Pekka oli palvellut papilla renkinä monet vuodet. Hän oli harmaantunut
papin palveluksessa, kuten hän sanoi. Pekka oli tyytyväinen pappiinsa
ja pappi renkiinsä. Pekka ajeli kirkkoherraa kirkolle, kinkerille,
sairaiden luo, könötti reen pulkkapuulla tärkeän ja tomeran näköisenä,
ikäänkuin hän olisi ollut kirkkoherran oikea käsi, joka ohjasi niin
kirkkoruunaa kuin papin kirkollisia toimia. Koska pulkkapuu oli
hiukan korkeammalla papin etuistuinta, oli Pekka vähitellen tottunut
katselemaan maailmaa ja sen vaeltavia vastaantulijoita hiukan
yliolkaisesti — papin olan ylitse. Mutta pappi ei tätä hyvyydessään
huomannut. Pekka ohjasi varmasti hevosta, ja pappi tuudittui miettimään
monena vuotena kypsynyttä ajatustaan palkita Pekkaa turvaamalla hänellä
tyyssijan vanhuuden päivien varalle.
Pekan oli hyvä olla pappilassa, väentuvan porstuan peräkamarissa, missä
hän asusti yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimokin oli pappilan vanhoja
palvelijoita. Kuten tavallisesti vanhat palvelijat, oli hänkin käynyt
itsetietoiseksi, oman arvonsa tuntevaksi. Salassa toivoi pariskunta,
että kirkkoherra vihjauksensa mukaan yllättäisi heidät kerran jollakin
suurella rakkauden työllä.
Niin elivät Pekka ja hänen vaimonsa vanhassa pappilassa. Pekka oli
lukutaitoinen mies, opasteli itse lapsiaan, mutta ulkotöihin hän ei
paljoa puuttunut, ruokkihan hevosia, erikoisesti ruunaa. Siihen menikin
aika, kun sitä osasi taitavasti venyttää. Vaimon mielestä oli papin
säkki tyhjentymätön, viljaa riitti heille yllinkyllin. Vaimo luuli
tekevänsä papin rouvalle suurenkin palveluksen sitoessaan hänelle
saunavastoja ja luutia. Mutta unohti vitsalla kurittaa omia lapsiaan. —
Kirkkoherra oli aulis ja alhainen mies, kuten kansa sanoi. Hän oli
tottunut Pekkaan eikä aluksi luullut voivansa tulla toimeen ilman
häntä. Sillä Pekka oli vuosien varrella oppinut tuntemaan papin tavat.
Jo puolitiessä osasi hän tyydyttää papin mielihalut. Pekka oli ruvennut
matkimaan kirkonpaimenen tapoja, hänen arvokasta käyntiänsä, kurkun
kahistamista ja nenän nuhisemista. Pekka pöyhistyi sanomattomasti, kun
kirkkoherra alkoi lukusilla käyttää häntä joskus lasten luettajana.
Hänen valtansa kasvoi. Hän puhui mahtipontisesti, käyttäen puheessaan
vanhan testamentin jyriseviä sanoja. Luettaessaan lapsia hän löysi aina
virheitä niiden naapuriensa lapsien luvussa, jotka jollakin tavalla
olivat pistelleet häntä hänen hullunkurisesta papillisuudestaan.
Hänen vaatimuksensa kasvoivat. Kun emäntä lukusilla tuli pyytämään
häntä syömään väentuvan puolelle, vastasi hän kauttarantaisesti ja
arvokkaasti: »En tule, kun tässä pitää mennä lapsia luettamaan».
Kirkkoherra nauroi muiden mukana kuultuaan tämän Pekan vastauksen,
sillä hän piti tätä vanhan palvelijan omituisuutena. Hän antoi usein
Pekalle anteeksi, vaikka hän huomasi tämän mielikuvituksellisen vilpin,
valheen ja laiskuuden. Pekka alkoi äyskiä ja ärhennellä pappilassa,
ikäänkuin hän olisi ollut isäntänä talossa. Hän alkoi laiminlyödä
ruunankin, laiminlöi kaikki työnsä, vetelehti vain pitkin päivää
vuoteellaan ja kerrottiin hänen salaa lauantaisin kallistelevan
muonamiesten kanssa sahtikannuja. Mutta kirkkoherra ei huomannut Pekan
keinotekoista mielentilaa. Tällaisina hetkinä Pekka alkoi jo neuvoa ja
oikaista kirkkoherraakin. Kirkkoherra alkoi ihmetellä Pekan muuttunutta
käytöstä. Hän alkoi kyllästyä hänen neuvoihinsa ja päätti sopivassa
tilaisuudessa toteuttaa vanhan tuumansa, päätti palkita Pekan entiset
palvelukset. Pian siihen tarjoutuikin tilaisuus. Koetti taas kinkerin
aika. Pekka ajoi tapansa mukaan pappia lukusille, mutta häppäpäissään
ajoi hän ruunan ojaan ja samalla matkalla teki hän muitakin kolttosia.
