Ristin tulee kiireesti ulko-ovesta ja hänen jäljessänsä Kouno.
_Ristin_ (Saulon jälkeen, tuohtuneena, melkein riemukkaasti). Saulo,
takaisin palaa!
_Saulo_ (kiireisesti, iloisesti). Ei ole aikaa, äiti.
_Ristin_ (Saulolle). Odota. (Kounolle; osoittaen vasemmalle.) Tuota
tietä, joenvartta pitkin. Juokse Saarekkeen niitylle saakka ja nopeasti
palaa. (Kääntyy heti Saulon puoleen.)
_Kouno_ vilkaisee salavihaisesti Sauloon, katoaa vasemmalle.
_Ristin_ (Saulolle). Nyt ei ole kiirettä, poika. Kyllä aika tuomiolla
seisoo. Ja nyt se on tullut! Otto Enarssonin ja äitisi tuomiopäivä.
Katso! (Viittaa vasemmalle.) Virta tulvii tokeita vastaan. Se nuolee jo
ylävarren niittyjä. Kohta peltojen kupeita hamuaa. Ja silloin, poika,
Otto-herran viimeisten peltojen kevätlaiho mätänee.
_Saulo_ (käyden levottomaksi). Tulviiko? En luullutkaan — —
(Mennessään vasemmalle.) En ole huomannut — — (Heittää silmäyksen
tokeisiin päin; kääntyen takaisin.) Ei ole hätää vielä.
_Ristin_ (kiihkeästi). Hädän täytyy tulla. Lisää vielä pari vaaksaa
lankkuja patoon — —
_Saulo_ (kuin piinan alaisena). En voi, äiti — — (Jyrkemmin.) En
tahdo sitä.
_Ristin_ (lähestyen; kiihkeästi mutta hellästi). Kavahda, poikani,
epäilystä. Nyt on tilinteon aika tullut.
_Saulo_ (yhä tuskaisemmin). En voi, äiti!
_Ristin_. Et voi? Enkö ole sinua kasvattanut vanhurskaan koston
täyttäjäksi? Etkö toissa kesänä vyöryttänyt kokonaisen vuoren soraa
kartanon malmikaivokseen? Sen teithän — —
_Saulo_ (tuskan alla, synkästi). Sen tein — — olinhan tottunut
vihaamaan.
_Ristin_. Sen teit, ja mammonan saantiin meni Isotilan herralta
viimeinen toivo. — Mutta nöyrtyikös silloinkaan se kankea sydän? Ei.
Eikä sen paremmin viime kevännäkään! Muistatkos?
_Saulo_. En tahdo muistaa — —
_Ristin_. Et tahdo? Ja silloin raikuivat pahdat ja vaarat, kun säikytit
hänen parhaan porokarjansa tunturin kuiluun ja nauroit kuin koston
enkeli laaksoon alas. — Se oli poikani joiku, minä kuulin sen.
_Saulo_. Se joiku oli synkkä ja katala. Tänä kevännä nauran toisella
tavalla.
_Ristin_. Mutta kukas vielä koko viime talven veisti parrut ja lankut,
veisti ja sahasi aamusta iltaan, naulasi ja niittasi iltapuhteet kaikki
ja rakensi korkeat tokeet Isotilan peltojen menoksi. Kukas sen kaiken
teki? Sinä sen teit!
_Saulo_. Mutta ensi polun keväällä auettua vaaralle tuonne heräsi ilma
ja maa, heräsi virrat ja vuolteet ja loivat uuden laulun. Ja nyt!
Kosteitten rantojen vihertäessä — — se pajupillinä soi, se raidassa
itkee kuin kaukainen huilu. (Tullen etualalle, hukkuen omiin
hurmioihinsa.) Se lyö lukkoon korvat. Se avaa rinnan kuin viiltävä
puukko, se jännittää kylkeni jouset kuin saaliin ajoon. (Kuin
ihmetellen.) Se miehen tekee ylpeäksi. Se mielen tekee kaikkein
nöyrimmäksi.
_Ristin_ (joka on hämmästyneenä kuunnellut poikansa outoja sanoja;
lähestyen, tutkivasti). Mistä tämä haikea joiku?
_Saulo_ (melkein väsyneesti). En saata sanoa sitä. En ymmärtääkään.
(Siirtyy vasemmalle.) Sen tiedän vain: älä viettele minua viheliäiseen
vainoon. (Istuutuu rattaalle.)
_Ristin_. Tämä vaino ei ole viheliäistä! Tämä on hurskaan vihan malja,
joka vuodatetaan hänen päällensä minun kauttani. (Puoliksi itsekseen;
hiljaisella äänellä, mutta lujasti.) Ilman sovintouhria, armonvarkaana
ja paatuneena, ei Otto Enarsson ole joutuva iankaikkisuuden rannalle.
_Saulo_ (kärsimättömänä, väsyneesti). Ilman sovintouhria, suruttomana
ja paatuneena, niin sinä hoet viikosta viikkoon. Puhut kuin sen suuren
saarnamiehen suulla. Mutta minkätähden vihaat häntä? Sitä et ilmoita
koskaan.
_Ristin_. Eikö se riitä, mitä olen sanonut? — Kun sydämeni oli
särjetty ruoko, hän tallasi sen. (Itsekseen; harvakseen.) Siihen tekoon
mahtuu kyllä syytä. (Menee poikansa luo; hyväillen häntä hellästi.)
Poikani, usko minua. (Yhä liikuttavammin.) Enkö ole hoivannut sinua
kuin lapsista armoitetuinta? Enkö ole levittänyt hyväilyni liepeet
sinun ylitsesi päivin ja yöllisin hetkin? En ole johtanut sinua koskaan
pahaan, vaan aina pyhään. Uskalla minuun. Saat kaikki tietää ja me
pääsemme lepoon, kun tulee sovintojuhla.
_Saulo_ (epäillen ja väsyneesti). Koska tulee sovintojuhla?
_Ristin_ (suoristautuu, loitompana Saulosta). Kun Otto Enarsson on
köyhempi kalastajalappalaista ja huokaa kurjana sielunsa tähden,
silloin saatetaan sinulle ilosanoma, jonka suloisuutta et vielä saata
aavistaakaan.
_Saulo_ (katkerasti). Jälleen hämärästi puhuttu. En vaaksaa eteeni näe.
Ryntäillä tunturin paino ja päässä aivojen vaiva. — En vaaksaa eteeni
näe.
Silloin alkaa vaaralta kuulua _Estherin_ laulu:
Oli sininen pilvi ja aurinko
ja alla metsien helma.
Tule, sankari auringon,
sinipilvessä piilossa morsian on.
— Mut tunturi tummin on Sulitelma.
_Saulo_ on noussut seisaalleen heti ensi sävelten kuuluessa, ja hänen
katseensa on säe säkeeltä käynyt yhä riemukkaammaksi.
_Ristin_ (hämmästyneenä). Ken laulaa?
_Saulo_ (riemukkaalla leikillä). Sinisestä pilvestä morsian laulaa, sen
kuulithan! (Kiirehtii oikealle taka-alalle, josta kääntyy äitinsä
puoleen.) Hyvästi, äiti. Nyt sain ilosanoman! (Katoo oikealle.)
Jälleen kuuluu _Estherin_ laulu:
Oli sininen silmä ja ratsuri,
mut alla metsien helma.
Tule, ratsuri Saamemaan,
tule morsian murheinen noutamaan.
Ja tunturi kaunein on Sulitelma.