Saulo ja Esther tulevat. He ilmestyvät hiljaa ja hitaasti vasemmalle
taka-alalle. Toisella kädellä Saulo suojaa sisartansa. He katsovat
hetken ympärilleen kuin seisoisivat vieraalla hautausmaalla.
_Saulo_ (rauhallisesti). Miksi makaatte maassa, nouskaa.
_Ristin_ (kohottautuen hieman; aran ihmettelevästi). Poikani, kasvosi
ovat valoisat ja rauhalliset — — kuin aamutähti auringon edellä — —
_Enarsson_ (ojentaen käsiään). Esther, tule luokseni, Esther. Tule
sinäkin, Saulo — —
_Saulo_ (vieraasti ja surumielisesti). Emme tule luoksenne enää. Olemme
tulleet hyvästiä sanomaan.
_Ristin_. Minne lähdet, poikani?
_Saulo_. Etelään, kauas.
_Ristin_. Koska palaat?
_Saulo_. Emme koskaan palaa.
_Enarsson_. Tyttäreni — — ethän voi jättää — — isääsi — — yksin?
_Esther_. Minne veljeni menee, sinne menen minäkin.
_Ristin_. Poikani — — lue tuomio mulle. Mitä synkempi kuulla, sitä
suloisempi on se kärsiä. Mutta älä heitä minua — — päästä kirouksen
alta!
_Saulo_. Kiroamaan emme kykene — — hautausmaalla. Lähtömme olkoon
tuomio teille. Me pakenemme vihanne saastaa, josta meidät varjeltiin.
Sillä tietäkää: En sortunut maahan siksi, että olisin langennut
kauheimpaan syntiin. Ei paennut sisareni sen tähden, että turmelus
olisi tarttunut häneen. Sitä kadotuksen kuilua me kauhistuimme, jonka
partaalle teidän elämänne vaino ja kosto olivat meidät saattaneet.
Häpesimme teitä, emme itseämme, sillä sisartani varjeli hänen sydämensä
puhtaus, ja minut esti kaikesta pahasta mieleni ujous.
_Enarsson_ (nousten; liikutettuna). Jumalan kiitos, minun rampoihin
jäseniini valuu elämä jälleen.
_Ristin_. Katso, poikani, Jumala armahti meitä vielä.
_Saulo_. Teidän koston jumalanne ja armon jumalanne ei ole meidän.
Äsken — — kauhun ja häpeän keskellä kielsin sen. Ja minun sieluni
kypsyi hetkessä enemmän kuin siemen parka maassa kymmenen kevään
aikana. Inhon lieskat näyttivät minulle koko elämänne pitkän polun,
vaaran laelta rotkoon saakka, jossa hamuilette nyt. (Hiljaisesti.) Niin
vieraiksi tulitte sinä hetkenä meille. Minusta tuntuu, kuin ette olisi
meitä synnyttäneetkään. Me olemme syntyneet itse, tänään, teidän
murhastanne. — Vai onko teillä mitään oikeutta meihin? — Vastatkaa.
_Enarsson_. Lapset, kieltäkää vanhempanne, siihen on teillä oikeus.
Mutta onnettomuus On palkkanne, jos kiellätte isienne jumalan.
_Saulo_. Korkeamman tähden, jonka turmantekojenne hätä ja kauhu meille
loi. Niin syvälle te työnsitte meidät kadotuksen kuiluun, ettei meitä
enää pelastanut mikään muu kuin ihme, meidän oman nuoruutemme ihme, ei
teidän eikä jumalanne. Teidänkö tekojenne jumala? Hän, jonka nimeen te
unohdatte eilisen lemmen ja muutatte sen vihaksi, kuin arkiryysyiksi
sunnuntaivaatteet. Jokaisen hyvän teon te unohdatte, mutta pahan te
muistatte vuosikymmenet. — Voitko, äitini, kieltää tätä?
_Ristin_. Oikein, poikani, lyöt. Vielä syvemmälle lyödä saat, mutta
luotani älä lähde pois!
_Saulo_. Meidän täytyy lähteä. Nuoruutemme ihme käskee meitä. Oman
jumalamme kaskeksi me poltamme tämän maan! Ja se on kasvava uljasta
viljaa — —
_Ristin_ (nöyrästi; ihailevasti). Teidän poikanne ja tyttärenne pitää
ennustaman ja näkyjä näkemän. Sen muistan, kun kasvojasi katson.
_Saulo_. Lähtekäämme, sisar. Taaksemme korpi ja aurinko eteen.
_Ristin_. Mitä meille jää?
_Saulo_. Tuulet viestejä tuokoot. Ne tunnette kyllä, kun aamuin ja
illoin istutte portaillanne. (Aikoo kääntyä lähteäkseen.)
_Ristin_. Poikani, — — muisteletko minua?
_Saulo_ (surumielisesti). Jos muistan, koetan unohtaa.
_Enarsson_ (liikuttavasti). Tyttäreni — —
_Esther_. Isä, jää hyvästi — — minä muistelen sinua. (Nuoret
kääntyvät ja lähtevät, mutta tulevat vielä penkereellä näkyviin.)
_Enarsson_. Hän muistelee — —
_Ristin_. Oikein minun poikani tuomitsi. Oikein ja vanhurskaasti hän
eroitti tänään turmelemattomat siemenet pilaantuneista.
Väliverho.