Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1914.
Viimeinen malja.
Ma muistan linnan valkean,
veen luona, metsän saartaman
ja vehmaan nurmikon.
Sen rantaan läikkyi ulapat
ja haahdet kullanhohtavat
toi aarteit' auringon.
Sen ympärillä suven maan
ma muistan nuoren, riemukkaan,
eloa sykkivän.
Se iloks ihmismielen vain
loi ilmi ihmeet unelmain
ja hurmat elämän.
Ma muistan armaan kaunoisen,
kuin tuoksu tuoreen keväimen,
kuin merten kimallus.
Muut kalliit muistan, hymyt nään,
ne väikkyy, katoo hämärään
kuin rinnan huokaus.
-- Ma olin linnan valtias.
Mut olin liian onnekas,
maan lapsi heikko vain.
En onneani kestänyt,
-- pois muistoihini hautaan nyt
sen viime maljassain.
Pois aarteen juon, min elo soi,
en sitä muille jakaa voi,
sit' yksin juhlin näin.
Yö ympärillä heläjää
ja malja kallis kimmeltää
mun, köyhän, kädessäin.
Pois verkkaan, raskain pisarin
se katoo autuus, ainoisin,
min koskaan näki maa.
Viel' elämätä kiittäen
voin juhlia tään hetkisen
ja aamun unhoittaa.
Näin juhlain juhlaa vietetään!
-- Käy kohta aamuun kelmeään
tie keppikerjurin.
Vain muistost' elää silloin saan
sen onneni, -- jot' ainiaan
vain uness' aavistin.
Aallon laulua.
Kuin jäädä virran aalto vois
sun luokses, rannan kukkanen --?
Sen määrä vaeltaa on pois
ain eespäin, iäisyytehen.
Vain hetken luonas viivähtää
ja varttas hyväillä se voi,
-- sen poveen kaihon sävel jää,
mut ikuisemman kaihon soi
suur koti aallon harhaavan,
min onni salattuna on
taa matkan kolkon, vierahan,
taa monen päivän aution.
-- Kuin jäädä virran aalto vois
sun luokses, rannan kukkanen --?
Sun määräs jäädä on, -- ja pois,
pois määrä kaukoaaltojen.
Rotuorhi.
Pää riipuksissa, torkkuen
se kuormat kuljettaa.
Ei lyöden eikä hyväillen
työn touhuun sitä saa.
"Se virkeimmäss' on iässään,
niin, lempo, laiska vain!"
-- Mut yöllä parress' ylvään pään
se nostaa havahtain:
se näkee sodan tanteret
ja ratsuin korskunan
ja väräjävät sieramet
ja nopsan kuoleman.
Syyslehtiä.
Noin monta sydänlehteä, noin monta
syystunteen tumman punaamaa
ja karistamaa kätes pienoisen!
Mut tuskin katsot niitä, kaunoinen,
-- vain yli kiidät kisaas viatonta
ja kisamielin tappavaa.
Kepeä voittos, lehdet kepeämmät,
-- ja kerran ne on voittajas:
kun emo maa sun painaa povelleen
ja karkeloon et kiidä syksyiseen,
ne saapuu sadoittain, sua kestävämmät,
ja karkeloivat kummullas!
Hyvät silmät.
Hyvät, hellät silmät, teissä
ei mulle, ei mulle rauhaa,
-- salolampeen ei veret tyytyä voi,
jo koskena suoneni pauhaa,
ja sen laulussa soi meren kaiho,
meren vihreän vaara ja hurma:
merivihreät silmät jo nähnyt oon,
-- ne on eloni elo ja surma.
Hyvät, hellät silmät, myöhään,
kovin myöhään haastatte mulle!
Oli aikanne kerran, korpihin
kun eksyin harhailulle.
Läpi korpien nousta jo ehdin
rajavuorelle maailman kahden:
meren näin, elon tummat ulapat.
-- En lammen vangiks, en lahden!
Meren yllä vihreät tähdet
näin taivaanrannan luona,
-- salolammen rauha mun kaipuustain
yön hetkenä häipyi tuona.
Ne tummat tähdet, -- on niissä
mun eloni lepo ja syvyys.
Mua enää ei auta, ei pelasta,
hyvät silmät, hellyys, ei hyvyys!
Syksyiset häät.
