Hillevi rouvan luonteen hieno hiljaisuus oli vihkinyt koko
Vanhankartanon elämän herkälle hiljaisuudelle, joka uinaili ullakolla
ja hämärissä huoneissa. Kartanon vanha herra oli jo aikoja sitten
kuollut. Kuoleman korkea vieras oli poistuessaan laamanni-vainajan
työhuoneesta jättänyt umpean, unisen hengen kaikkialle. Työhuone
oli entisellään, huonekalut ja sänky. Ja pääpatjassa, johon nojaten
laamanni oli iäksi ummistanut silmänsä, oli vielä pään muodostama
lovi. Mihinkään ei saanut koskea, se oli Hillevi rouvan hiljainen
käsky. Mustetolppo ja kynäkin pöydällä oli vielä samalla paikalla, kuin
mihin koukistunut käsi oli sen jättänyt ilmaistuaan viimeisen vaikean
tahtonsa. Kummallisen jälkisäädöksen mukaan saisi Hillevi rouva omistaa
kartanon, niin kauan kuin hän siinä asuisi.
Ja Hillevi rouva oli uskollisesti täyttänyt mies vainajansa tahdon ja
määräyksen.
Hän istui nyt sinisessä huoneessa kartanon puistonpuoleisessa
päässä surupukuisena ja katseli ilta-auringon kultaamasta ikkunasta
etäisyyteen. Vanhat, surupukuiset naakat puiston puissa istuivat
katsellen Hillevin huoneeseen ja haastelivat hiljaa keskenään. Ne
lentelivät sitten mustana parvena yli koivulehtokujan, joka johti
maantielle. Maantien yli suuntasivat ne salaperäisen lentonsa
männikkömäen lappeella lepäävän kellertävän Sarkun kartanon
poppeleihin. Sieltä ne katselivat, miten Kuuno herra, Hillevi rouvan
sisarentyttären mies, hautoili harmaita ja huonoja ajatuksia. Naakat
tulivat ikäänkuin härnäämään Kuuno herran rikollisia suunnitelmia.
»Naa, naa, sinä mietit taas sitä jälkisäädöstä», oli Kuuno kuulevinaan.
»Minä mietin tilani parantamista. Minun ja Vanhankartanon maat
työntävät toisiaan, ne pitäisi yhdistää.»
»Sinä mietit, miten saisit enemmän peluurahoja. Kaupunkiin ajelit ja
pelasit pois ulkotalosi. Naa, naa!»
»Minä mietin sitä, mikä minulle kerran kuuluu. Hillevi rouvan vouti on
veltto ja kartano rappeutuu. Minä ostan uudet koneet, raivaan uudet
maat. Minä tahdon laajentaa sukuni tilan suureksi.»
»Naa, naa», nauskivat taas naakat. »Sinä mietit, miten saisit
Vanhankartanon käsiisi jo Hillevi rouvan eläessä. Sitä sinä mieletön
mietit, kurja Kuuno, kurja Kuuno!»
»Kurjat linnut, häiritsevät työtäni!» ärjyi Kuuno herra, kulki taas
kaapille ja kaatoi tulista Marsalaviiniä pitkään pikariin.
»Naa, naa, olit kunnon Kuuno, kunnon Kuuno! Nyt sinä mietit Hillevin
kuolemaa!»
»En mieti kuolemaa, vaan...»
»Naa, naa, vaan mitä...?»
»Miten minä saisin Hillevi rouvan muuttamaan syntymäsotilaspuustelliin
tuonne joen rannalle.»
»Sinä ajat pois Hillevi rouvan», nakuttivat taas naakat.
»En aja, mutta mustat muistot, laamanni vainajan kummittelut tekevät
Hillevin sairaaksi. Hän miettii vain hautajaisia ja tuonpuolista
pimeyttä... Lääkäri on sanonut...»
»Lääkäri, hahhaa», nauroivat naakat, »sinä itse olet sen keksinyt,
kurja Kuuno, kurja Kuuno!»
»Huis linnut!» sähähti Kuuno herra, avasi ikkunan ja karkoitti naakat.
Nauraen lensivät ne taas Vanhankartanon vanhoihin vaahteriin ja
alkoivat keskustella ihmiskohtaloista ja koettelemuksista, mutta ne
vaikenivat nähdessään, että Hillevi vaipui valkean unen valtaan.
