mestataan, mutta hän on tehnyt sen epätoivossaan; -- kunnia, kunnia oli
hänellä mielessä; hän joutui häpeään kunnianhimon vuoksi, eräs ylhäinen
mies vietteli hänet ja jätti hänet sitten niine hyvinensä; hän
tukehdutti lapsensa samaan esiliinaan, jonka silloin heitin jääkäri
Jürgen pään peitteeksi ja jonka hän salaa varasti minulta. Ah,
nuo hampaat ovat temmanneet hänet siihen, hän on tehnyt sen
mielenhäiriössä. Viettelijä oli luvannut naida hänet ja sanonut
Kasperin jääneen Ranskaan. Silloin hän joutui epätoivoon, teki
tihutyönsä ja itse ilmoittautui oikeudelle. Kello neljän aikaan hänet
mestataan. Hän kirjoitti minulle, että vielä tulisin hänen luoksensa;
minä tahdon tehdä sen nyt ja viedä hänelle Kasper-raukan seppeleen ja
tervehdyksen ja sen ruusun, jonka sain tänään yöllä; se lohduttaa
häntä. Ah, rakas kirjuri, jospa vain voisit anomuskirjalla saada aikaan
sen, että Annin ruumis samoinkuin Kasperinkin saataisiin haudata meidän
kirkkomaahamme."
"Kaikkeni, kaikkeni tahdon koettaa", huudahdin. "Heti tahdon rientää
linnaan; ystäväni, joka antoi sinulle ruusun, on siellä vahdissa; hän
kyllä herättää herttuan, minä tahdon polvistua hänen vuoteensa ääreen
ja pyytää häneltä armoa Annille."
"Armoako?" sanoi vanhus kylmästi. "Hampain on hänet vedetty siihen;
kuulehan, rakas ystävä, oikeus on parempi kuin armo; mitä auttaa kaikki
armo maan päällä, meidän täytyy kuitenkin kaikkien astua tuomiolle:
"'Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo,
teit' odottaa viimeinen tuomio'.
"Näetkös, hän ei tahdo mitään armoa; sitä on tarjottu hänelle, jos hän
tahtoisi ilmaista lapsensa isän, mutta Anni on sanonut: 'Olen surmannut
hänen lapsensa ja tahdon kuolla enkä tehdä häntä onnettomaksi; minun
täytyy kärsiä rangaistukseni, jotta pääsisin lapseni luo, mutta voi
tuottaa hänelle turmion, jos mainitsen hänen nimensä.' Sentähden hänet
tuomittiin mestattavaksi. Mene herttuan luo ja pyydä häneltä Kasperille
ja Annille kunniallista hautaa. Mene heti, sillä näetkös: tuolla menee
herra pastori vankilaan, minä tahdon puhutella häntä ottamaan minut
mukaansa kauniin Annin luo. Jos kiiruhdat, niin voit ehkä vielä tuoda
meille tuolla ulkona mestauspaikalla lohdutukseksi tiedon, että Kasper
ja Anni saavat kunniallisen haudan."
Näin puhellessamme olimme kohdanneet papin; vanhus kertoi hänelle
suhteensa vangittuun, ja hän otti eukon ystävällisesti mukaansa
vankilaan. Minä taas riensin niin nopeasti kuin ikinä jaksoin linnaan,
ja minuun teki lohdullisen vaikutuksen, ollen ikäänkuin toivon
merkkinä, kun kreivi Grossingerin talon ohitse syöksyessäni kuulin
puutarhahuoneen avonaisesta ikkunasta herttaisen äänen laulavan luutun
säestyksellä:
Lemmestä Armo haastoi,
mut valvoo Kunnia
ja haastajalle toivoo
hyv'yötä harrasta.
Ja Armo hunnun ottaa,
kun Lempi ruusut suo;
niin rakas Kunnialle
on Armo-sulho tuo.
Oi, minulla oli enemmänkin hyviä enteitä! Sata askelta kauempana löysin
valkean hunnun virumassa kadulla; nostin sen maasta, se oli täynnä
tuoksuvia ruusuja. Pidin sitä kädessäni ja juoksin edelleen ajatellen:
ah, Jumalani, se merkitsee armoa! Kääntyessäni kulmauksen ympäri näin
erään miehen, joka verhoutui vaippaansa minun rientäessäni ohitse hänen
editseen ja käänsi minulle kiivaasti selkänsä, pysyäkseen tuntematonna.
