Saulo ja Esther tulevat, Saulo avaa oven ja tulee taka-alalle,
Estherin pelokkaana seuratessa.
_Esther_. Isäni!
_Enarsson_ (ojentaen kätensä epätoivoisena tytärtänsä kohti; kuin
hätähuutona). Esther, Saulo on veljesi! (Tuskin kyeten enää jatkamaan.)
Sano — — yksi ainoa — — sana.
_Saulo_. Luonnotonta houretta — —
_Ristin_. Se oli omantunnon huuto ja totta. Otto Enarsson on teidän
kummankin isä.
_Saulo_ (katkonaisesti huohottaen). Äiti — sanotko tämän Jumalan
nimeen?
_Ristin_. Vannon ja sanon.
_Saulo_ (hoippuu taka-alalle, jossa lyyhistyy maahan).
_Esther_ (puoliksi itsekseen). Täytyy päästä — täältä — — (Katoo
vasemmalle.)
_Ristin_ (rientäen poikansa hio). Poikani, elä murru tästä. Ole karkea
ja kova. Niin ovat ihmiset meillekin olleet. Ole mies, jäyhä ja julma,
niinkuin oli isäsikin. (Joutuen hätään.) Nouse, poikani — —
_Enarsson_. Missä on Esther? (Aikoen turhaan nousta.) En pääse, en
jaksa — — Esther!
_Saulo_ (ponnahtaen seisaalleen). Esther! (Äidilleen.) Pois tieltä,
sinä kauhistava ja kirottu. (Rientää vasemmalle; näkymättömissä,
epätoivoisena.) Esther! Esther! Esther — —
_Ristin_ (kulkee vaivoin etualalle; vuoroin korkealla äänellä, vuoroin
kuiskaten). Minäkö — minäkö kauhistava! Ketä syyttää hän? — Minäkö
sen tein? Ei, ei. Me kaikki sen teimme — — (Lyyhistyy vasemmalle
rattaan viereen. Hetken vaitiolo. Äkkiä Enarssonille.) Sinä sen teit!
Sinä olet poikani edessä Juudas — — _sinä_ olet kauhistava. —
Kirotkoonkin äitiänsä, väärin tekee, väärin. Sinunhan _täytyi_
tunnustaa, sinun, sinä luonnoton kieltäjä, rakkautesi kieltäjä — —
turmelemattoman siemenen sinä murhasit minulta!
_Enarsson_ (väsyneen kolkosti). Rukoile, jos taidat, vaimo. Älä syytä
enää.
_Ristin_ (lähellä mielipuolisuutta, mutta ei raivoavasti). Ei, en
syytä, ei kenessäkään ole syytä. Mutta poikani syyttää — — Ei ymmärrä
poika parka, ettei kenessäkään ole syytä — — Miksi, miksi? Ei
kenessäkään. (Lyhyt toivoton vaitiolo; ikäänkuin löytäen pelastuksen.)
Sen Herra käski! — Minä luotin Häneen, joka Morian maalla uhrin vaati
ja uhrista päästi. — Meidätkin päästää. Vuota hiljaa. Hän hetken
koettelee ja sitten päästää. Nythän ei ole valhetta enää — —
(Läheisesti, syvällä murheella.) Emmekös olekin alastomiksi tulleet?
Kuin ryömivät penikat — — kuin nälkäpenikat. — Älä murehdi enää.
Armonpenikoita ei hän heitä muruja vaille. Vuota, vuota — —
_Enarsson_. He tulevat — — Jumalan kiitos.