa. Ja vaikkapa saksalainen romantiikka olennaisesti luonteeltaan oli
ylimyksellistä laatua ja tarkoitusperältään verrattain kaukana
rahvaasta, niin se kuitenkin välillisesti, harrastaessaan oman kansansa
muinaisuuden ja sen hengenaarteiden tuntemista, samalla joutui
kääntämään huomion myös oman aikansa kansaan ja sen elämään. Romantikot
itse teoksissaan tosin mieluummin viihtyivät ihailemansa keskiajan ja
katolisuuden tai oman vallattoman ja haaveellisen mielikuvituksensa
hämyisissä, epätodellisissa maailmoissa, kuin oman aikansa
todellisessa elämässä ja rahvaan parissa. Jos he joskus sattumoisin
ryhtyivät kuvaamaan varsinaista kansaa, niin ottivat he silloinkin
aiheensa tavallisimmin entisyydestä, kuten teki esim. _Heinrich oon
Kleist_ oivallisessa novellissaan "Mikael Kohlhaas". Samoin
Brentano, joka puolestaan oli saksalaisen romantiikan kaikkein
perikuvallisimpia edustajia, useimmiten seurasi vallattoman ja
oikullisen mielikuvituksensa kirjavia polkuja kuin luontoa ja totuutta
ja oman aikansa elämää. Senpätähden hänen novellinsa "Kunnon Kasperin
ja kauniin Annin historia" onkin miltei yksinäinen ilmiö hänen
monivärisessä tuotannossaan ja tavallaan ainoa romanttisen suunnan
tuottama kansankuvaus, jonka tapahtumat ovat tekijän omalta ajalta.
Mutta niinpä se onkin kyennyt säilyttämään Brentanon nimen
jälkimaailman tietoisuudessa kenties pysyvämmin kuin hänen koko muu
kirjava tuotantonsa yhteensä.
_Clemens Brentano_ oli Lombardiasta Saksaan muuttaneen frankfurtilaisen
kauppiaan poika ja syntyi syysk. 8 p. 1778 Ehrenbreitsteinissä lähellä
Koblenzia. Hänet määrättiin vastoin taipumuksiaan kauppiaaksi, mutta
epäonnistui tällä alalla ja ryhtyi opiskelemaan. Isänsä kuoltua hän
1797 tuli Jenaan, joka tähän aikaan oli Saksan romantikkojen
pesäpaikka. Täällä hän, samalla kun vietti kiihkeän "romanttista"
elämää, tutustui läheisesti romanttisen suunnan johtomiehiin
Schlegel-veljeksiin ja Tieckiin sekä myöhemmin Heidelbergissa
oleskellessaan vastaiseen lankomieheensä Achim von Arnimiin, omaksuen
heidän runoudelliset mielipiteensä. Levottomana, kiihkomielisenä
romantikkona hän sittemmin vaelteli paikasta toiseen, kaupungista
kaupunkiin, kirjoitellen ahkerasti sekä runoa että proosaa ja
saavuttaen mainetta säihkyvällä sukkeluudellaan. V. 1818 hänessä sitten
tapahtui omituinen mielenmuutos. Ollen jo alkujaan uskonnoltaan
katolinen, hän nyt muuttui oikein tekopyhäksi, haaveilevaksi ja
kiihkomieliseksi katolilaiseksi, kuten useat muutkin Saksan
romantikot, jotka juuri katolisuudessa olivat löytävinään pelastavan
runollis-uskonnollisen ihanteensa, elämän, kauneuden, runouden ja
uskonnon sopusoinnun. Vv. 1818-24 hän asui Dulmenissä erään henkiä ja
näkyjä näkevän nunnan Anna Katariina Emmerichin luona, kirjoitellen
muistiin paksuja nidoksia mainitun nunnan ilmestyksiä ja tutkiskeluja.
Kun hänen levoton henkensä ennätti kyllästyä tähänkin hommaan,
hän uudelleen alkoi vaellella paikasta toiseen, kunnes vihdoin 1833
asettui Müncheniin. Hänen katolinen ahdasmielisyytensä ja
romanttis-uskonnollinen mielenkiihkonsa lähenteli lopulta
sairaalloisuutta ja suorastaan typeryyttä. Kuoli Aschaffenburgissa
28 p. heinäk. 1842.
Brentano on kirjoittanut suuren joukon romaaneja, kertoelmia,
näytelmiä, satuja ja runoja, joiden kaikkien luettelemiseen ei tässä
ole syytä. Koko hänen runoilija-olemuksensa oli täysverisen romantikon,
sekä elämänvaiheiden että runoilun kannalta katsottuna. Hänellä oli
mitä runsain ja vallattomin mielikuvitus, jolle ei mikään näyttänyt
mahdottomalta, tavaton varasto villiä sukkeluutta, hauskaa huumoria ja
yllättäviä päähänpistoja sekä syvällinen tunteenhartaus, mutta häneltä
puuttui aiheittensa hallitsemis- ja muodostelukykyä sekä siihen
tarvittavaa sitkeää tahdonlujuutta. Niinpä hänen useimmat teoksensa,
kuten Brentano itsekin, kantavat ulkonaisen ja sisäisen rikkinäisyyden,
äkkiyllätyksen ja kirjavuuden leimaa, niissä on tosirunouden kultajyviä
kaikenlaisen jonkinjoutavan kaunan ja akanapaljouden seassa, mitä
hurjinta sanain ilotulitusta ja karkeloleikkiä syvän ja hartaan
tositunteen rinnalla. Parhaiten onnistui Brentano satujutelmissaan,
joissa hänen vallaton mielikuvituksensa sai mielin määrin mellastaa ja
joskus mennä aivan typerään lapsekkaisuuteen, jopa mielettömyyteen
saakka, sekä pikkunovelleissa, joista "Kasperin ja Annin historia" on
onnistunein. Erityinen ansionsa on Brentanolla kansanlaulujen
julkaisijana, yhdessä lankonsa Achim von Arnimin kanssa hän näet vv.
1806-1808 julkaisi kolme nidosta saksalaisia kansanlauluja nimellä _Des
Knaben Wunderhorn_ (Pojan ihmetorvi), millä julkaisulla tuli olemaan
peräti huomattava merkitys uudemmassa saksalaisessa laulurunoudessa.