Ja hieno Hillevi rouva näki puoli-unta. Hänen miehensä istui taas
työhuoneessaan ja kirjoitteli...
»Missä sinä olet ollut niin kauan?» kysyi Hillevi.
»Kaukana vieraalla maalla, ihanassa maassa, missä kesä iäti kentillä
kukkii, missä suloiset sielut kaipaavat iäti rakkaittemme rauhallisiin
koteihin. Minä tulen tänne kuin salaa silloin, kun sinun sielusi minua
halajaa, mutta kauan en voi viipyä...»
»Kartanossa ei kukaan tiedä sinun tulostasi.»
»Mutta Kuuno ajattelee minusta mustia ajatuksia, hän voi tulla tänne,
hän karkoittaa minut kuin sinutkin», puhui taas ääni.
»Kuuno on niin hyvä minulle», kuiskasi Hillevi unissaan.
»Hän on hyvä vain pettääkseen sinut», huokasi henki. »Etkö näe hänen
alhaista ahneuttaan?»
»Minä näen vain hänen hyvyytensä», huokasi Hillevi.
»Kerran sinun silmäsi aukenevat», varoitti henki. »Silloin näen sinut
ja yhdyn sinun sielusi iäisyyteen», kuiskasi Hillevi.
Samassa Hillevi heräsi. Tuuli ravisteli ullakkoa, kuului kolinaa
ylähuoneesta, ikäänkuin joku olisi siellä kävellyt. Puiston ovi rämähti
selkoselälleen, ikäänkuin joku olisi sen kiireissään riuhtaissut auki.
Ja naakat pelästyivät, ikäänkuin joku tuntematon olisi häirinnyt heidän
untaan.
Hillevi hätkähti. Kummitteliko taasen yliskamarissa vai kummittelivatko
hänen aivo-aaveensa? Hän hieroi hienonkaarevaa, kermankelmeätä
nenäänsä. Hillevi kuunteli kuultavan kullankellertävillä kasvoillaan.
Hillevi rouva vainusi vierasta, hän tunsi jo kaukaa vaistomaisesti
vieraan tulon.
»Tulee vieraita», ajatteli hän ja katseli riutuvaan iltapäivähämärään.
Sarkun kartanossa sammui Kuunon huoneen lamppu.
»Kuuno lähtee matkalle, Kuuno kääntyy tänne. Kuule, kuinka vaunut
vierivät yli jokisillan, ylös mäkeä, ohi riihirakennusten, ali vanhan
lehtokujan.»
Hillevi rouva ajeli edellä ajatuksissaan vaunuissa. Vaunut ajoivat
pitkin kartanon pihamaan ympyriäistä kehää, jonka keskellä vihreä
lasipallo kiilsi kuin tarhapöllö. Vaunut seisahtuivat portaitten eteen.
Sudennahkalakki päässä astui punarosonaamainen, kookas, komea mies
siniseen huoneeseen ja Hillevi rouva nousi kulkien häntä vastaan.
»Hyvä, että tulit, Kuuno! Etkö sinä nähnyt ketään vastaantulijaa
jokisillalla... laamannia? Oh, minä niin pelkäsin, nyt en enään
pelkää...»
»Täti kulta, sinä näet vain uninäkyjä, en nähnyt sillalta saukkoakaan.»
»Sitten hän on vielä huoneessaan, etkö kuule, kuinka keinutuoli
liikkuu»?
»Ehkä akkuna on auki, tuuli kiikkua liikuttaa.»
»Mutta hän on talossa, hänen henkensä on huoneen hajussa, käden
koskettamissa kaluissa, kartanossa kaikkialla.»
»Täti, jos on henkiä, niin niitä ei ainakaan näe.»
»Kuuno, laamannin kuoleman jälkeen tunsin, kuinka hän herätti minut,
ja usein sen jälkeen olen tuntenut hänen läheisyytensä. Sanotaan, että
vainajat lähestyvät meitä, kun me ajattelemme heitä, mutta lähtevät,
kun emme näe emmekä ymmärrä heidän henkipuhettaan.»
»Olet, täti, taas lukenut salatieteitä, ja Poen runoelmat
kauhunäyillään tekevät vain suloisen, sairaan pääsi vielä sairaammaksi.
Kas niin, nyt minä nostan tämän kauhun runoilijakuninkaan kauniisti
hyllylle, eikä täällä enään kummittele.»