Mua viereltäsi, armas, äsken salot kutsuivat,
kun hiljaa illan kaihoon uupui silmäs raukeat.
Jo laski päivä verkalleen, puut pitkät varjot loi.
"Syys eroittaako meidätkin?" -- niin sydän vaikeroi.
Mut armas, katseen luodessani yli metsien,
kuin aavistus käy läpi rinnan syke riemuinen:
Min yltää silmä näkemään: vain kultaa hohtavaa
ja verenpunapurppuraa on täysi salomaa
ja juhlakansaa rientäväistä rinteet kukkulain,
ja yllä päilyy suuri rauha sini-ulappain;
-- Niin outo syke sydämen ja rinnan aavistus:
häät siell' on, sinne meidänkin on rientää kutsumus;
ne häät on meidän, meidät vihkii ikiliittoon syys,
kun seestyy taivas, hehkuun syttyy metsäin hämäryys.
Taas palaa rauha riemullinen silmääs suruiseen,
kun painaa syksy kulmillesi kultaseppeleen;
taas nukkuu soima sisässäni uneen lempeään,
ja ilman tuskaa katseen käännän taapäin, elämään.
Nyt, Yksinäisyys, armahani, hetki meidän on:
käy käteheni, aik' on rientää onnen-liitohon.
Pois.
Jätin julkisen, liian julkisen kaupungin.
Kovin monet tuntemattomat siellä
minut kaukaa levottomaksi sai,
kovin monet
mua hyvyydellä lahjoi, murulla kukin.
Ei kenkään, kenkään
koko hyvyyttä tuntenut, ei kenkään
sit' yksin antaa tainnut kokonaan.
Kovin monen murene-hyvyys
minut levottomaksi sai.
Ma lujuudella vyötin mieleni,
heit' yhteisonneensa
ma siunasin julkiseen,
ma siunasin heitä ja läksin.
-- Maja matala mäellä vilpoisella,
siell' asuu ainut hyvyys nyt.
Kun riensi jo
syysaurinko varhain vaipumaan,
-- nyt siunaan kapeaa
ja neitseellistä vuodetta vain.
Kylät tuoksui..
Kylät tuoksui, välkehti kaupungit,
minä matkasin pois.
Ne kaikki mun omani olleet ois,
kylät kukkivat, helkkyvät kaupungit.
Ne jätin, ne annoin pois.
Sitä kaduinko? -- Minulle kalliimpaa
oli aatoksen rauha, salomaa.
Yks sentään salainen kaiho
jäi poveeni piilemään:
ne silmät välkehti siellä
niin lempeään --,
se ääni helisi siellä, --
se armaani olla vois..
Viel' enkö sais kylät, kaupungit,
jotk' annoin pois...?
Karnevaaliyö.
Veriruskeat pilvet kulkee
yli kaupungin verkalleen.
Syli tyhjyyden kohta jo sulkee
elon huumeisen, uupuneen,
meri tuntematon yli rantain
pian tummana tulvailee,
sodan pauhun kanssaan kantain,
johon sydämet raukenee.
Jo on hetkeni yksinäisin,
jo on kaihottu, aikas sun!
Elon maille yksinkö jäisin
iäks aaveena kulkuhun --?
Mana rauhansa kieltäis multa,
jos en juhlien kuolla sais,
jos en loppuun syömeni tulta
olis hehkunut rinnallais!
Meren pisar.
(Hautalaulu.)
Meren pisar pienoinen,
kotiis jälleen palaat.
Lauluun suuren syvyyden
yhtyä taas halaat,
uskos jälleen uudistaa
mereen kuuluvasi,
meren rauhaa siunaavaa
tuta tunnossasi.
Vielä uunna kimmeltäin
nouset aaltoin yli.
Yöstä unten lempeäin
meren äidin-syli
uuteen valoon nostaa sun,
unten virvoittaman,
heräät jälleen aamuhun
elon aina saman.
Elämän kemut.
En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä!
Näin sameaksi viinis, en tippaakaan
ma maistanut siitä.
En kiitä, en myöskään soimaamaan
pyri sua: min taisit, sen tarjosit kai.
Ja mun sieluni sentään ilonsa sai.
En viiniäs juonut, ja karkelo muu
oli ahdasta mulle:
sun viinittäs sieluni humaltuu,
sen aatosten juhlaan ei kuolema tulle,
ei harmaa päivä, ei päätös muu.