Lukusilla hän peloitteli lapsia, isäntiä ja emäntiä. Kun häntä
nytkin käskettiin syömään väentuvan puolelle, hän loukkaantui aivan
hirmuiseksi siitä, ettei häntä kutsuttu pappien ja isäntien mukana
talon peräkamariin. Pekka töytäsi nyt talon puolelle, kynsi viattoman
näköisenä korvallistaan ja sanoi: »Kuulkaas, kirkkoherra, ruuna on
kovin levoton, täytyy mennä sitä säälimään ajokuntoon, olisi jo
aika lähteä.» Kirkkoherra ei vastannut mitään, mutta nyt oli hänen
kärsivällisyytensä lopussa ja hän päätti toimittaa Pekan pois talosta.
Hän oli kerran rouvansa kanssa päättänyt ostaa Pekalle ja hänen
vaimolleen pienen talon. Sen hän tekikin, ja pian istui Pekka pienen,
kirkonkylän laidassa olevan talon isäntänä.
Pekka pöyhistyi vielä enemmän isäntämiehenä. Hänellä oli nyt talo,
mutta ei ollut karjaa, talouskapineita. Hän tarvitsi hevosia, lehmiä,
auroja, karheja, kuokkia, ja sitä varten täytyi ottaa velkaa. Pekka
oli pappilassa tottunut tekemään muiden määräyksen mukaan, hän
osasi siellä tottumuksesta tehtävänsä ulkoa, jotka hän täytti kuin
unissakävijä. Mutta hänestä ei ollut itsemäärääjäksi. Hänen järkensä ei
ollut tottunut omin päin askartelemaan. Salaa sisimmässään hän alkoi
kantaa kaunaa papille, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen mennä
pappilasta neuvoja pyytämään.
Pekka antoi palvelijoilleen ristiriitaisia käskyjä. Kun he huomasivat,
ettei isäntä ymmärtänyt taloudenpitoa, alkoivat he vetelehtiä, kuten
isäntäkin loppuaikoinaan oli vetelehtinyt. Kun silmä vältti, niin he
makasivat ojanreunalla. Isännän nähdessään he näön vuoksi tarttuivat
työaseihinsa. Päälle päätteeksi sekaantui vaimo kaikkeen, möi salaa
viljaa kahvitellakseen kylän akkoja. Vaimo sai vähitellen kaiken vallan
mitättömän miehensä käsistä.
Ensin mies alkoi vaimolleen salaa nurkua kovaa kohtaloaan.
»Miksei se pahuuksen pappi antanut rahojakin, miksi antoi vain
siemenviljat?»
»Pahaksi se oli.»
»Pahaksi, olisipa antanut olla renkinä.»
»Eikö isäntämiehenä kelpaa kellitellä?»
»Ei kelpaa. Talopahasen antoi päästäkseen minusta. Metkut sillä oli
mielessä.»
»Menisit pyytämään rahoja.»
»Ei luvannut rahoja. Sanoi, että koeta nyt tulla omillasi toimeen.
Pahan se pappi minulle teki.»
Niin puheli Pekka vaimolleen, ja vaimo säesteli häntä ja auttoi salaa
talon rappeutumista.
Pekka alkoi vältellä pappia, ikäänkuin tämä olisi ollut syynä
hänen onnettomuuteensa. Talo oli jo kaikkia kiinteimistöjä myöten
velkaantunut. Pekka ei sitä enään omistanut. Hän alkoi yhä enemmän
kallistella sahtikannuja, ja niihin hän nyt tuhlasi siemenohransa.
Häppäpäissään hän kuljeskeli kyliä, hoki ja haukuskeli kirkkoherraa.
»Antoi tyhjän talon», niin hoki hän humalapäissään. Hän syyti nyt
umpikuljuisessa mielessään kaiken syyn papin niskoille.
Niin vierivät viikot, niin kuluivat kuukaudet, ja pappi kasvoi hänen
silmissään jonkinlaiseksi vääräksi rankaisijaksi, joka oli hänen,
talonpitoon tottumattoman miehen, saattanut turmion partaalle. Täten
hän nukutti omaatuntoaan. Hän alkoi vihata pappia, siten hän antoi
jonkunlaisen syrjä-iskusuunnan omalle tyytymättömyydelleen, sai
tekosyyn päästä itsemoitteesta. »Sillä ei ollut mitään tarkoitusta
koko talonlahjalla», puheli Pekka usein. »Enkä minä itsekään ymmärrä,
mikä tarkoitus minulla oli ottaessani lahjan vastaan.» Täten kasvoi
kiittämättömyyden kavala, kylmä paino hänen sydämessään. Hän uskoi
olevansa oikeassa, hän valehteli itsellensä vapahduksen kiitollisuuden
velvollisuudesta. — »Minä en voi sitä koskaan antaa anteeksi, että
antoi tyhjän talon!» Niin höpisi hän itseksensä.
