Jo sieluni rauhaan halaa,
jo saanen, Herra, ma armos sen!
Yks tähti yössäni palaa:
sun lupaukses vakainen.
Ei tuomios erheen lasta,
ei syntistä vaimoa maahan lyö,
ken pilkkas sua, sitä vasta
sun muistaa armos aulein työ.
En kerskata, mieli: mut ehdoin
en syntihin suostunut milloinkaan.
Hymys mullekin lempein lehdoin
kevät, sai suvi suoneni paisumaan
himon äänen myös minä kuulin,
kun karkelot näin elon seppelpään,
kun verenhehkuvin huulin
se mulle haastoi lemmestään.
Mut itseni kieltäin, taaksi
meren aavan, aution pakenin.
Elon kalliin ainiaaksi
mä pyhyydelleni uhrasin.
Ja mietin: kerran saanhan
moninverroin sulta, mit' annoin pois.
Joka uhraus palkitaanhan:
elo eikö suurin uhraus ois --?
Et laskene synnikseni,
elon luoja, ett' eloa ikävöin:
kovin polttivat kyyneleni,
kovin kalvoi kaipaus päivin, öin.
Monen ylpeys hurskaammankin
nous alttarin sauhuna taivoon päin,
monen heiltä katkerankin
sanan kuulin, vihankatseen näin.
Minut tunnet, tuomari, kyllä:
sano, tuskassa paatuiko sydämein --?
Iloin, nöyrällä hymyilyllä
joka päivähän uhrini sulle tein.
Ja ihmistä säälien muistin
ja kaukaa siunasin elämää
ja vihan ja himoni suistin
ja vältin aatosta ylpeää.
Voin levollisna jo kuolla,
ei jää vihan muistoa jälkehein,
ei meren tuolla puolla
mua kukaan muistele kyynelein.
Ja sieluni rauhaan halaa,
nyt saanen, Herra, ma armos sen!
Yhä tähteni yössä palaa:
sun lupaukses vakainen.