Oikeastaan ei hän ollut mikään vaari, olihan tuossa kuudenkymmenen
korvissa. Sileä, kuiva oli naama, joka oli ajeltu saunassa sen jälkeen
kun muu talonväki oli kylpenyt.
Hänellä oli oma polkunsa sivurakennuksesta ohi omenapuiden rantaan.
Sattui kulkemaan ohi halonhakkaajan, aina leksautti pahan sanan.
Istui hämärässä huoneessaan ja katseli omia vanhoja peltojaan läpi
vihertävien ja sinijuovaisten ikkunaruutujen, joille oli pirskoutunut
kuraa rattaanpyöristä. Ja hän vihasi niitä peltoja siksi, että ne
kerran olivat olleet hänen omiansa.
Hän ei viitsinyt käydä enään kalassakaan. Hänen verkkonsa mätänivät,
tuskin vaivautui hän hakkaamaan kahvipuitakaan. Enimmän aikansa loikoi
hän ummehtuneessa huoneessa, karkea, jouhinen tukka pörröisenä.
Toisinaan koikkelehti hän raitilla tuoppi kädessä matkalla naapuriin
maitoa hakemaan. Jouto-aikansa istui tuo laiha, luinen miehenkökkäle
peräkamarissa ja pöllytteli posliinisesta, kukilla kirjaillusta
äkkiväärästään haikuja ilmaan. Hänen harmaanlikaiset kasvonsa, jotka
olivat täynnä pieniä, mustia pisteitä, hänen himmeät, vetistävät
silmänsä sulautuivat harmaassa tupakan sauhussa raitin harmaaseen
rapakon väriin. Niin istui hän kairamoiden kohtaloaan. Kun kevätaurinko
vaivaloisesti alkoi paistaa himmeään huoneeseen, silloin vasta heräsi
hän talviunestaan. Silloin alkoi hän ojennella koipiaan, joihin tuli
hiukan eloa. Alkoi kuhnia pitkin nurkkia ja hoiteli nurkantakuisiaan,
tupakantaimimaataan, tai kasteli humalistoa. Hän katsoi tavantakaa
taakseen ikäänkuin olisi pelännyt, että joku salaa naureskeli hänelle.
Sivuilleen vilkuillen kompuroi hän taas omalle puolelleen. Harvoin
pistäytyi kukaan häntä katsomassa. Kyläläiset karttoivat häntä hänen
vahingoniloisen, ärtyisen luonteensa ja pistosanojensa tähden.
Hän ei tehnyt mitään, istui vain kopautellen piippunsa pohjaa muurin
kylkeen likaisessa, vanhassa kamaripahasessaan, ja hänen ajatuksensa
pyörivät aina pienen ohrapeltosaran ympärillä. Sen pellon oli hän
varannut itsellensä kauppakirjaa tehtäessä, se pelto oli jonkinlainen
kosteikko hänen elämänsä erämaassa, se oli hänen elämänsä iloinen
viinatarha, sen korren päissä uinui se nuori neste, joka huojentaisi
joskus hänen huoliansa autuaassa, yksinäisessä humalassa ollen,
ohraisen oluen höyryissä.
Pieni ohrapellon-sarka, jonka hän yksin omisti, oli hänen ylpeytensä.
Ei mikään pelto kasvanut kuin se, ei missään ollut niin isoja
tähkäpäitä. Itse taivaan ja tuulen isä oli ottanut sen omaan
kaitselmukseensa. Kun hän sitä peltoa ajatteli, kutkutti sekä suuta
että sieramia, värisytti suloisesti sydäntä, ja se kävi hänelle päivä
päivältä rakkaammaksi.
Sarka oli järven rannalla. Hän kynnätti sen keväisin, kulki itse
siemenvakka kädessä ja heitteli vakoihin jyviä niinkuin uhripappi,
hymyillen kuin juoman jumala itse kuivaa hymyään jyvien kimmeltäessä
autereisessa ilmassa. Seisoi sitten kuin mikäkin pellonpelätin ja
peloitteli pois variksia. Hallavina öinä kuljetti hän köyttä yli
tähkäpäiden, etteivät ne kangistuisi, teki salassa taikoja, riisui
itsensä alasti ja heitteli multaa olkansa yli oman peltonsa onneksi,
isännän vainion vahingoksi. Ja kun vilja kesällä siinti ja kuhisi
sirkkojen soittaessa ikäänkuin iloisia juomalauluja, ja kun lämpöinen
tuuli tuuditti sitä, kulki syytinkivaari pellonpiennarta ja ahmi
sieramiinsa sen tuoksua, ja hän juopui jo ajatuksistaankin ja iloitsi
odotellen syksyä. Syksyllä hän hyvin tärkeän ja tomeran näköisenä
ajoi kuhilaat riiheen ja toimitti ne sitten laariin. Kuhnusteli
syysaamun hämärässä aitassaan, asetteli sinne hiirenloukkuja ja puheli
itsekseen. Oli jonkinlaista pyhätoimitusta sekin, kun säkit vietiin
järveen likoomaan pariksi päiväksi. Silloin istuskeli hän rannan
kivellä ja varjeli niitä kuin sielunsa rauhaa. Sitten nosti hän säkit
saunanlauteille imeltymään. Useina öinä hän nousi vuoteeltaan, väijyili
salaa mallassaunalla kävijöitä, kylän tyttöjä, jotka paistelivat
saunassa lettuja hanuriniekkatukkipojille, kun täysikuu tirkisteli
saunanluukusta ja ruisrääkät lauloivat käheitä kuorojaan kosteassa
korteikossa. — Jo monta päivää ennen puhui hän myllymatkastaan.