Eräs tähän kokoelmaan otettu balladi _Weltlich Recht_ (Maallinen
oikeus) on, niin arvellaan, antanut alkuaiheen Brentanon monesti
mainittuun mestarinovelliin "Kunnon Kasperin ja kauniin Annin historia"
(Geschihte vom braven Kasperl und dem schönen Annerl), jonka hän
kirjotti ja julkaisi Berlinissä 1817. Kuitenkin, kuten E. Aspelin
(Haapkylä) teoksessaan "Kansa Saksan kertomarunoudessa 1750-1850"
huomauttaa, ainoastaan novellin loppu on jossakin määrin yhtäpitävä
mainitun balladin kanssa. Senpätähden lieneekin luultavaa, että
balladin lisäksi Brentano on kuullut novellissa esiintyvän kertomuksen
aliupseerista, joka surmasi itsensä, kun tunsi kunniansa tahratuksi, ja
Schlesiassa tapahtuneesta lapsenmurhasta sekä sitten yhdistänyt nuo eri
tapaukset toisiinsa taiteelliseksi kokonaisuudeksi, lisäämällä siihen
omasta puolestaan tuon erinomaisesti kuvatun vanhan jäyhän
talonpoikaismuorin, josta onkin tullut novellin varsinainen
keskushenkilö.
Juuri tämä 88-vuotias, elämää paljon kokenut, tyyni ja alistuvainen
muori, jonka kertomana suuri osa novellin sisällyksestä esiintyy,
etusijassa antaa sille "kansankuvauksen" leiman, sillä itse asiassa
novellin varsinainen toiminta tapahtuu kaupungissa. Hänen koko
olemuksensa, esiintymisensä ja puhe- ja kertomatapansa on hyvin
kansanomaista ja todenmukaista. Myös Kasperin rehti olemus kiinnittää
puoleensa lukijan huomion suoran, jalomielisen ja kunniantuntoisen
talonpoikaissoturin perikuvana. Samoin kauniin Annin liikuttava
kohtalo, vaikkapa Anni itse esiintyykin verrattain syrjässä. Kaikki
kolme edustavat silloisen saksalaisen kyläkansan parahistoa. Romantikon
tuntee lukija kuitenkin helposti muutamista esitystavan omituisuuksista
ja romanttisista höysteistä, joita tekijä on kertomukseensa kutonut.
Niinpä tekijän eli kertojan oma "minä" esiintyy tuontuostakin
lausumassa milloin arvostelevia, milloin alistuvia mietteitään elämän
menosta ja suhteestaan siihen sekä sekaantumassa asiain kulkuun. Samoin
paikoittainen esityksen hämäryys ja hypähtely viittaavat tekijän
romanttisiin taipumuksiin. Vielä enemmän muistuttavat romantiikasta
esim. pyövelin itsestään heiluva miekka, mestatun Jürgen pään
vieriminen ja pikku Annin hameeseen tarttuminen sekä loppuratkaisu,
jossa armahdusviestin viejänä mestauspaikalle on juuri Annin ylhäinen
viettelijä; samoin tarinat ruusuista ja taalereista sekä hunnusta,
jotka kaikki näyttelevät tapausten kulussa melkoista osaa.
Mutta näiden romanttisten kasvannaisten vastapainona tuo vanha,
tyyneydessään suurenmoinen talonpoikaismuori yksinään jo tekee tämän
pikkunovellin sangen arvokkaaksi ja mielenkiintoiseksi, sillä hänen
kuvansa esiintyy lukijalle erittäin kirkkaassa ja omaperäisessä
muodossa. Epäilemättä juuri hänen vuokseen kirjallisuushistorioitsijat
asettavatkin "Kasperin ja Annin historian" novellistisen kertomataiteen
ja samalla saksalaisen kansankuvauksen eli "kyläkertomuksen" parhaiden
ja perustavaa laatua olevain saavutusten joukkoon.
_O. A. K_.
Oli alkukesä, satakielet olivat vasta muutamia päiviä laulelleet
kaduilla ja tänään vaienneet viileäksi yöksi, jonka kaukainen ukkonen
lähetti meille. Yövahti huusi juuri yhdennentoista tunnin, kun kotiin
palatessani huomasin erään suuren talon ovella joukon kaikenkarvaisia
kumppanuksia, jotka haisivat oluelta, koolla jonkun portailla istuvan
henkilön ympärillä. Heidän osanottonsa näytti minusta niin hartaalta,
että varoin jonkun onnettomuuden tapahtuneen ja lähenin joukkoa.
Portailla istui vanha talonpoikaisvaimo, joka ei näyttänyt välittävän
rahtuakaan noiden hänestä niin innokkaasti huolehtivien kumppanuksien
uteliaista kysymyksistä ja hyväntahtoisista ehdotuksista. Oli perin
outoa, melkeinpä suurenmoista nähdä, kuinka tuo kelpo vanhus niin hyvin
tiesi mitä tahtoi, että keskellä väkijoukkoa, paljaan taivaan alla,
valmistautui rauhallisesti yölevolle, ikäänkuin olisi ollut aivan yksin
pikku kamarissaan. Hän kietoi esiliinansa ympärilleen vaipan tavoin,
veti suuren mustan vahakankaisen hattunsa syvempään silmilleen, sovitti
myttynsä päänsä alle eikä vastannut yhteenkään kysymykseen.
"Miten on tuon vanhan vaimon laita?" kysyin eräältä läsnäolijoista.
Silloin alkoi sataa vastauksia kaikilta puolilta:
"Hän on tullut maalta kuuden peninkulman päästä, hän ei jaksa
kauemmaksi, hän ei ole selvillä kaupungista, hänellä on sukulaisia
kaupungin toisessa laidassa eikä hän osaa mennä sinne."
"Minä kyllä tahtoisin opastaa häntä", sanoi eräs, "mutta tie sinne on
pitkä eikä minulla ole mukanani taloni avainta. Sitäpaitsi hän ei
tuntisi sitä taloa, jonne hän pyrkii."
"Mutta eihän tuo vaimo voi jäädä tähänkään virumaan", muistutti eräs
vastasaapunut.
"Mutta juuri niin hän tahtoo", vastasi ensimäinen; "minä olen jo aikoja
sitten sen hänelle sanonut: minä tahdoin viedä hänet kotiinsa, mutta
hän puhelee ihan sekaisin, nähtävästi hän on juovuksissa."