Hänen ei olisi tarvinnut tehdä niin, sillä minä en nähnyt enkä kuullut
sisimmässäni muuta kuin: armoa, armoa! ja syöksyin ristikkoportista
linnanpihalle. Jumalan kiitos, vänrikki, kreivi Grossinger, joka käveli
edestakaisin kukkivien kastanjapuiden alla vahdin edessä, tuli jo minua
vastaan.
"Rakas kreivi", sanoin rajusti, "teidän täytyy heti viedä minut
herttuan luo, heti paikalla, tai kaikki on myöhäistä, kaikki on
hukassa!"
Hän näytti käyvän hämilleen tästä esityksestä ja sanoi:
"Mitä johtuukaan mieleenne tällä oudolla hetkellä? Se ei käy mitenkään
päinsä, tulkaa paraatiin, silloin tahdon esitellä teidät."
Maa poltti jalkojeni alla. "Nyt tai ei koskaan!" huudahdin; "sen täytyy
tapahtua, se koskee ihmishenkeä!"
"Se ei käy nyt päinsä", vastasi Grossinger terävästi ja torjuvasti, "se
koskee kunniaani, minua on kielletty tänä yönä ilmoittamasta ketään."
Sana kunnia saattoi minut epätoivoon. Ajattelin Kasperin kunniaa, Annin
kunniaa, ja sanoin:
"Kirottu kunnia, juuri hankkiakseni enää viimeisen avun, minkä mokoma
kunnia on jättänyt jälelle, minun täytyy päästä herttuan luo. Teidän
täytyy ilmoittaa minut, tai muutoin huudan ääneen herttuaa."
"Jos te teette sen", sanoi Grossinger kiivaasti, "niin jätän teidät
vahdin käsiin. Te olette haaveilija, te ette tunne mitään olosuhteita."
"Oi, kyllä minä tunnen olosuhteita, hirveitä olosuhteita! Minun täytyy
päästä herttuan puheille; joka minutti on korvaamaton", intin minä;
"jollette tahdo ilmoittaa minua heti, niin riennän yksin hänen
luokseen."
Näin sanoen tahdoin kiiruhtaa portaille, jotka johtivat ylös herttuan
huoneihin, kun samassa huomasin tuon jo mainitun vaippaan verhoutuneen
miehen, joka oli kohdannut minut, kiiruhtavan samoille portaille.
Grossinger käänsi minut väkisin ympäri, jotta en näkisi tuota toista.
"Mitä teette, hullu", kuiskasi hän minulle, "olkaa hiljaa ja
rauhoittukaa, te saatatte minut onnettomaksi."
"Miksi ette pysähdytä tuota miestä, joka tuolla juuri meni ylös?"
sanoin minä. "Hänellä ei suinkaan ole mitään niin tähdellistä asiaa
kuin minulla. Ah, asiani on tuiki tähdellinen, minun täytyy, minun
täytyy! Se koskee erään onnettoman vietellyn olento-raukan kohtaloa."
Grossinger vastasi:
"Te olette nähnyt tuon miehen menevän ylös. Jos te vielä mainitsette
siitä sanaakaan, niin saatte tutustua miekkaani. Juuri sentähden että
hän meni ylös, te ette voi mennä sinne, -- herttualla on asioita hänen
kanssaan."
Silloin tuli valoa herttuan ikkunoihin. "Hyvä Jumala, hänellä on valoa,
hän on ylhäällä!" sanoin; "Minun täytyy puhutella häntä, taivaan
nimessä, päästäkää minut tai minä huudan apua."
Grossinger tarttui käsivarteeni ja sanoi:
"Te olette juovuksissa, tulkaa vahtihuoneeseen; minä olen ystävänne,
nukkukaa tarpeeksenne ja sanelkaa minulle se laulu, jonka se vanha
eukko tänä yönä lauloi tuolla portailla, kun johdin kiertovahtia
ohitse; se laulu kiinnittää suuresti mieltäni."