Pian myytiin talo pakkohuutokaupalla, ja Pekka sai vaimoineen lähteä
mierontielle. Vaimo alkoi pitää pientä, kulkevaa kahvikauppaa, ukko
veteli pieniä kärryjä maantiellä. Mutta ei sekään ajan pitkään lyönyt
leiville. Vaimonsa kanssa vetelehti Pekka kylästä kylään, lopulta
naapuripitäjästä toiseen pitäjään. Asuskelivat missä milloinkin, ukko
tehden tuohitöitä, vaimo luutia laittaen. Ja yhä kasvoi Pekan mielessä
viha pappia kohtaan. Tämä tarkoitukseton taivallus paikasta paikkaan
oli papin pahuutta. Mierontielle hän silloin Pekan saattoi, kun talon
toimitti!
Mutta pappi istui pappilassa ihmetellen maailman menoa. Hän puheli
kerran lauantai-iltana, pakkasen paukkuessa, vaimolleen:
»Missähän se Pekkakin nyt mahtanee matkata? Luulin tehneeni hyvän
työn, mutta Pekka ei sitä jaksanut kantaa. Elämän myötätuuli on usein
vaarallisempi kuin vastukset ja vastatuuli. Siitä taitaa olla jo kaksi
vuotta, kun ostin Pekalle talon. Niin, niin, Jumala häntä armahtakoon!»
»Ehkä tämä koettelemus oli Pekalle opiksi, täällä meillä pappilassa
hänen oli liian hyvä olla», sanoi papin rouva.
»Olen usein tullut ajatelleeksi, että ehkä minä tein väärin antaessani
rengilleni talon, sillä elämän koreus käy kaiken maailman tietä. Ehkä
minä olen syynä Pekan onnettomuuteen», puheli pappi.
»Sinä suurentelet omia syitäsi», sanoi rouva. »Sinun ei pidä katua
hyvää tekoasi. Jolleivät ihmiset sitä käsitä, niin on se ihmisten oma
syy.»
»Niin taitaa olla, mutta se ei estä minua edelleenkin tekemästä hyviä
töitä, sillä niinhän opettaa suuri mestarini.»
Samassa koputettiin ovelle, kirkkoherraa kutsuttiin keittiöön.
Ovensuussa seisoivat Pekka ja hänen vaimonsa isoine luutakimppuineen.
Pekka kumarsi hiukan vastahakoisesti, hänen henkensä löyhkähti
väkevälle.
»Päivää. Piti tulla katsomaan tuttuja paikkoja. Hehhee! Tässä nyt
kirkkoherra näkee työnsä tulokset, tuohiäijän ja luutamuijan»,
soperteli Pekka.
»Soh, soh», koetti muija estellä, »eikö kirkkoherran rouva osta luutia,
meidän pappa se on hiukan...»
»Suus kiinni, kun minä puhun asian selväksi.»
»Työni tulokset?» ihmetteli kirkkoherra.
»Niin, niin, miksi kirkkoherra antoi minulle tyhjän talon? Mitä pahaa
minä tein, että minua sillä lailla vedettiin suoraan sanoen nenästä?»
»Pekka parka», sanoi kirkkoherra, »olen kyllä kuullut, että sinä
kylillä olet moitiskellut minua oman saamattomuutesi tähden, mutta
katso ja tutki itseäsi, etköhän silloin lähempää löydä syytä omaan
turmioon».
»Tehän minut olette turmioon toimittanut», kivahti Pekka. »Kuka korvaa
minun menoni, minun velkani, koko tämän elämäni helvetin, johon minä
olen joutunut!»
»Mietihän ja hillitse sanojasi»! puhui nyt pappi hiukan kiusaantuneella
ja kiivaammalla äänellä.
»Maksakaa pois, maksakaa korvaus kaikesta, mitä olen menettänyt!»
»Tämä menee jo liian pitkälle» huusi hyväsävyinen kirkkoherra.
»Kiittämättömyys on maailman palkka!»
»Niin, kiittämättömyys on maailman palkka, tällaisen palkan minä sain
kaikista vaivoistani. Jollette maksa, niin minä menen vaikka lakiin ja
myytän pakkohuutokaupalla koko höskänne.»
Nyt loppui papin maltti, hän osoitti sormellaan ovea ja sanoi: »Nosta
likainen koira vedestä, niin se pudistaa lokaa kasvoilleni. Pekka,
viimeisen kerran sinä nyt kävit talossani. Mene!»
»Minä menen. Tuossa on luuta lahjaksi tyhjästä talosta, laaskaa sillä
ensin oman huoneenne kynnys!»
Vaimo talutti Pekan puoliväkisin porstuaan. Siellä Pekka mutisi:
»Niin, niin, kiittämättömyys on maailman palkka!»
Kirkkoherra pudisti päätään, kulki keittiöstä työhuoneeseensa ja
huokasi: »Minä en ymmärrä tätä kaikkea, kenessä on syy? Niin, niin»,
huokasi hän, »kiittämättömyys on maailman palkka.»