"Minä luulen että hän on hieman höperö", toisti vastasaapunut. "Mutta
tähän hänen ei missään tapauksessa sovi jäädä, sillä yö on pitkä ja
viileä."
Kaiken tämän pakinan aikana oli vanhus, aivan kuin hän olisi ollut
kuuro ja sokea, vallan häiriintymättä saanut valmistuksensa kuntoon, ja
kun viimemainittu jälleen sanoi: "Tähän hänen ei mitenkään sovi jäädä",
vastasi vanhus ihmeellisen syvällä ja vakavalla äänellä:
"Miksi minun ei sopisi jäädä tähän, eikö tämä ole herttualle kuuluva
talo? Olen kahdeksanyhdeksättä vuotta vanha, ja varmaankaan ei herttua
aja minua pois kynnykseltään. Kolme poikaani on kuollut hänen
palveluksessaan, ja ainoa lapsenlapsenikin on jo jättänyt hyvästit
elämälle. Jumala antaa sen varmasti hänelle anteeksi, ja minä en
halua kuolla, ennenkuin hän on päässyt kunnialliseen hautaan."
"Kahdeksanyhdeksättä vanha ja kulkenut kuusi peninkulmaa!" sanoivat
ympärillä seisovat. "Hän on väsynyt ja lapsekas, siinä iässä ihminen
käy heikoksi."
"Kuulkaas, muori, te voitte tässä saada nuhan, vieläpä pahasti
sairastuakin, ja ikävä teillä on tässä", virkkoi nyt eräs
kumppanuksista ja kumartui hänen puoleensa.
Silloin lausui vanhus jälleen syvällä äänellään, puoleksi rukoillen,
puoleksi käskien:
"Oh, jättäkää minut omaan rauhaani älkääkä olko järjettömiä, minä
piittaan vähät nuhasta, minä piittaan vähät ikävästä. On jo myöhäinen
aika, kahdeksanyhdeksättä olen jo vanha, aamu alkaa kohta sarastaa,
silloin menen sukulaisteni luo. Kun ihminen on hurskas ja kohtalon
kolhima ja osaa rukoilla, niin voi hän myös vielä hyvin viettää nuo
pari tuntipahasta."
Ihmiset olivat vähitellen hävinneet paikalta, ja viimeiset, jotka vielä
seisoivat siinä, kiiruhtivat myös tiehensä, koska yövahti kulki pitkin
katuja ja he tahtoivat antaa hänen avata heille heidän asuntonsa.
Niinpä olinkin enää yksin läsnä. Kadun hälinä hiljeni, minä kävelin
mietteissäni edestakaisin edessäni olevan avoimen paikan puiden alla;
tuon talonpoikaisvaimon olemus, hänen täsmällinen vakava äänensä, hänen
varmuutensa elämässä, jonka hän oli nähnyt kahdeksanyhdeksättä kertaa
palajavan vuodenaikoineen ja joka nyt näytti hänestä eräänlaiselta
rukoushuoneen eteiseltä, olivat monella tapaa järkyttäneet minua.
Mitä ovat kaikki kärsimykset, kaikki sydämeni halut; tähdet kulkevat
iäti huolettomina tietänsä, miksi etsin virkistystä ja lievitystä, ja
keneltä niitä etsin ja kenen hyväksi? Voiko kaikki se, mitä täällä
etsin ja rakastan ja saavutan, koskaan saattaa minua niin pitkälle,
että voin yhtä levollisesti kuin tuo hurskas ja kelpo sielu viettää
yöni talon kynnyksellä, kunnes aamu valkenee, ja mahdanko sitten löytää
ystävän kuten hän? Ah, minä en kai ollenkaan ehdi kaupunkiin, minä
vaivun, matkasta väsyksissä, hiekalle jo portin edessä ja kenties
päälle päätteeksi joudun rosvojen käsiin!
Näin mietin, ja kun jälleen lehmuskujaa myöten lähenin vanhusta, kuulin
hänen puoliääneen kumartunein päin rukoilevan itsekseen. Tulin
merkillisen liikutetuksi, astuin hänen luokseen ja sanoin:
"Jumalan nimessä, hurskas muoriseni, rukoilkaapa hiukan minunkin
puolestani!" heittäen samalla taalerin rahan hänen esiliinaansa.
Vanhus virkkoi siihen varsin levollisesti: "Tuhannen kiitosta, rakas
herra, siitä että kuulit rukoukseni."
Luulin hänen puhuvan minulle ja sanoin:
"Muori hyvä, oletteko sitten rukoillut jotakin minulta, minä en tiennyt
sitä."
Silloin kavahti vanhus hämmästyneenä pystyyn ja sanoi:
"Herra on hyvä ja menee nyt vain kotiinsa, rukoilee kiltisti ja
paneutuu nukkumaan. Miksi herra kiertelee siinä vielä näin myöhään
pitkin katuja, se ei ollenkaan sovi nuorille miehille, sillä vihollinen
kulkee ympäri ja etsii, kenen hän saisi pauloihinsa. Monelle on
sellainen yöjuoksu ollut turmioksi. Ketä herra etsii, Jumalaako? Hän
asustaa ihmisen sydämessä, jos ihminen vain elää siveästi eikä kuljeksi
kaduilla. Mutta jos herra etsii vihollista, niin se herralla jo on;
siksipä onkin parasta mennä kotiin ja rukoilla, jotta pääsisi siitä
irti. Hyvää yötä."
Näin sanottuaan hän aivan levollisesti kääntyi toisaanne päin ja pisti
taalerin matkalaukkuunsa. Vanhuksen koko menettely teki minuun
omituisen vakavan vaikutuksen, ja niinpä lausuinkin hänelle:
"Kunnon muori, te olette kyllä oikeassa, mutta juuri te itse pidätätte
minua tässä; kuulin teidän rukoilevan ja tahdoin pyytää teitä
ajattelemaan rukoillessanne minuakin."
"Sen olen jo tehnytkin", sanoi hän. "Kun näet äsken näin herran
kävelevän tuolla lehmuskujalla, rukoilin Jumalaa antamaan herralle
hyviä ajatuksia. Nyt oletkin saanut niitä, siispä on sinun parasta
mennä nukkumaan."