Näin sanoen asetti Kuuno runokirjan kirjakaappiin.
»Niin, nyt minä olen tyyni, Kuuno, kun sinä olet täällä. Kävisit
useammin, mutta sinä matkustat niin usein kaupunkiin.»
»Sinun pitäisi ajatella jotain muuta, täti» sanoi Kuuno todella
säälien Hilleviä, sillä hän saattoi toisinaan olla hellä katumapäällä
ollessaan, kaupunkijuominkien jälkeen. — »Jospa muuttaisinkin tänne.»
»Niin, Kuuno, muutakin.»
»Mutta Sarkku, miten sen käy? Täti, sinua vaivaavat vain muistot
laamannista, jotka herättävät sinussa sairaita suruja. Muuttaisit
joksikin aikaa syntymäpuustelliisi, lääkärikin on niin neuvonut.»
»Lääkäri, lääkäri ei voi minulle mitään, minun sieluni on sairas.»
Kuuno soitti pöytäkelloa ja huoneeseen tuli vanha Mari.
»Mari hoitaa nyt hellästi laamannin rouvaa. Lähden kaupunkiin, samalla
pyydän tätiä kirjoittamaan tämän velkapaperin alle.»
»Kuuno kulta, kirjoitan vielä tämän kerran, mutta tästä lähin saat
paremmin hoitaa kartanosi asioita.»
Kuuno puri hammasta ja rikinkellanvihreä silmä välähti. Kuuno herrassa
heräsi taas paha, pinnallinen luonne. Hän muisti velkamiehensä. Hän
sävähti, hillitsi itsensä, kumartaen suuteli hän tätiä otsalle ja
poistui.
Mutta niin pian kun Hillevi oli poissa hänen näkyvistään, saivat
ahneuden ja peliraivon hurjat henget vallan hänen sielussaan. Eteisestä
näki hän pihalyhdyn valossa komean navetan, aittarivit, myllyn. Myllyn
takana kuu kumotti. Pihakoira haukkui kuuta. Myllyhaan takana kohosivat
Kyöpelinvuorta kohden suunnattomat, koskemattomat metsät. Mikä mieletön
ajatus! Mikä suunnaton rikkaus! Hänen täytyi saada Hillevi rouva pois
kartanosta hinnalla millä hyvänsä! Hätäkös oli Hillevi rouvan asua
puustellissaan! Ja äkkinäisen päähänpiston valtaamana hän sieppasi
porstuan naulakosta laamannin ketunnahkaturkin ja majavannahkalakin ja
syöksähti tiehensä illan pimeään.
Kauan valvoi Hillevi rouva ja ajatteli Kuunon kehoitusta. Muuttaisiko
hän pois rakkaasta kartanosta, jossa hän kukkeana neitona ja valoisana
vaimona oli elänyt elämänsä suurimmat ja salaperäisimmät hetket. Mari
lohdutti häntä. Hän nukahti, kun Sarkun kartanossa sammui tuli.
Mutta Kuuno kuuli kartanosta lähtiessään Vanhankartanon naakkojen
nauravan:
»Kuuno konna, Kuuno konna!»
Hän läimäytti piiskalla orhia ja ajeli puiston ohi kaupunkiin vievälle
tielle.
* * *
Hillevi palasi haudalta, jonka hän rakkauden runsaalla raukeudella
oli koristanut syksyn viimeisillä valmuilla. Haudan varjot seurasivat
hänen varjoansa ja yhtyivät kartanon varjoihin. Hillevi toi huoneeseen
mullan ja kellastumisen tuoksun ja varjot viihtyivät hyvin hämärissä
huoneissa ja surullisissa soppiloissa. Maahiset, mannun henget, etsivät
aina tuollaisia kuolleilta näyttäviä vanhoja kartanoita, joiden sokeat
ikkunat ikävöivät illan väräjäviä varjoja.
Ja Hillevi rouva istui surupukuisena laamannin kuolinpäivänä korkeassa
perhetuolissa ja seurusteli vierasvakaisten varjojen kanssa. Sillä
Hillevi oli mielestään joutunut jollekin väärälle taivaankappaleelle,
hänen säteilevä sielunsa oli kotoisin jostakin puhtaasta ja paremmasta
maailmasta. Tämä typerä, pöyhkeilevä ja puutteellinen maan maailma ei
ymmärtänyt hänen sielunsa mittaamattomia maailmanääriä, niinkuin ei
hänen kirkas korkeutensa käsittänyt tätä pientä ja matalaa maailmaa.