"Juuri vanhuksen ja hänen omaistensa vuoksi minun täytyy puhua herttuan
kanssa!" huudahdin kiivaasti.
"Vanhuksenko vuoksi?" vastasi Grossinger. "Hänen vuoksensa te voitte
puhua minun kanssani, -- suuret herrat eivät ymmärrä mitään
sellaisesta; nopeasti, tulkaa vahtihuoneeseen."
Hän tahtoi vetää minut pois; silloin linnankello löi puoli neljä, sen
ääni leikkasi sieluni läpi kuin hätähuuto, ja minä huusin kaikin voimin
ylös herttuan ikkunoihin:
"Apua! Jumalan nimessä apua kurjalle vietellylle olennolle!"
Silloin muuttui Grossinger aivan kuin mielettömäksi, hän tahtoi tukkia
suuni, mutta minä painiskelin hänen kanssaan; hän sysäsi minua
niskasta, hän haukkui, mutta minä en tuntenut enkä kuullut mitään. Hän
huusi vahtia, korpraali riensi muutamien sotamiesten kera saapuville
ottamaan minua kiinni, mutta juuri siinä tuokiossa avautui herttuan
ikkuna ja sieltä huudettiin alas:
"Vänrikki kreivi Grossinger, mikä häväistys tämä on? Tuokaa se mies
tänne ylös, ja heti paikalla!"
En odottanut vänrikkiä, vaan syöksyin portaita ylös ja lankesin
herttuan jalkoihin, joka ällistyneenä ja harmistuneena käski minun
nousta ylös. Hänellä oli kannussaappaat jalassa, mutta yllään yönuttu,
jota hän huolellisesti piteli kiinni rinnan kohdalta.
Esitin herttualle kaiken sen, mitä vanhus oli kertonut minulle ulaanin
itsemurhasta ja kauniin Annin vaiheista, niin suppeasti kuin hätä
vaati, ja rukoilin häneltä ainakin mestauksen lykkäämistä muutamaksi
tunniksi ja kunniallista hautaa molemmille onnettomille, jos kerran
armahduksen saanti oli mahdoton. -- "Oi, armoa, armoa!" huudahdin,
samalla kun vedin poveltani esiin löytämäni valkoisen, ruusujen
täyttämän hunnun; "tämä huntu, jonka olin löytänyt tänne tullessani,
näytti minusta lupaavan armoa."
Herttua tarttui kiihkeästi huntuun ja oli kovin liikutettu. Hän puristi
huntua käsissään, ja kun minä lausuin, että tuo tyttöparka oli väärän
kunnianhimon uhri, jonka eräs ylhäinen mies oli avioliiton lupauksella
vietellyt, ja että hän oli niin jalo, että mieluummin tahtoi kuolla
kuin ilmaista viettelijänsä -- silloin keskeytti herttua minut
kyyneleet silmissä ja sanoi: "Vaietkaa, taivaan nimessä, vaietkaa!" --
ja nyt hän kääntyi ovella seisovan vänrikin puoleen ja sanoi tulisella
kiireellä: "Pois, rientäkää ratsain tämän miehen kanssa; ratsastakaa
hevonen kuoliaaksi, kunhan vain ehditte ajoissa mestauspaikalle;
kiinnittäkää tämä huntu miekkanne kärkeen, heiluttakaa sitä ja
huutakaa: armo, armo! -- minä tulen perästä."
Grossinger otti hunnun; hän oli aivan muuttunut, hän näytti aaveelta
pelkästä tuskasta ja kiireestä. Me syöksyimme talliin, nousimme
ratsaille ja lähdimme täyttä laukkaa; hän syöksyi mielipuolen tavoin
ulos portista. Kiinnittäessään huntua miekkansa kärkeen hän huusi:
"Herra Jeesus, sisareni!" minä en ymmärtänyt, mitä hän tahtoi. Hän
seisoi pystyssä jalustimissa, liehutti huntua ja huusi: "armo, armo!"
Me näimme ihmisjoukon koossa kummulla mestauspaikan ympärillä. Hevoseni
pelkäsi liehuvaa huntua. Ollen kehno ratsastaja en voinut saavuttaa
Grossingeria, joka kiidätti täyttä laukkaa, vaikka ponnistinkin kaikki
voimani. Surkea sattuma! tykistö harjoitteli läheisyydessä, ja
kanuunoin jyminä teki huutomme etäältä kuulemisen mahdottomaksi.