Mutta minä istahdin hänen viereensä portaille ja tartuin hänen kuivaan
käteensä sanoen:
"Suokaa minun istua tässä luonanne koko yö ja kertokaa minulle, mistä
olette ja mitä etsitte täältä kaupungista. Teillä ei ole täällä mitään
turvaa, teidän iässänne ollaan lähempänä Jumalaa kuin ihmisiä, maailma
on muuttunut siitä kun olitte nuori."
"Sitä en ole tiennyt", vastasi vanhus; "minä olen koko elämäni ajan
huomannut sen aivan yhtäläiseksi. Herra on vielä liian nuori, silloin
ihmetellään kaikkea. Minulle sen sijaan on jo kaikki esiintynyt niin
usein uudestaan, että katselen sitä vieläkin vain ilolla, koska Jumala
tarkoittaa sillä niin hyvää. Mutta ei pidä sysätä luotaan mitään hyvää
tahtoa, vaikkapa se ei olisikaan asianomaiselle suorastaan välttämätön,
muutoin tuo hyvä ystävä voisi pysyä poissa, silloin kun hän jollakin
toisella kertaa olisi varsin tervetullut. Herra jääköön siihen istumaan
ja katsomaan, miten voi minua auttaa. Minä tahdon kertoa sinulle, mikä
on ajanut minut tuon pitkän matkan takaa kaupunkiin. En olisi edes
ajatellutkaan tulla jälleen tänne. Siitä on seitsemänkymmentä vuotta,
kun palvelin tässä talossa, jonka kynnyksellä nyt istun. Sen jälkeen en
enää ole ollut kaupungissa, miten vieriikään aika! On kuin kääntäisi
vain kätensä ympäri. Kuinka usein olenkaan istunut tässä iltaisin
seitsemänkymmentä vuotta sitten ja odotellut aarrettani, joka palveli
kaartissa. Tässä me olemme myös lupautuneet toisillemme. Kun hän tässä
-- mutta hiljaa! -- tuossa käy kiertovahti ohi."
Nyt hän alkoi hillityin äänin, kuten tehnevät nuoret nais- ja
miespalvelijat kauniina kuudanöinä, laulaa portailla, ja minä kuuntelin
hartaalla mielihyvällä, kuinka hän viritti seuraavan vanhan kauniin
laulun:
Tuomiopäivä kun kerran saapi,
tähtöset maahan ne putoaapi.
Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo,
teit' odottaa viimeinen tuomio.
Te saatte kulkea korkeuden tiellä,
enkelit armaat istuvat siellä;
Jumala saapuu voimassansa
kauniilla sateenkaarellansa;
myös saapuvat kavalat juutalaiset,
nuo Herramme Kristuksen vainolaiset;
jokainen loistaa korkea puu,
ja kivetkin murskaksi musertuu.
Ken teistä osaa rukoilla näin,
hän tehköön sen kerran päivittäin,
niin Jumala sielumme armahtaa,
ja taivas meillekin aukeaa.
Amen.
Kiertovahdin saapuessa lähemmäksi tuli hyvä vanhus liikutetuksi.
"Ah!" sanoi hän, "tänään on toukokuun kuudestoista, kuitenkin on kaikki
yhtäläistä, aivan kuin silloinkin, heillä on ainoastaan toisenlaiset
lakit eikä enää mitään kankipalmikkoja. Yhdentekevää, kunhan vain sydän
on hyvä!"
Kiertovahdin päällikkö jäi seisomaan luoksemme ja aikoi juuri
tiedustaa, mitä meillä näin myöhään oli siinä tekemistä, kun tunsin
hänet tuttavakseni, vänrikki kreivi Grossingeriksi. Kerroin hänelle
lyhyesti koko jutun, ja hän virkkoi jossakin määrin järkytettynä:
"Tässä on vanhukselle taaleri ja ruusu" -- se oli hänellä kädessä --
"noin vanhat rahvaanihmiset pitävät paljon kukista. Pyytäkää vanhusta
huomenna sanelemaan laulunsa paperille kirjoitettavaksi ja tuokaa se
minulle. Olen jo kauan halunnut tuota laulua, mutta en ole koskaan
voinut saada sitä kokonaisena käsiini."
Tässä erosimme toisistamme, sillä lähellä olevan päävahdin vartiosoturi
-- olin näet saattanut häntä torin poikki sinne saakka -- huusi: "Ken
siellä?" Hän sanoi vielä minulle olevansa linnassa vahtivuorossa, minun
tuli käydä siellä hänen luonansa. Palasin vanhuksen luo ja annoin
hänelle sekä ruusun että taalerin.
Hän tarttui liikuttavan kiihkeästi ruusuun ja kiinnitti sen hattuunsa,
samalla kuin hän hieman vienommalla äänellä ja miltei itkien virkkoi
seuraavasti:
"Ruusut ja kukkaset hatussain,
kun olis paljon rahoja vain,
ruusut ja lemmittyni."
Sanoin hänelle:
"Kas vaan, muoriseni! Tehän olette tullut vallan iloiseksi."
Hän vastasi:
"Ilakoiva,
aina oiva,
hyvinvoiva,
mulle hoiva
oli kulta,
kuollut multa!"
"Katsohan, hyvä ihminen, eikö ole oikein, että jäin tähän istumaan?
Saat uskoa että kaikki on minulle yhdentekevää. Tänään on siitä
seitsemänkymmentä vuotta, silloin istuin tässä ovella, olin virkku
palvelustyttö ja lauloin myös laulun viimeisestä tuomiosta kuten
tänäänkin, kun kiertovahti kulki ohi, ja silloin heitti eräs
krenatööri ohimennessään syliini ruusun -- sen lehdet ovat minulla
vieläkin tallella raamatussani -- se oli ensimäinen tutustumiseni
miesvainajaani. Seuraavana aamuna olin kirkossa pannut ruusun rintaani,
ja niinpä hän löysi minut ja asiasta tuli pian totta. Senpätähden onkin
minua ilahduttanut sangen suuresti, että tänään jälleen sain ruusun. Se
on merkkinä siitä, että minä pääsen hänen luokseen, ja sentähden
olenkin kaikesta sydämestäni iloinen. Neljä poikaa ja yksi tytär on
minulta kuollut, toissa päivänä sanoi tyttärenpoikani hyvästit elämälle
-- Jumala auttakoon häntä ja olkoon hänelle armollinen! -- ja huomenna
jättää minut toinen kelpo sielu. Mutta mitäpäs puhun huomisesta, eikös
puoliyö ole jo ohitse?"