Hillevi rouvan henki harhaili vielä haudalla, johon hän oli teettänyt
torven, jonka kautta hän puheli laamanni-vainajalle. Tällaisten
haudantakaisten taivallusten jälkeen oli hän tavallisesti herkempi
hätkähtämään pienimmästä nurkan naksauksesta tai vanhojen huonekalujen
natinasta, jotka aina ikäänkuin huokailevat itseksensä.
Hillevi tuijotti suurin, sielukkain silmin hienonkalpeine kasvoineen
yli tummuvan illan, kellertävien ketojen yli, Sarkun kulmahuoneen
saatanallista valoa.
Mutta mitä teki Kuuno herra? Kaunis ja komea Kuuno seisoi Sarkun
suuressa, valkoisessa kulmasalissa ison, kattoon ulottuvan,
Kustavi-kuninkaanaikuisen, kullalla ja valkealla kehystetyn, siron
seinäpeilin edessä. Kuuno herra oli usein ottanut osaa kartanokeikarien
ja aatelisarmojen paimennäytelmiin ja paastopeleihin. Nyt hän pelasi
vaarallista peliä, mikä voisi päättyä kuolemalla tai voitolla.
Peilipöydällä oli laamannivainajan valokuva, jota hän tavan takaa
tarkasteli asettaessaan päähänsä lettipäisen, valkean puuteritukan.
Hän maalasi poskipäänsä hiukan bordeaux-viinin värisiksi, kiinnitti
mastiksella pulisongit ja asetti nenälleen kultasankaiset nenälasit.
Sitten hän etääntyi peilistä ja naurahti omalle kuvalleen. Hän oli itse
ilmetty laamanni! Tai hänen toinen huonompi minänsä, jonka eleitä ja
ääntä hän matki! Tekikö hän näin väärin Hillevi rouvalle ja laamannin
muistolle? Mitä vielä! Tämähän oli vain iloista, pientä pilaa, jolle
juomaveikot makeasti nauraisivat. Näin hän parantaisi Hillevin
sairaalloisista mielialoista, joihin häntä vaivuttivat tutut esineet,
vanhat muistot ja kartanon kolkkous, johon Hillevi kummitushetkinä
kutsui henkiä ja haltioita. Tämä näytelmä päättyisi samppanjakemuilla
ja potpurrikarkeloilla. Ja Kuuno astuisi ylimpänä isäntänä
Vanhaankartanoon, kuin karvevaalikuningas viininlehvä otsalla ottamaan
perintönsä. Entä Hillevi rouva? Saisi rauhan uudessa ympäristössä,
vanhassa puustellissa, joissa eivät kirotut naakat kirkuneet
omanvoitonpyynnistä, kavalista keinoista, saastaisista salajuonista.
Niin päättyisi kaikki kaikkien hyväksi, murhenäytelmä päättyisi syntien
ja syiden sovinnolla. Ja esirippu laskeutuisi.
Niin mietti Kuuno, kulki porstuaan, pani päähänsä majavannahkalakin,
kääriytyi laamannin ketunnahkaturkkiin. Otti komerosta salalyhdyn ja
hiipi kuin varas hämärähenkiseen ilta-yöhön.
Mutta samaan aikaan, kerrotaan, istui Hillevi sinisessä huoneessaan
kutsuen henkiä hämyhetkien viettoon ja kuiskasi kauan kaivatulleen,
kauan kadotetulleen:
»Tule, sinä henki minun hengestäni, näkymätön näkijäni ja näyttäydy
minulle! Suo minun havaita sielusi hahmo, etten kalvavaan kaipaukseeni
kuolisi! Minä kutsun sinua, Siivert, sinä kaksoissieluni!»
Hän kuunteli. — Sade rummutteli kartanon ruutuja ja ullakolla ulisi
tuuli. Sateen sihinästä oli hän eroittavinaan askeleita puutarhasta.
Siellä taittui sireenin oksa ihan ikkunan alla. Hillevi säpsähti oman
kutsunsa kuiskeita. Hän kuuli kolinaa puutarhakuistilta. Kun hän
kääntyi, näki hän pitkän varjon ulkona. Laamanni-vainaja seisoi hetken
ilmi-elävänä terassilla ja samassa hänen hahmonsa haihtui hämäryyteen.