Grossingerin hevonen kaatui, väkijoukko hajosi äkkiä tieltä, minä näin
piirin sisään, näin teräksen välähtävän aamuauringon valossa -- ah,
Jumala, se oli mestaajan miekan välähdys! -- Minä nelistin paikalle ja
kuulin väkijoukon valitukset. "Armahdus, armahdus!" huusi Grossinger ja
syöksyi liehuvin hunnuin ihmispiirin läpi ikäänkuin raivostunut, mutta
mestaaja nosti häntä vastaan kauniin Annin verisen pään, joka
kaihomielisesti hymyili hänelle. Silloin huusi Grossinger: "Jumala
olkoon minulle armollinen!" ja kaatui maahan ruumiin päälle. "Tappakaa
minut, hyvät ihmiset, minä hänet olen vietellyt, minä olen hänen
murhaajansa!"
Koston vimma valtasi väkijoukon; vaimot ja neidot tunkivat esiin,
raastoivat hänet ruumiin päältä ja polkivat häntä jaloillaan; hän ei
puolustanut itseään; vartijat eivät voineet hillitä raivoavaa kansaa.
Silloin nousi huuto: herttua, herttua! Hän saapui avovaunuissa; aivan
nuori mies, hattu syvään silmille painettuna, vaippaan verhoutuneena,
istui hänen vieressään. Ihmiset raahasivat Grossingerin esille;
"Jeesus, veljeni!" huusi tuo nuori upseeri mitä naisellisimmalla
äänellä vaunuista. Herttua sanoi hämmästyneenä hänelle: "Vaietkaa!" Hän
hyppäsi vaunuista, tuo nuori mies tahtoi seurata, herttua työnsi hänet
jotensakin tylysti takaisin, mutta silloinpa kävikin selville, että
mainittu nuori mies oli upseeriksi pukeutunut Grossingerin sisar.
Herttua antoi asettaa rääkätyn, verta vuotavan, tainnoksiin menneen
Grossingerin vaunuihin; sisar ei enää välittänyt mistään, vaan heitti
vaippansa veljensä yli; jokainen näki hänet nyt naisen asussa. Herttua
oli hämillään, mutta tointui pian ja käski vaunujen heti kääntyä ja
viedä kreivittären veljineen heidän asuntoonsa.
Tämä tapaus oli jossakin määrin tyynnyttänyt väkijoukon vimmaa. Herttua
sanoi ääneen vahtiapitävälle upseerille:
"Kreivitär Grossinger näki veljensä ratsastavan talonsa ohitse tuomaan
armahdusta ja tahtoi olla läsnä tässä iloisessa tapahtumassa. Kun minä
samassa tarkoituksessa ajoin ohi, seisoi kreivitär ikkunassa ja pyysi
minua ottamaan hänet mukaani vaunuihini, enkä minä voinut kieltää sitä
tuolta hyväsydämiseltä lapselta. Hän otti veljensä vaipan ja hatun,
jottei herättäisi mitään huomiota, ja on -- onnettoman sattuman
yllättämänä -- juuri siten tehnyt koko asian seikkailunomaiseksi
häväistysjutuksi. Mutta miten voitte te, herra luutnantti, jättää
onnettoman kreivi Grossingerin roskajoukon valtaan? Sehän on kauhea
tapaus. Eihän hän voinut mitään siihen, että hän ratsunsa kaatumisen
vuoksi saapui liian myöhään. Minä tahdon, että kreivin rääkkääjät
vangitaan ja rangaistaan."
Nämä herttuan sanat aiheuttivat yleisen huudon: "Hän on lurjus, juuri
hän on ollut kauniin Annin viettelijä ja murhaaja, hän on sen itse
tunnustanut, tuo kurja, ilkeä mies!"
Kun tämä huuto kaikui joka puolelta ja kun myöskin pappi, upseeri ja
oikeusviranomaiset vahvistivat sen, joutui herttua niin syvän
järkytyksen valtaan, ettei hän kyennyt lausumaan muuta kuin: "Kauheaa,
kauheaa, voi tuota kurjaa miestä!"