"On jo yli kahdentoista", vastasin, kummastellen hänen puhettaan.
"Jumala suokoon hänelle lohtua ja lepoa niiksi neljäksi tunniksi, jotka
hänellä vielä on jälellä", sanoi vanhus ja vaikeni, pannen kätensä
ristiin. En voinut puhua, siinä määrin järkyttivät minua vanhuksen
sanat ja koko hänen olemuksensa. Mutta kun hän oli aivan hiljaa ja
upseerin antama taaleri vielä oli hänen esiliinassaan, sanoin hänelle:
"Muoriseni, pistäkää taaleri talteen, muutoin voitte kadottaa sen."
"Sitä emme tahdo panna mihinkään, sen tahdomme lahjoittaa
sukulaiselleni hänen viimeisessä hädässään!" vastasi hän. "Ensimäisen
taalerin vien huomenna jälleen mukanani kotiin, se kuuluu
tyttärenpojalleni, hän saa nauttia siitä. Niin, katsokaas, hän on aina
ollut kelpo nuorukainen, ja hän piti hiukan vaaria niin ruumiistaan
kuin sielustaankin! -- olen rukoillut koko matkan, ei ole mahdollista,
rakas Jumala ei varmaankaan salli hänen joutua perikatoon. Kaikista
pojista hän oli aina siistein ja ahkerin koulussa, mutta ennen kaikkea
hän oli ylen arka kunniastaan. Hänen luutnanttinsa sanoikin aina: 'Jos
minun eskadroonallani on nahassaan kunniaa, niin asustaa se varmasti
Finkelissä!' Hän kuului ulaaneihin. Palattuaan ensi kertaa Ranskasta
hän kertoili kaikenlaisia somia juttuja, mutta aina oli niissä puhe
kunniasta. Hänen isänsä ja velipuolensa kuuluivat nostoväkeen ja
joutuivat usein hänen kanssaan riitaan kunniantunnosta, sillä mitä
hänellä oli liiaksi, sitä ei heillä ollut tarpeeksikaan. Jumala suokoon
minulle anteeksi raskaan syntini, en tahdo puhua heistä pahaa,
jokaisella on kuormansa kannettavana. Mutta minun tytärvainajani, hänen
äitinsä, on raatanut itsensä kuoliaaksi tuon vetelyksen vaimona, eikä
sittenkään voinut saada hänen velkojaan kuitiksi. Ulaani kertoi
ranskalaisista, ja kun isä ja velipuoli tahtoivat kovin halventaa
heitä, sanoi ulaani: 'Isä, sitä sinä et ymmärrä, heillä on kuitenkin
paljon kunniantuntoa ruumiissaan.' Silloin velipuoli rupesi luihuksi ja
sanoi: 'Kuinka voit sinä lörpötellä isällesi niin paljon kunniasta?
hänhän on ollut aliupseerina N----n rykmentissä, ja hänen täytyy siis
paremmin ymmärtää asia kuin sinun, joka olet vain sotamies.' 'Niin',
sanoi vanha Finkel, jonka sisua myös nyt alkoi kaivella, 'se minä olin,
ja olen monelle röyhkeälle junkkarille antanut viisikolmatta
raipaniskua. Ja jos minulla vain olisi ollut ranskalaisia
komppaniassani, niin olisivat he, kaikkine kunnioineen, saaneet tuntea
ne vielä paremmin.'
"Tuo puhe koski kovasti ulaaniin, ja hän sanoi: 'Tahdon kertoa teille
hiukan eräästä ranskalaisesta aliupseerista, se on minusta
mieluisampaa. Edellisen kuninkaan aikana piti raipparangaistus yhdellä
kertaa otettaman käytäntöön Ranskan armeijassa. Sotaministerin käsky
julistettiin Strassburgissa suuressa paraadissa, ja sotajoukot
kuuntelivat rivissä seisoen hiljaisen suuttumuksen vallassa sen
julkaisemista. Kun sitten aivan paraadin lopussa eräs sotamies teki
erehdyksen, komennettiin hänen aliupseerinsa antamaan hänelle
kaksitoista raipaniskua. Käsky oli ankara, ja hänen täytyi panna se
toimeen. Mutta kun hän oli sen täyttänyt, niin hän otti ruoskimansa
miehen kiväärin, asetti sen eteensä maata vasten ja laukaisi sen
jalallaan, niin että kuula lensi hänen päänsä läpi, ja hän kaatui
kuoliaana maahan. Asia kerrottiin kuninkaalle, ja käsky antaa raippoja
peruutettiin heti. Kas siinä, isä, oli mies, jolla oli kunniaa
ruumiissaan!' -- 'Hän oli narri', sanoi veli. -- 'Syö kunniasi, jos
sinulla on nälkä', murisi isä.
"Silloin otti tyttärenpoikani sapelinsa ja lähti talosta sekä tuli
minun majaani ja kertoi minulle kaikki ja vuodatti mitä katkerimpia
kyyneliä. En voinut auttaa häntä; hänen kertomaansa tarinaa en tosin
voinut kokonaan jäävätä, mutta kuitenkin sanoin hänelle aina lopuksi:
'Anna Jumalalle yksin kunnia!' Annoin hänelle vielä siunaukseni, sillä
hänen lomansa loppui jo seuraavana päivänä, ja hän tahtoi vielä
ratsastaa yhden peninkulman matkan sille paikkakunnalle, jossa eräs
kummityttöni palveli aateliskartanossa, sillä hän piti tästä hyvin
paljon ja tahtoi vastedes asettua hänen kanssaan taloksi; -- varmaan he
kohta pääsevätkin yhteen, jos Jumala kuulee rukoukseni. Hän on jo
sanonut jäähyväisensä elämälle, kummityttöni saa hänet tänään omakseen,
ja myötäjäiset minulla myös on jo koossa; häissä ei tule olemaan läsnä
muita kuin minä."
Nyt vaikeni vanhus jälleen ja näytti rukoilevan. Minä mietiskelin
kaikenlaista kunnian suhteen, myöskin sitä, voiko kristitty pitää tuon
aliupseerin kuolemaa kauniina. Tahdoin että joku kerrankin puhuisi
minulle siitä pätevästi.
Yövahdin huutaessa kello yhtä sanoi vanhus: "Nyt on minulla vielä kaksi
tuntia; kas, herra on vielä siinä, miksi et mene jo nukkumaan? Huomenna
et jaksa työskennellä ja saat toria mestariltasi; mikäs ammattilainen
sinä oikeastaan oletkaan, mies hyvä?"