Sanomaton, selittämätön ilo täytti Hillevi rouvan ja tumma tyyneys
lankesi hänen ylitsensä.—Hän istui korituolissaan liikkumatta katsellen
salinovelle, josta hän odotti oudon, kaukaisen ja kaihotun vieraan
tulevaksi.
Eteisen ovi aukeni hiljaa, salalyhdyn valossa kulki vieras väärällä
avaimella, peittäen valon turkkiinsa hän avasi salin oven ja seisoi
kynnyksellä.
Hillevi rouva ei päässyt paikaltaan: hämärän oviaukon autiudesta
naulitsi kaamea katse hänen katseensa. Niin katselivat he hetken
toisiaan, mikä Hillevistä tuntui pitkältä kuin laamanni-vainajan
hautauspäivä. Outo vieras ei virkkanut sanaakaan. Hillevi voitti
värisevän, pehmeän pelkonsa, näky oudostutti ja onnellistutti samalla
kertaa, sillä oven olennossa oli jotakin vierasta ja samalla tuttua.
Vainaja oli kuullut hänen kutsunsa. Vihdoin Hillevi kysyi vapisevalla
ja vaivaloisella äänellä:
»Tulitko sinä minua noutamaan?»
Vieras ravisti päätään.
»Mitä tahdot? Tahdotko testamenttisi?»
Vieras kohautti olkapäitään.
»Sano tahtosi, sen täytän, kuten jälkisäädöksesikin.»
»Muuta pois kartanosta», sanoi outo kolealla äänellä ja katosi aukon
pimeyteen.
Hillevi kiljahti ja vaipui tiedottomana lattialle. Toden- ja
tarunsekainen oli vieraan äänen voimalla iskenyt hänet maahan kuin
ukkosen vaaru.
Mari saapui siunaten huoneeseen ja nosti pyörtyneen rouvan lattialta.
* * *
Viikon ajan houraili Hillevi rouva salaperäisestä vieraasta.
Vakuuttamalla hän vakuutti nähneensä laamanni-vainajan, mutta
kukaan ei uskonut häntä. Mari lohdutteli häntä ja lääkäri kävi
häntä katsomassa. Hillevin korvissa kaikuivat vielä sanat salaiset:
Muuta pois kartanosta! Ne eivät antaneet hänelle hetkenkään rauhaa.
Hän tahtoi muuttaa pois kartanosta pieneen puustelliinsa, ja
lääkärikin suostui siihen, koska hän arveli vaihtelun vaikuttavan
parantavasti Hillevi rouvan hiushienon herkkiin hermoihin. Hän toipui
ja tyyntyi. Ja kummallinen kohtalo ajoi asian niin, että toipilas
istui puustellin pienessä kamarissa räiskyvän takkavalkean ääressä.
Mutta Vanhaankartanoon oli tullut Kuuno herra. Asianajajilla ja
käräjänkäynneillä vahvistutti hän oikeutensa Vanhaankartanoon, josta
Hillevi rouva oli omasta tahdostaan muuttanut, siirtäen siten omat
oikeutensa Kuuno herralle, lähimmälle perijälleen. Juomapidoilla,
joihin hän oli kutsunut pitäjän kaikki huikentelevat herrat, hän
vastaanotti isännyytensä. Mutta kova onni kohtasi häntä heti ensi
viikkona. Vaunuhevonen, joka kerran oli saattanut laamanni-vainajan
hänen viime matkalleen, potkaisi häntä tallissa, kun hän sitä
piiskalla kuritti. Ja nyt sai Kuuno herra vuorostaan olla vuoteen
omana. Siinä levätessään ehti hän nyt miettiä kaikkia kummitusjuttuja
laamannista, joita juomaveikot olivat veistelleet. Jamaikka-pullo oli
aina hänen yöpöydällään, humalan horrostilassa hän oli kuulevinaan
kolinaa laamannin työhuoneesta yläkerrasta. Hän naurahti ensin niille
harhaluuloilleen. Huonekalut alkoivat huokailla hänelle kuten Hillevi
rouvalle, ja hän saattoi parkaisten kohota istualleen puiston oven
rämähtäessä auki tuulen tuivertaessa. Ja silloin kuuli hän naakkojen
naurun: »kurja Kuuno, kurja Kuuno», otti pistoolin pöydältä ja ampui
niitä läpi ikkunan, että lasit säpäleinä särkyivät lattialle. Sitä
hullummin huusivat vain naakat. Vähitellen vaipui hän yksinäisyyden
avuttomaan, aavemaiseen maailmaan, josta vain humalan hurjuus hänet
hetkeksi vapautti herpaistakseen hänen hermojaan kuulemaan ääniä ja
omantuntonsa kummallisia kuiskutuksia, joita hän ei ennen eroittanut.