Nyt astui herttua vaaleana ja kalpeana piiriin, tahtoen nähdä kauniin
Annin ruumiin. Se lepäsi vihreällä nurmikolla valkeassa, mustin
nauharuusukkein koristetussa puvussa; vanha isoäiti, joka ei vähääkään
välittänyt kaikesta siitä mitä ympärillä tapahtui, oli sovittanut hänen
päänsä muuhun ruumiiseen ja peittänyt esiliinallaan tuon hirveän
katkaisukohdan. Hän asetti parhaillaan Annin käsiä ristiin sen raamatun
päälle, jonka pastori muinoin tuossa pikkukaupungissa oli lahjoittanut
pienelle Annille; kultaisen seppeleen hän kiinnitti Annin päähän ja
pani hänen rintaansa sen ruusun, jonka Grossinger yöllä oli antanut
hänelle, tietämättä kenelle hän sen antoi.
Tämän nähdessään herttua lausui:
"Kaunis onneton Anni! Hävytön viettelijä, sinä saavuit liian myöhään!
Vanha äiti-parka, sinä yksin olet pysynyt hänelle uskollisena kuolemaan
saakka."
Huomattuaan samalla minut siinä lähellänsä hän virkkoi minulle:
"Te mainitsitte minulle jotakin korpraali Kasperin viimeisestä
tahdosta; onko se teillä muassanne?"
Minä käännyin nyt vanhuksen puoleen ja sanoin hänelle:
"Muori-parka, antakaa minulle Kasperin muistikirja; hänen korkeutensa
haluaa lukea siitä hänen viimeisen tahtonsa."
Vanhus, joka ei välittänyt mistään, sanoi kärtyisesti:
"Oletko sinäkin taas siinä? Olisit mieluummin voinut kokonaan pysyä
kotonasi. Onko sinulla anomuskirja? Nyt se on myöhäistä, minä en ole
voinut antaa tuolle lapsi-raukalle sitä lohtua, että hän pääsee
Kasperin viereen kunnialliseen hautaan; ah, olen valehdellut sen
hänelle edeltäpäin, mutta hän ei ole uskonut minua."
Herttua keskeytti hänet sanoen:
"Te ette ole valehdellut, muori hyvä; tämä mies on tehnyt kaiken
voitavansa; hevosen kaatuminen on syynä kaikkeen; mutta Anni tulee
saamaan kunniallisen haudan äitinsä ja Kasperin viereen; Kasper oli
kelpo mies; heille kummallekin tullaan pitämään ruumissaarna, aiheena
sanat: antakaa Jumalalle yksin kunnia! Kasper tullaan hautaamaan
vänrikkinä, hänen eskadroonansa tulee ampumaan haudalla kolmasti hänen
kunniakseen, ja tuon turmiontuojan Grossingerin miekka tullaan
asettamaan hänen arkulleen."
Näin sanottuaan hän otti Grossingerin miekan, joka hunnun kera vielä
virui maassa, irroitti siitä hunnun, peitti sillä Annin ja lausui:
"Tämä onneton huntu, joka niin mielellään olisi tuonut hänelle
armahduksen, on palauttava hänelle jälleen kunnian; hän on kuollut
kunniallisena ja armahdettuna, huntu on haudattava hänen mukanaan."
Miekan hän antoi vahtiupseerille sanoen:
"Vielä tänään saatte paraadissa määräykseni ulaanin ja tämän
tyttö-rukan hautaamisesta."
Nyt hän kovasti liikutettuna luki ääneen Kasperin viime sanat; vanha
isoäiti syleili riemunkyyneliä vuodattaen hänen jalkojaan, ikäänkuin
hän olisi ollut maailman onnellisin vaimo. Herttua sanoi hänelle:
"Olkaa vain huoleti, te saatte eläkkeen koko loppuajaksenne, minä
tahdon panettaa tyttärenpoikanne ja Annin haudalle muistokiven."