Enpä ollut oikein perillä siitä, miten selvittäisin hänelle olevani
kirjailija. En myöskään voinut valehtelematta sanoa olevani oppinut. On
kummallista, että saksalaista aina vähän hävettää sanoa olevansa
kirjailija; alempisäätyisille ihmisille se sanotaan kaikkein
vastenmielisimmin, koska näille silloin perin helposti johtuu mieliin
raamatun kirjanoppineet ja fariseukset. Sana "kirjailija" ei ole siinä
määrin kotiutunut meillä kuin _homme de lettres_ ranskalaisten
tietoisuudessa, jotka muutenkin ovat ammattikirjailijoita ja
kirjoittavat yleensä tavanomaisten sääntöjen mukaisesti; heidän
keskuudessaanhan kysytäänkin: _où avez vous fait votre philosophie?_
missä olette opiskellut filosofiaanne? kuten ranskalainen itsekin
tuntuu paljoa enemmän oppitaitoiselta ihmiseltä, mutta ei yksin tämä
epäsaksalainen tapa tee kieltä niin kankeaksi lausumaan sanaa
"kirjailija", kun joltakulta yhtäkkiä kysytään hänen tointansa, vaan
eräänlainen sisäinen häpeä pidättää meitä, tunne, mikä valtaa jokaisen,
joka käy kauppaa vapailla ja henkisillä tavaroilla, noilla taivaan
välittömillä lahjoilla. Oppineiden tarvitsee sitä hävetä vähemmän kuin
runoilijain, sillä he ovat tavallisesti maksaneet oppirahoja, ovat
enimmälti valtion viroissa, ikäänkuin halkovat paksuja pölkkyjä tai
työskentelevät kuiluissa, joissa on paljon villiä vettä pois
pumputtavana. Mutta huonoimmin on niinsanotun runoilijan laita, koska
hän enimmiten on suoraan koulusta päässyt karkaamaan parnassolle, mikä
todellakin on kovin epäilyttävä asia ammattirunoilijaan nähden, jolle
runoilu ei ole vain pelkkä sivutoimi. Hänelle voidaan hyvin helposti
sanoa: hyvä herra, jokaisella ihmisellä on aivojen, sydämen, vatsan,
pernan, maksan ja sen sellaisten ohella ruumiissaan myös runous, mutta
sen, joka liiaksi syöttää, ravitsee tai lihottaa yhden näistä jäsenistä
ja omistaa yksin sille kaiken huolenpitonsa, vieläpä oikein
elinkeinomaisesti, sen täytyy hävetä koko muun olentonsa puolesta. Se,
joka elää runoudesta, on kadottanut tasapainonsa, ja liian suuri
hanhenmaksa, maistukoonpa kuinka hyvältä tahansa, edellyttää kuitenkin
aina sairasta hanhea. Kaikkien ihmisten, jotka eivät ansaitse leipäänsä
otsansa hiessä, täytyy jossakin määrin hävetä, ja samaa tuntee sekin,
joka ei vielä kokonaan ole musteeseen juuttunut, kun hänen pitäisi
sanoa olevansa kirjailija, niin ajattelin kaikenlaista ja mietiskelin,
mitä minun tuli sanoa vanhukselle, joka hidasteluani kummastellen
katseli minua ja virkkoi:
"Mitä ammattia herra harjoittaa?" minä kysyn; "miksi et tahdo sanoa
minulle mitään? Jollet harjoita mitään kelvon ammattia, niin ryhdy
sellaiseen vielä, siihen on yllinkyllin tilaisuutta, ethän sentään
liene mikään pyöveli tai vakooja, joka tahtoo saada minut kynsiinsä.
Minun puolestani herra voi olla mikä hyvänsä, kunhan sanot, kuka olet!
Jos sinä päivällä näin istuisit tässä, voisin luulla, että olet
vetelehtijä ja tyhjäntoimittaja, joka nojailee talojen seiniin, ettei
laiskuudesta kaatuisi kumoon."
Silloin johtui mieleeni sana, joka kenties jossakin määrin voisi
valaista hänen ymmärrystään.
"Muori hyväseni", sanoin, "olen kirjuri."
"No sen olisit voinut sanoa hetikin", virkkoi hän. "Herra on siis
kynämies, siihen kuuluu terävä pää ja sukkelat sormet ja myös hyvä
sydän, muutoin asianomainen kuulee siihen kolkutettavan. Vai kirjuri
herra on? Voinet siis panna minulle kokoon herttualle osotetun
anomuksen, niin että se varmasti otetaan huomioon eikä unohdu virumaan
monien muiden samanlaisten sekaan?"
"Anomuksen, muori hyvä, voin kyllä sepittää teille", sanoin minä, "ja
tahdonpa tehdä kaikkeni, jotta siitä tulisi mahdollisimman tehokas."
"No siinäpä teet hyvin", vastasi hän; "Jumala sen sinulle palkitkoon
ja antakoon sinun tulla minua vanhemmaksi ja suokoon sinulle
vanhuudessasikin yhtä levollisen mielen ja yhtä kauniin yön ruusuineen
ja taalereineen kuin minulle, ja myöskin ystävän, joka laatii sinulle
anomuskirjan, milloin sellaista tarvitset. Mutta mene nyt kotiisi, hyvä
ystävä, ja osta arkki paperia ja kirjoita anomus, minä tahdon odottaa
tässä sinua vielä yhden tunnin, sitten menen kummityttöni luo; sinä
voit tulla mukaan, häntä anomus myös ilahduttaa. Hänellä on varmasti
hyvä sydän, mutta Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset."
Näin sanottuaan vanhus jälleen vaikeni, taivutti päänsä ja näytti
rukoilevan. Taaleri oli vielä hänen helmassaan. Hän itki.
"Muori hyväseni, mitä teiltä puuttuu, mikä teihin koskee niin, että
itkette?" kysyin häneltä.