Ja hän kuuli kummia Hillevi rouvasta, josta vanha Mari toisinaan
kävi tarinoimassa. Hillevissä oli, tapahtunut taudin muutos. Hän oli
köyhtynyt ja kirkastunut taistellessaan nyt todellisuuden kanssa.
Kummitusnäyt olivat karkonneet. Hän askarteli aamusta iltaan, penkoen
puutarhassaan, kutoen kotikutosiaan. Hän kulki köyhien mökeissä
autellen avuttomia ja sairaita.
Kuuno kuuli kaiken tämän, ja omantunnon tuskat kasvoivat tukehuttaen
ilman hänen ympärillään, niin että hänen täytyi syöksyä kaupunkiin
haihduttamaan hurjat ajatuksensa. Sellaisilta matkoilta palattuaan
hän aina kiersi hautausmaan, jota hän alkoi pelätä. Ja nähdessään
rauhallisen tulen tuikkivan pienestä puustellista hän hoputti hevosta.
Kartanossa siirteli hän laamannin huoneen huonekaluja ja pöydällä
olevia esineitä, mutta hänen ihmeekseen siirsi joku näkymätön käsi
esineet taas entisille paikoille. Hän alkoi surkastua ja henkisesti
rappeutua. Hurjistelujen takia kävi hänessä huumaava, ainainen
aaltoilu. Öisin hän oli keinuvinaan vuoteessaan ja vaipuvinaan syvälle
alas kartanon kellariin. Toisinaan hän tunsi, ikäänkuin joku olisi
painanut häntä hartioista taluttaen ovelle karkoittaakseen hänet
kartanosta. Sentähden alkoi hän kaihtaa kartanoa ja viipyi viikkomääriä
matkoilla. Hetket kartanossa muuttuivat hänelle helvetiksi. Hän
pelkäsi lattiapalkkien natinaa ja omia askeleitaan, jotka kajahtivat
autiossa talossa. Toisinaan hätkähti hän omaa varjoaan. Hän kuvitteli
mielessään, kuinka laamanni oli kartanossa kävellyt, istunut
nahkasohvalla ja syönyt päivällispöydässä. Kaikessa kummitteli
laamannin henki, ja kuvittelut hänestä syöpyivät niin hänen sieluunsa,
että hän toisinaan pelkäsi älynsä hajanaisen hurjaa hehkua. Kerran
yöllä puoli-unesta herättyään hän oli nähnyt laamannin hahmon ihan
vuoteensa vierellä. Hahmo haihtui vihdoin kattoon talon yläkertaan.
Hän puhdisti kartanon ummehtuneen hengen, hän pelkäsi seinäpaperien
haletessa niiden vihreässä värissä piilevää myrkkyä muka, sisusti koko
kartanon, mutta mikään ei auttanut. — Hillevi rouvan pyynnöstä hän oli
antanut työhuoneen olla rauhassa. Mutta se vaivasi häntä juuri enimmin.
Hän ampui kaikki naakat, ja hiljaisuus huusi vain äänekkäämmin. Nyt
hän pelkäsi hiljaisuutta ja omaa itseään. Vajaan vuoden kuluessa hän
tuhlasi ja mässäili niin, että oli saattaa koko kartanon rappiolle.
Niin meni talvi taittaen Kuunon viimeisenkin voiman. Tuli kevät eikä
hän nähnyt sitä, hän ei huomannut puiston puhkeavia, keväisiä kerkkiä,
hänen henkensä harhaili vain talven yksinäisessä yössä.
Mutta Hillevi rouva askarteli puustellinsa pienessä puutarhassa. Hänen
aatoksensa suli aurinkoon ja lintujen liverryksiin. Pääskynen laitteli
jo pesäänsä hänen rauhallisen räystäänsä alle. Hänen ylitsensä lankesi
lauhkea lepo, vaikka häntä syvästi suretti, että Kuuno oli karkoittanut
kaikki hyvät henget vanhasta, kauniista sukukartanosta.