Nyt hän käski papin vanhuksen ja ruumisarkun kera, johon mestattu
asetettiin, mennä kotiinsa ja sitten toimittaa vanhuksen kotipaikalleen
ja huolehtia hautauksesta. Sitten hän, sill'aikaa kun hänen
ajutanttinsa saapuivat hevosten kanssa, vielä virkkoi minulle:
"Ilmoittakaa ajutantilleni nimenne, minä kutsutan teidät myöhemmin
luokseni; te olette osottanut kaunista ihmisellistä intoa."
Ajutantti merkitsi nimeni muistikirjaansa ja teki minulle kohteliaan
kumarruksen. Sitten nelisti herttua, väkijoukon siunausten ja
toivotusten saattamana, kaupunkia kohti. Kauniin Annin ruumis vietiin
nyt vanhan hyvän isoäidin kera pastorin taloon, ja seuraavana yönä
matkusti tämä hänen kanssaan muorin kotikylään. Upseeri saapui myös
sinne seuraavana iltana Grossingerin miekan ja ulaani-eskadroonan kera.
Niin haudattiin sitten kelpo Kasper, Grossingerin miekka paareille
asetettuna ja vänrikin valtakirja mukana, kauniin Annin kanssa äitinsä
viereen. Minä olin myös rientänyt paikalle ja talutin vanhaa isoäitiä,
joka iloitsi kuin lapsi, mutta puheli vähän. Ja kun ulaanit ampuivat
haudalla kolmannen kerran Kasperin kunniaksi, vaipui hän kuolleena
syliini; hänkin sai hautansa omaistensa viereen. Suokoon Jumala heille
kaikille riemullisen ylösnousemisen!
He saavat kulkea korkeuden tiellä,
ja enkelit armaat istuvat siellä;
Jumala saapuu voimassansa
kauniilla sateenkaarellansa;
heidän sielunsa Jumala armahtaa,
ja meillekin taivas aukeaa.
Amen.
Palattuani pääkaupunkiin kuulin kreivi Grossingerin kuolleen: hän oli
ottanut myrkkyä. Asunnossani tapasin häneltä kirjeen, jossa hän sanoi
minulle:
"Minun on kiittäminen teitä paljosta; te olette saattanut
päivänvaloon häpeäni, joka jo kauan on kalvanut sydäntäni. Tuo
vanhuksen laulu oli minulle sangen tuttu, Anni oli usein sanellut
sen minulle, hän oli sanomattoman jalo olento. Minä olin kurja
rikollinen, hän oli saanut minulta kirjallisen aviolupauksen ja
on polttanut sen. Hän palveli erään vanhan tätini luona, hän
kärsi usein raskasmielisyydestä. Minä valtasin hänen sielunsa
eräänlaisten lääkeopillisten välineiden avulla, joissa piilee
hiukan taikavoimaa. -- Jumala olkoon minulle armollinen! -- Te
olette myös pelastanut sisareni kunnian, herttua rakastaa häntä,
minä olin hänen suosikkinsa -- tapaus on järkyttänyt häntä --
Jumala auttakoon minua, olen ottanut myrkkyä.
Kreivi Josef Grossinger."
Kauniin Annin esiliina, johon jääkäri Jürgen katkaistu pää oli purrut
häntä, on tallella herttuallisessa museossa. Sanotaan herttuan aikovan
korottaa kreivi Grossingerin sisaren nimellä _Voil de Grace_
(Armonhuntu) ruhtinaalliseen säätyyn ja menevän hänen kanssaan
naimisiin. D----n seudulla pidettävässä lähimmässä sotaväen
katselmuksessa kuuluu asetettavan ja vihittävän muistopatsas molempien
onnettomien kunnianuhrien haudoille kylän kirkkomaahan; herttua itse
tulee ruhtinattaren kera olemaan saapuvilla; aate kuuluu olevan
ruhtinattaren ja herttuan yhdessä keksimä. Se esittää väärää ja oikeaa
kunniaa, jotka ristin edessä molemmin puolin kumartuvat yhtä syvälle
maahan; oikeus seisoo toisella puolella miekkaa heiluttaen, armo
toisella puolella ojentaen esille huntua. Oikeuden pään väitetään
osottavan yhdennäköisyyttä herttuan, armon pään taas yhdennäköisyyttä
ruhtinattaren kasvojen kanssa.
End of Project Gutenberg's Kunnon Kasper ja kaunis Anni, by Clemens Brentano