Minun maljani meri on ja aurinko ja kuu:
ne jos sammuu, tyhjäks saa, saa murhe
vierahaksi mulle!
Suurherra Grosphukselle.
Ken kunnialla kantavi hattuaan,
hän kysyy vain, se pitääkö satehen,
hän kerskaa vain: "on omani se
hattu, -- ja pää sen hatun alla!"
Ja milloin yhtä paljosta kerskaamaan
sä pystyt, silloin nostan ma hatun sen,
ja vannonpa: mun tunteeni se
lausuvi täydellä kunnialla!
Eri Pegasoksilla.
Kun putoan, saan sietää pilkkas:
"Pegasos heitti seljästään!"
Niin varo, urho, oma nilkkas
ja tyydy ruunaas säyseään,
sen nouse silkkiloimi-selkään,
kuin piltti tuoliin pehmeään,
-- vaan miesten sotiin et, mä pelkään,
saa kuohilaallas sinäkään!
Tekopyhät runoilijat.
(Hölderlinin mukaan.)
Pois puhe jumalista, te pilkkaajat!
Teill' äly on, ei uskoa aurinkoon,
ei salamain, ei merten herraan.
Kuollut on maa, kuka juhlis sitä?
-- Ei hätää sentään, jumalat! Laulussa
kyll' elää nimenne, vaikka hengetön,
ja suurta sanaa kun on tarvis,
muistetaan sinua, emo Luonto!
Miehiä.
Jopa johonkin jouduin,
jopa jouduin ojasta allikkoon!
Pyryilmasta, ikävästä
kadun aution, ilta-hämärän,
pois piillä mielin,
-- maankiertäjä, käypäläinen
joka paikassa, piillä mielin
nyt iloon, ihmiskuhinaan.
Ja kestikutsut muistin
ja valoon ja ihmiskuhinaan
niin jouduin, -- iloon en.
Vilu siell' ei ollut:
kuin kesällä kivinen kauppatori,
jota paahtaa päivä,
jota väet ja vankkurit rämistävät,
-- niin paahtui sieluni siellä.
Vakavaraiset miehet,
-- kun herrain puolella istuin --,
vakavaraiset miehet, joill' ei huomishuolta,
joill' ainut taakka ja tuska
oli harmaa helppous virkatyön,
-- kuin alijumalat,
kuin vaskeen valetut jumalkuvat
he kaunistit kukin soppeaan.
Ja yksikantaan
putos lause painava lauseen jälkeen,
kun vaskivaloksissa poreili aatos,
tosin maatiaisaatos, mutta jalostettu:
sit' ei arkielämän sarkaa kyntämään
he sonnustaneet, ei eteen yksilön huolten,
pieneläjäin, kiertolaisten lailla, -- ei,
he vaskiaatoksensa
kuin kotkankynnen kouristit yli huomenen
ain uudenvuoden-takaisiin
suurvelvoituksiin, kunniatehtäviin
tueks yhteiskunnan kalliin;
he profeetoivat vaaleista valtuuston,
he pohtivat kirjanpitoa maistraatin
ja hoitoa, tilejä rautatien:
elon kauas eespäin he selville laskit.
Kuin kiskot rautaiset
yltympäri aivoni, syömeni kiristyivät --.
Kuin kimalaisten luo,
kuin kimalaiskuhinaan mä siirryin,
kun naisten puolelle eksyin.
Oli helpoitus siellä sentään:
suunvuoroa mun ei ottaa tarvinnut,
"hm!", "jaa!", "oh ei!" ja naurahdus -- ne riitti.
Oli outoa sielläkin
ja sydän ontosti löi.
Mut tulipa, tulipa vihdoin
suursydän Mies,
täysikäinen ainut, Ihminen täysi:
Sa saavuit, oi,
Sa poika Marsin ja emo Maan,
sydän tulta täynnä ja kylmänä pää;
kelohonka, oi, iki-tuores sentään,
sa tulla tuiskit
vakavaraisten kansliasielujen keskeen.
Sydän laajeten, kiitollisna
mä kätees tartuin, kuin vanhemman veljen käteen,
sa painoit kättäni mun, kuin vertaises.
Jo värähtelivät hermoni tyynemmin.