"Miksipäs en itkisi, minä itken taalerin vuoksi, minä itken anomuksen
vuoksi, kaiken vuoksi itken. Mutta se ei merkitse mitään, onhan
kuitenkin kaikki paljoa, paljoa paremmin maailmassa kuin me ihmiset
ansaitsemmekaan, ja sapenkarvaat kyyneleet ovat vielä liiankin
suloiset. Katsohan vain tuotakin kultaista kamelia tuolla ylhäällä
apteekin oven päällä, miten onkaan Jumala luonut kaiken niin ihanasti
ja ihmeellisesti, mutta ihminen ei tajua sitä, ja sellainen kameli
mahtuu pikemmin neulansilmästä kuin rikas taivaan valtakuntaan. --
Mutta mitä sinä yhä istut siinä, mene jo ostamaan arkki paperia ja
laadi minulle anomuskirja."
"Muoriseni", sanoin minä, "Miten voin laatia anomuksen, jollette sano
minulle, mitä siihen on kirjoitettava?"
"Pitääkö sekin sinulle sanoa?" vastasi eukko; "silloinhan siihen
todella ei tarvitakaan suurta taitoa, enkä enää ihmettelekään, että
häpesit nimittää itseäsi kirjuriksi, jos sinulle täytyy kaikki sanoa.
Noh, tahdon tehdä voitavani. Pane siis anomukseen, että kahden
rakastavan tulee saada levätä toistensa vieressä ja että eivät veisi
toista heistä anatomiasaliin, jotta hänellä olisi jäsenensä koossa,
koska sanotaan: 'Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa
viimeinen tuomio'."
Samassa hän alkoi taas katkerasti itkeä.
Aavistin, että raskas kärsimysten taakka painoi häntä, mutta että hän
vuosiensa rasittamana vain yksityisinä hetkinä tunsi siitä tuskallista
liikutusta. Hän itki valittamatta, hänen sanansa olivat aina yhtä
tyynet ja kylmät. Pyysin häntä vielä kerran kertomaan minulle juurta
jaksaen, mikä oli aiheuttanut hänen kaupunkimatkansa, ja hän jutteli:
"Tyttärenpoikani, ulaani, josta äsken kerroin sinulle, rakasti kovin
kummityttöäni, kuten jo aikaisemmin mainitsin, ja puheli kauniille
Annille, kuten ihmiset nimittivät häntä hänen sileäin kasvojensa
vuoksi, alituisesti kunniasta ja muistutti häntä aina huolehtimaan sekä
omasta että myös hänen kunniastaan. Niinpä löikin kunnia ikäänkuin
jonkin aivan erikoisen leiman tytön kasvoihin ja vaatetukseen, hän oli
hienompi ja sieväkäytöksisempi kuin kaikki muut tytöt. Kaikki puki
häntä paremmin, ja jos joku poika tanssissa joskus tarttui häneen
hieman liian kovakätisesti tai heilautti häntä rahtusen korkeammalle
kuin soiton tahtiin soveltui, niin saattoi hän luonani sitä katkerasti
itkeä ja sanoi silloin aina sen olevan vastoin hänen kunniaansa. Ah,
Anni oli aina omalaatuisensa tyttö; monesti, ennenkuin kukaan
aavistikaan, hän molemmin käsin tarttui esiliinaansa ja riisti sen
yltänsä, ikäänkuin se olisi ollut tulessa, ja sitten hän alkoi
kauheasti itkeä. Mutta siihen on omat syynsä, sitä on temmottu
hampailla, vihollinen ei lepää. Kunpa tuo lapsukainen ei vain aina
olisi ollut niin kunnianhimoinen, vaan olisi mieluummin etsinyt rakasta
Jumalaamme eikä olisi koskaan eronnut hänestä, ei suurimmassa
hädässäkään, ja olisi hänen vuoksensa kestänyt häpeää ja ylenkatsetta
ihmiskunniansa asemesta! Jumala olisi silloin varmasti armahtanut häntä
ja tekee sen vieläkin; ah, he pääsevät varmasti yhteen, tapahtukoon
Jumalan tahto!
"Ulaani oli palannut Ranskaan, hän ei ollut pitkään aikaan sieltä
kirjoittanut, ja me luulimme hänen jo kuolleen ja itkimme häntä usein.
Mutta hän oli maannut sairaalassa vaikeasti haavvoittuneena, ja kun hän
jälleen saapui toveriensa joukkoon ja korotettiin aliupseeriksi, johtui
hänelle mieleen, kuinka kaksi vuotta sitten velipuoli oli tukkinut
häneltä suun sanomalla, että hän oli vain sotamies, kun isä sen sijaan
oli korpraali, ja samoin tuo juttu ranskalaisesta aliupseerista, ja
kuinka hän oli puhunut Annillensa niin paljon kunniasta jäähyväisiä
sanoessaan. Silloin hän menetti rauhallisuutensa ja sai koti-ikävän ja
sanoi ratsumestarilleen, joka tiedusti hänen vaivaansa: 'Voi, herra
ratsumestari, tuntuu ihan siltä kuin minua jokin aivan kynsin hampain
vetäisi kotiin.'
"Silloin he sallivat hänen ratsastaa kotiin hevosellaan, sillä hänen
kaikki upseerinsa luottivat häneen. Hän sai kolmen kuukauden loman, ja
hänen piti palata täydennyshevosten kera. Hän riensi niin nopeasti kuin
voi, rasittamatta ratsuaan, jota hän hoiti paremmin kuin milloinkaan
ennen, koska se oli uskottu hänen haltuunsa. Eräänä päivänä halutti
häntä kauheasti joutua kotiin, se oli hänen äitinsä kuolinpäivän aatto,
ja hänestä tuntui aina kuin äiti juoksisi hänen ratsunsa edessä ja
huutaisi: Kasper, tee minulle joku kunnianosotus! -- Ah, minä istuin
mainittuna päivänä aivan yksin hänen äitinsä haudalla ja ajattelin
siinä muun muassa, että jospa Kasper olisi luonani. Olin punonut
lemmikeistä seppeleen ja ripustanut sen tuohon vajonneeseen ristiin ja
suunnittelin siinä itsellenikin sijaa, ajatellen: tässä tahdon levätä
ja tuossa on oleva Kasperin lepopaikka, jos Jumala suo hänelle haudan
kotiseudussa, jotta olisimme kaikin kauniisti yhdessä silloin kun
sanotaan: Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen
tuomio! Mutta Kasper ei tullut, enkä minäkään tiennyt, että hän oli
niin lähellä ja olisi kylläkin voinut tulla. Kovasti häntä haluttikin
kiiruhtaa, sillä hän oli Ranskassa perin usein ajatellut tätä päivää ja
oli sieltä tuonut mukanaan pienen, kauniista kultakukista tehdyn
seppeleen, koristaakseen sillä äitinsä haudan, ja samoin Annille toisen
seppeleen, jota tämän tuli säilyttää kunniapäiväänsä saakka."