* * *
Hillevi oli tullut pyhältä hautahetkeltään. Hän oli lakannut
puhelemasta vainajan kanssa, sillä hän tiesi nyt, etteivät vainajat
vaadi, että heitä herkeämättä surtaisiin. Kuten aviopuolisot
vanhemmiten harvemmin haastavat toisilleen huoliaan, tuntevat toistensa
tahdon jo eleistä ja enteistä, käyvät vihdoin viisaudessa toistensa
näköisiksi, oli Hillevi vuosien vieriessä vain henkevöitynyt. Ja hän
oli samalla oppinut elämän yksinkertaisen viisauden ympäristönsä
ujossa ymmärtämyksessä. Hänen tuonentakaisia haltioitumishetkiänsä
olivat nyt vain laamanni-vainajan lähtöpäivä. Tällaisena päivänä
katseli hän nyt kevään korkeassa kirkkaudessa taimitarhaansa. Hän kuuli
ylhäältä suloisen siipien suhinan. Korkeudessa kulki kurkien komea
kuningasretki. Äänet loittonivat teräskirkkaina yli lakeuden kohden
Kyöpelinvuorta. Mutta yksi ääni eksyi edeltäjistään, sairas, siipirikko
kurki liihätteli levottomana, pudoten Hillevin eteen. Hän otti sen
hellästi hoivaansa ja alkoi parannella sen vioittunutta siipeä. Se
näkyi heti viihtyvän, ja pääskyparilla oli siitä sanaton ilonsa. Se
käyskenteli pitkin pihamaata ja pääskyset livertelivät liipaisten
toisinaan sen ylitse, kerran istahtaen sen selkäänkin. Sen siipi parani
pian ja se kohosi korkeuteen yli hautausmaan. Ja kevättähdet lensivät
sen eitse, kun se jäähyväislaulua laulaen katosi kuin kaunis ajatus
avaruuteen.
Ilta oli viileän vieno ja tyyni. Hillevi seisoi ikkunan ääressä ja
katseli tähtiä. Kuu kulki kuin suuri niittomies tähtitarhaa, leikaten
lentoon tähtiä, jotka sinkoilivat kuin tulisiemenet yli Vanhankartanon.
Silloin ilmaa viilsi vihlova ääni Vanhankartanon yläkerran ikkunasta.
Naisen hihkaiseva huuto kuului laamannin työhuoneesta. Sitten alkoi
vanha spinetti särkyneesti soida, sitten sitä säestivät klarinetit ja
viulut. Sillä Kuuno herra oli kaupungista tuonut soittajia soittamaan
pois hänen hurjia näkyjään. Kuuno herra oli käskenyt sinne myös
mustalaistyttöjä soihtujen valossa alastomina puutarhassa tanssimaan.
Ne ne nyt kirkuivat keväisessä kiimassa Kuunon juomaveikkojen
hohottaessa.
Kuuno itse istui kuin uhalla laamannin keinutuolissa. Toisinaan
ponnahti hän pystyyn matkien laamannin eleitä. Nyt hän maalasi
poskeaan, nyt hän veti ketunturkit ylleen, hiipi hämärässä, seisoi
Hillevi rouvan edessä ja — — Hän kuvaili kohtausta, jota kaikki
nauroivat. Mutta tätä tehdessään hän oli koko ajan tietoinen siitä,
että hän rikkoi jotakin pyhää ja korkeaa — itsessäänkin. Hän suuttui
itselleen, hoputti soittajia ja pieksi tyttöjä. Raivo sai hänessä yhä
helvetillisemmän, vaahtosuisen voiman. Silloin hän huomasi laamannin
kuvan seinällä ja sen silmät seurasivat ilmi-elävinä kaikkia hänen
liikkeitään. Hän syöksähti kuvan kimppuun lävistäen puukollaan sen
silmät puhki. Sitten hän kävi jäykän mykäksi ja tuijotti rikkinäiseen
kuvaan.
Samassa kuului kirkaisu pienestä puustellistakin. Hillevi peitti
kasvonsa käsillään torjuen kamalaa sisäistä näkyään. Sitten suoristui
hän ylevän käskeväksi. Otti viittansa ja alkoi hiljaa kuin unissakävijä
astella kohti Vanhaakartanoa.