Hyvin tunsit sinä myös,
sinä myös viran harmauden,
mut tiesit myös, mitä kestää miehen sydän,
mitä inhoa, ikävää,
ja sanoin kepein ja sielukkain
löit leikiksi kaiken,
mi ajuas kirkasta kihelmöi;
ja puhki elomme paiseet
puhuit kiihkotta, hymyillen.
-- Ja sentään, sentään
et kieltänyt myötätuntoas yhteiseloon.
Ja herrain puolella hyvin
elon realiteettejä hallitsi visu pääs:
hyvin tunsit maistraatit, rautatiet,
-- Maan poika, maan kamaralla tyynnä seisoit.
Eik' ollut "Matti taskussa" sullakaan:
veros tänäkin vuonna jo maksoit,
-- siis valtuustoon
olet (ikävä sulle!) mahdollinen!
-- Jopa Mars, sotijalo, myös
sinuss' ylensi päätään.
Sanan syttävän sattumalta
joku peruukki lausui, kun
olit siirtänyt puheen ihmiskuntoon,
-- joku lausui: "Napoleon,
oli kumma mies se, kumma sydänkin hällä:
se harvempaan kuin normaali-ihmisen löi,
vain neljäkymmentä kertaa joskus,
niin väitetään." -- "Veli, kuules",
sa nousit, kuuman-kylmänä loisti
jalo katsantosi, "kun minä vihastun,
yhä harvenee mun syömeni tahti
ja vihdoin vakaantuu,
kun kahta alemp' on sen lyöntien luku
kuin tuo Napoleonista mainittu:
on korkeimmillaan vihani silloin,
vaan verkkaisimmat vereni mainingit."
-- Kaks sormea kellotaskussa, näytit
sa valmiilta kokeeseen.
Mut uskoimmehan, uskoimme sanaas kaikki
ja luotimme syömes ylpeän kuntoon,
ja kokeesta säästyit sinä -- ja me.
Ja hyvin huomasin: vihastukseen
ei kokouneet sinä iltana veres,
-- hyvin pulputti syömes, lauloi suus,
ja äänesi milloin syvänä kumpus
ja milloin hopeisna heläjöi,
ain aineitten mukaan:
sa toisella äänellä haastoit reaalioita
ja toisella estetiikkaa
-- ja kunniaa "musikaalisen puheäänen"
hyvin julisti puhees ja puheesi soinnutus.
"Mist' ikävä hälle konsaan?
Mies moinen", mietin,
"mies moinen kotonaan on kaikkialla!"
Ja niinkuin kotiis vain
sä pesit kimalaiskuhinaan,
mist' aina muut, jöröt, paeta pyysi.
Sa kukkona nostit
helttasi keskellä naisten,
-- sait, saitpas näyttää syömesi ylemmyyttä:
"Mitä arkoa niitä?" tuumit.
"Kuta taajemmin he mua ympäröi,
sit' on kotoisempi mun olla."
Ja sielläpä oikein helkkyi suus
ja pul-pul-pulputti syömes.
-- Kaks sormea kellotaskussa, mielin
jo valtimos tahtia tietää.
Mut näinhän: Suursydän, voittaja olit,
oi voittaja elomme ikävän,
ja kotoista sun oli olla,
miss' olitkin.
-- Mut eikö,
mut eikö liian kotoista sentään?
Kun kukuit, nyökit parvessa naisten noin,
ma katsoin kauas: vuodet vierii
ja päivä päivältä ehtii iltaan,
ain ikituores, samana saavut sa,
ja sama voitto vartoo sua,
ain yhtä varma ja ikäväsi pois
ain yhtä viihdyttävä..
Oi syömes sankaruutta, voittaja, oi!
-- --
Pyryilmassa illan pitkän
ei ihmisääntä,
ei kaikua ihmisaskelen,
vain tuuli tummana soi,
se kutsuu, hyväilee, se ohjaa
pois mua, kotiini -- kaikkialle.
Nälkämaan lapsi.
Hyvin ruokki pettu
sinut osaas suureen.
Et nöyrtyä taida
sen alttarin juureen,
mesileipiä onnen
mi nälkähäs jakaa;
-- kuin ravittu kaarrat
väen kärkkyvän takaa.
Elon almuja hymyin
nyt hylkiä jaksat,
petun karvaan kerta
kuin ruhtinas maksat,
kun taivaat lankee
sun jalkojes juureen,
ja taattosi kutsuu
sinut osaas suureen.