Tässä vaikeni vanhus ja pudisti päätään; mutta kun minä toistin nuo
viimeiset sanat: "jota tämän tuli säilyttää kunniapäiväänsä saakka", --
jatkoi hän edelleen:
"Kenpä tietää, enkö voisikin saada rukoukseni kuulluksi, ah, jospa vain
rohkenisin herättää herttuan!"
"Miksi", kysyin, "Mikä pyyntö teillä sitten oikeastaan on, muori hyvä?"
Silloin hän sanoi vakavana:
"Oi, mitäpä väliä olisi koko elämällä, jollei sillä olisi mitään
loppua, mitä merkitystä elämällä, jollei se olisi ikuinen!" ja jatkoi
sitten kertomustaan:
"Kasper olisi aivan hyvin vielä päivälliseksi ennättänyt kyläämme,
mutta aamulla oli majatalon isäntä tallissa osottanut hänelle, että
hänen hevosensa oli lyöttynyt, ja samalla sanonut: 'ystävä hyvä, se ei
ole kunniaksi ratsastajalle'. Tämä oli koskenut syvälti Kasperiin, hän
asetti sentähden satulan kepeästi ja koholle, teki voitavansa haavan
hoitamiseksi ja jatkoi matkaansa jalkaisin, taluttaen hevostaan
suitsista. Niin hän myöhään iltasella saapui eräälle myllylle,
peninkulman päähän kylästämme, ja koska hän tiesi myllärin isänsä
vanhaksi ystäväksi, poikkesi hän tämän luo ja otettiin vastaan kuten
ainakin kaukaa tullut oikein rakas vieras. Kasper vei hevosensa
talliin, pani satulan ja matkalaukkunsa erääseen nurkkaan ja meni
myllärin luo tupaan. Siellä hän kyseli omaisistaan ja kuuli, että minä,
vanha isoäiti, vielä elin, ja että hänen isänsä ja velipuolensa olivat
terveitä ja menestyivät mainiosti; he olivat vasta eilen olleet
myllyssä viljaa jauhattamassa; hänen isänsä oli ryhtynyt hevos- ja
härkäkauppoihin ja onnistui niissä oikein hyvin, myöskin huolehti hän
nykyisin hiukan enemmän kunniastaan eikä enää kuljeskellut niin
rentustellen ympäri kyliä.
"Tästä kaikesta tuli kelpo Kasper perin iloiseksi, ja kun hän kysyi
kaunista Annia, sanoi mylläri hänelle, ettei hän Annia tuntenut, mutta
jos se oli sama tyttö, joka oli palvellut Rosenhofissa, niin oli hän,
mikäli hän oli kuullut, muuttanut palvelukseen pääkaupunkiin, koska hän
siellä muka paremmin voisi jotakin oppia ja se olisi kunniakkaampaakin;
tämän hän oli vuosi sitten kuullut Rosenhofin rengiltä. Sekin ilahdutti
Kasperia, joskin hänestä samalla tuntui ikävältä, ettei voisi heti
nähdä tyttöä; kuitenkin hän toivoi pian tapaavansa Annin pääkaupungissa
oikein hienona ja koreana, mikä olisi hänelle, aliupseerille, suureksi
kunniaksi, kun he sitten sunnuntaisin kävelisivät yhdessä. Sitten hän
kertoi myllärille vielä yhtä ja toista Ranskasta, he söivät ja joivat
yhdessä, hän auttoi mylläriä jyvien kaatamisessa, ja sitten mylläri vei
hänet yläkertaan nukkumaan ja asettui itse alhaalle muutamien
jyväsäkkien päälle levolle.
"Myllyn kolina ja koti-ikävä eivät antaneet kelpo Kasperille, vaikkapa
hän olikin läpeensä väsynyt, kunnollista unta. Hän oli kovin levoton ja
ajatteli äitivainajaansa ja kaunista Annia ja sitä kunniaa, joka tulisi
hänen osakseen, kun hän aliupseerina astuisi omaistensa eteen.
Vihdoinkin hän nukahti kepeästi ja heräsi usein tuskallisten unien
säikyttämänä. Hänestä tuntui monesti kuin olisi äitivainaja astunut
hänen luokseen ja käsiä väännellen pyytänyt häneltä apua; sitten tuntui
hänestä kuin olisi hän kuollut ja matkalla hautaan, mutta kulkisi itse
jalan kuolleena haudalle ja kaunis Anni kävelisi hänen sivullaan; hän
muka itkee kovasti sitä etteivät hänen toverinsa olleet häntä
saattamassa, ja kun hän tulee kirkkomaalle, on hänen hautansa äidin
haudan vieressä, ja Annin hauta on myös siinä, ja hän antaa Annille
tuomansa seppeleen ja ripustaa äidille tuomansa seppeleen hänen
haudalleen, ja sitten hän muka katsoo ympärilleen näkemättä enää ketään
muuta kuin minut, ja Annia oli joku esiliinasta vetänyt hautaan, ja
Kasper oli myös sitten laskeutunut hautaan ja sanonut: 'Eikö täällä ole
ketään, joka osottaisi minulle viimeisen kunnian ja tahtoisi ampua
minulle haudalla kuten ainakin kelpo sotilaalle', ja silloin oli hän
muka vetänyt pistoolinsa ja itse ampunut itsensä haudalla.
"Laukauksesta hän kovasti säikähtäen heräsi, sillä hänestä tuntui kuin
ikkunat helisisivät siitä. Hän silmäili ympärilleen tuvassa, silloin
hän kuuli vielä toisenkin laukauksen pamahtavan ja kuuli melua myllystä
ja huutoja sen kolinan seasta. Hän hyppäsi vuoteestaan ja tempasi
sapelinsa; samassa tuokiossa lensi hänen ovensa auki ja hän näki
täysikuun valossa kaksi miestä noetuin kasvoin kartut kädessä syöksyvän
hänen päällensä; mutta hän ryhtyi puolustautumaan ja iski toista
käsivarteen, ja niin pakenivat molemmat, teljeten samalla perästänsä
oven, joka avautui ulospäin ja jossa oli ulkopuolella salpa.