Kuuno herra heräsi tuijotuksesta siihen, ettei kukaan nauranut hänen
hullutuksilleen. Hillevi rouva oli surupukuisena astunut kartanon
pääovesta yläkertaan, ja kaikki väistyivät kahden puolen hänen tieltään
hänen taakseen yön pimeyteen. Kirkuen juoksivat naiset ullakolle ja
herrat heittäytyivät vaunuihinsa. Hiljaa kuin aave astui nyt Hillevi
Kuunon eteen. Kuuno asetti käden silmilleen kuin näkyä pelästyen.
Läpitunkevina tuijottivat Hillevin hyytävät silmät. Kuin korkeimman
kohtalon kova käsi iski Kuunon olkaan, hän lysähti polvilleen.
Sanaa sanomatta osoitti Hillevi sormellaan ovea. Pää kumarassa Kuuno
otti aran askeleen, hänen hartiansa vavahtivat, hän kätki kasvonsa ja
kulki hitaasti alas rappusia. Hän kulki yhä alaspäin, yhä alaspäin,
ikäänkuin sillä alenemisella ei olisi mitään loppua ollut, ikäänkuin
portaat olisivat johtaneet maan alle. Pihalla potkaisi hän tuntematonta
mustaa koiraa.
* * *
Syystähdet kimmelsivät ja ympäröivät koko Vanhankartanon tulimerellään,
johon se kummullaan kohosi avaruuteen antautuen. Vanhankartanon katto
uneksi vuosisataista untaan ja sen pääty katsoi itään kuin ilmestykseen.
Hillevi rouva istui avatun ikkunan luona. Vanha Mari kertoi palavan
takkavalkean ääressä vanhasta laamannista. Hän kertoi myös kujeistaan
siirtäessään laamannivainajan työpöydän esineet entiselleen. Ja
Hillevi hymyili hetken, mutta sitten hän vaikeni muistellessaan
Kuunoa, joka oli hiljattain kuollut. Pappilanmatkalta palattuaan hän
oli pudonnut metsästyskääseistään ja jäänyt jäykkänä tuijottamaan
avaruuden ikuista arvoitusta. Ehkä hän papin luona oli saanut rauhan
raskaalle mielelleen, sillä viime aikoina oli hän käynyt vakavaksi ja
harvapuheiseksi. Ja laamannin haudalla oli hänen nähty harhailevan,
jonne hän oli laskenut sovitukseksi koko suuren, synkän surunsa. —
Hillevi huokasi ja katsoi taivaalle. Sieltä kuului kuin hankojen
havinaa uinuvalta ulapalta, kurjet tekivät lähtöään. Mutta alhaalla
puustellin pienessä puutarhassa valitti pieni pääskynen, joka oli
lentänyt puhelinlankaan satuttaen siipensä. Se vikisi ja valitti,
sillä se oli jäänyt pois parvestaan. Muut olivat jo päivällä kenenkään
huomaamatta lähteneet pitkälle muuttomatkalleen. Mutta kurkiauran
sivulla erottautui suuri siiven varjo vasten valossa vavahtavaa
ja väreilevää tähtitaivasta. Korkea kurki liihätteli alas pienen
puustellin pihalle, laskeutui maahan. Ja pieni pääskynen nousi sen
selkään. Sitten kohosivat ne molemmat ja lensivät yli Vanhankartanon
huokailevan harjan.
Ja Hillevi rouva vaipui mietteisiinsä. Ehkä tämä kurki oli sama,
jonka hän oli parantanut, ehkä se nyt vuorostaan tahtoi tehdä pienen
palveluksen pienelle, sairaalle pääskyselle.
Ja Hillevi rouva tunsi, miten suuri, siunattu rauha laskeutui hänen
sieluunsa. Näin eheänä kaartuisi elämän ilta, kunnes kerran mustat
vaunuhevoset veisivät hänet viime vaellukselta sukuholviin rakkaan
laamanni-vainajan viereen. Joku korkeampi, käsittämätön voima nostaisi
hänen sairaan sielunsa läpi lentävien tähtien liitääksensä ikuisen
voiman varassa kohti ainaista aurinkoa ja ikuista iloa.
Hillevi rouva katsoi kirkastunein kasvoin kohti kaukaista korkeutta.
Sitten sulki hän ikkunan. Tuli oli takassa sammunut. Vanha Mari nukkui
jakkaralla.