Työn ballaadi.
(Paavo Cajanderin muistoksi.)
Mies nuori valtameren nähdä sai.
Niin suuri oli arki, sunnuntai
sen äärillä, niin ylväät riemut sen
ja tuimat sydäntuskat syvyyden.
Mies nuori muisti kodin rannat, veet.
Ei siellä kultahaahdet keinuneet,
soi ilo yksin iltaan autioon
ja murhe piili metsän pimentoon.
Niin rakkaat sentään mykät rannat nuo!
Ne pyys: "Sä laulut lauhat meille suo!"
Se pyyntö myös ol' oman sydämen,
vaan mieli kutoi kaukomiettehen:
"Ken meren aarteet, laulut meille tois --?
Ken kultahaahtein väylät kanavois --?
Se kerran tehtävä on, arkityö.
Eloa konsaan kalliimmin en myö!
Mä teen sen. Sisimpääni piiloitan
runoni parhaan lailla simpukan,
sen sieltä elon pyhäpäivä saa
työviikon jälkeen kerran kirvoittaa."
Hän teki työn. Hän väylät kanavoi,
hän valtameren haahdet meille toi.
Vain harvoin lausui sanat vakaisat,
muut antoi laulut runsaat, lauhemmat.
Ja oman ylvään laulun sunnuntai
se siirtyi, siirtyi, unhoittua sai.
Ja ehti päätöspäivä pitkän työn
ja siirsi palkan rauhaan iki-yön.
On kuoloon saakka vaiti vakaa suu.
Vain kyynel luomen alta pusertuu.
Vain kyynel? -- Runohelmi kallehin:
työn uskollisen laulu ainoisin.
Taruvuori.
(Kirjoitettu Oulun koulujuhlaan v. 1911.)
Lapsonen iaajain metsien
kutsun kumman saa
luokse vuoren hiljaisen,
tumman, paatisen portin taa.
Lapsonen rantain laakeain
etsii tietä unelmain
kautta kallioseinäin mykkäin,
rinnan arkaa tuntoa sykkäin.
Portti paatinen avautuu
ääneti, verkalleen.
Aukee labyrintin suu,
peittyy piilohon hämyiseen
Sfinksi, elämän arvoitus,
niinkuin sammunut huokaus,
kuolleen tuijotus haudan taaksi,
kaipuu, laantunut ainiaaksi.
Käy ohi etsijän pienen tie,
Sfinksiä silmä ei nää.
"Tuollahan kai satulinnat lie,
aarreluolat jo sinertää!
Tuollahan varjossa palmupuun
nauttivi rauhaa illansuun
sankarijoukko, mi jättien maasta
palaa taistosta voitokkaasta!"
Harhat haihtuvat. Lapsonen käy
vuoreen kauemmas.
Auringon silmä ei sinne näy.
"Manaan lähditkö, laps, kotoas!"
Kiveen leikatut kirjaimet,
outoin aikojen piirrokset,
himmeät näyt ja kuvahaaveet
seinistä katsoo kuin kalman aaveet.
Mut ei kuolleet ne olleetkaan
aikojen piirrokset nuo.
Hiljaa saavat ne liikkumaan,
lapsen käydessä niiden luo,
hehkuun syttyvät hiljaiseen,
soivat värjyvän säveleen
sielun kaihosta polttavasta,
etsintäriemusta uljahasta.
Sielujen yksin-harhailut
lapsonen kuulla saa,
jättien tuimat taistelut
aikojen yöstä kangastaa.
Kuin sadun urhot uljaimmat
hengen sankarit sotivat,
tyynemmin iskien iskun täyden,
hiljaisempina hautaan käyden.
Ah, satulinnaan jouduithan,
lapsonen, kuitenkin,
näät kiven kuolleen hehkuvan
kaipuun valoin sinisin,
näät salaluolien aartehet,
-- tutkivan sielun syvyydet;
kuulet sodan ja rauhan soiton,
kuin sävelkuiskeet maailman loiton.
Tien läpi ihmissielun näin
kerran käytyäs,
hartahampana eloon päin
jatkat etsijän-retkeäs,
kuulet rinnasta kallion
kutsut pyhät auringon,
saat elon hurman ja uskalluksen
silmistä sfinksin, Arvoituksen.
Kuolinrippi.