Myllyssä hän sitte survoutti jyvät karkeiksi mallasjauhoiksi.
Jauhonaamaisena ajoi hän kotiin varovasti, ikäänkuin hän olisi
ajanut ruutikuormaa. Hän tyhjensi taas yhtä salaperäisesti säkit
aitan laariin korjuuseen talven varaksi. Mutta kylässä tiedettiin jo
kaikkialla, että vaari oli käynyt myllyllä ja salaa naurettiin hänen
salakähmäisyydelleen. Kun naapuri silloin tapasi hänet raitilla, niin
hän leksotteli:
»Herran viinimäessäkö se vaari taas askartelee?»
Vaari katseli pitkin nenänvarttaan ja tokasi:
»Monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut.»
»Kutsuukos se vaari taas ensi jouluna sahdille?»
»Vai sahdille, vai sahdille, senkin norkko! Luuletkos sinä ensi
joulunakin saavasi häppää päähäsi, ei maarin!», ja vaari sylkäsi
tuikean, kuivan sylen suustaan, mistä pari etuhammasta oli poissa.
»Pillilläkös se vaari taas ensi jouluna sahtia imee, että pikemmin
päähän menisi?»
»Ime sinä Syyrakin...!»
»Muistaahan vaari silloin meitä muitakin!»
»Meneppäs sillä suupillilläs kerjuuseen, niin saat enemmän keppiä kuin
kakkua!», sanoi vaari kuivasti nauraen ja kääntyi raitilta kotiinsa.
Nyt vaari oli mielestänsä tehnyt oikein pitkän, raskaan päivätyön.
Hyvällä omallatunnolla saattoi hän nyt levätä. Hän otti nyt oikein
pitkän unen ja loikoili melkein yhtämittaa sängyssään. Niin vierivät
viikot yksitoikkoisina ja unisina, mutta lähempänä joulua vilkastui
syytinkivaarin mieli. Ihmeellisen ketteränä ja kepeänä alkoi hän
salaperäisesti hääräillä jyväaitassaan, ja naapurit näkivät hänen
iltahämärässä kantavan säkkiä.
Joka ikkunasta häntä salaa katseltiin ja pirtistä kuului kokkapuhe
kesken puhdetöitä: »Kas, kohtahan se jo tulee joulukin, koska vaari jo
alkaa keittää sahtia!»
Nurkissa ei paukkunut pirteä pakkanen, vaan oli lenseä, suoja ilma,
ja räystäät tippuivat. Tytöt alkoivat salaa lukittujen ovien takana
pienen kynttiläpalasen valossa valmistaa valkoisia pukujaan, ja
nuoret miehet alkoivat laiskistua odotellessaan joululepoa. Lähtivät
muutamat talonisännät pyylevine emäntineen kaupunkiin Tuomaan
markkinoille joulu-ostoksille. — Mutta syytinkivaarin kodasta kuului
mäiske. Siellä vaari keitti sahtia, valmisteli omaa joulu-iloaan.
Iso pata popotti tulella. Kuurnan pohjalle asetti vaari oljet,
kaatoi sitten maltaat ja humalat, pisteli kiululla kuumaa vettä
padasta. Jonkun ajan kuluttua alkoi läpi olkien kierrellä mehevää,
höyryävää nestettä, vetelää vierrettä pitkin uurretta tippui hiljaa
lävestä saaviin, jonka pohjalle oli asetettu tuoksuva, väkimarjainen
katajanoksa. Vaari istui jakkaralla, niin että leuka ulottui melkein
saavinreunaan. Kiilusilmäisenä, juopumushimoisena vilkutti hän
pienillä silmillään kuin mikäkin karvarintainen metsänpeikko tai
kotitonttu, itse Hiiva-Nuutti, joulusahdin haltija, joka öiseen aikaan
mallassaunoissa mellastaa, tassuttelee töppösissä olutkellarissa ja
rikkoo marjamehupulloja tai sammuttaa lyhdyn sammuksiin, kun joku
talonvaari pikku-ukko-näyissään pitkien joulujuhlien jälkeen kömpii
permantokuopasta luukun kautta. Ja vaari kuunteli siinä jakkaralla,
kuinka sahti tippui ja tippui ja pani katajissa: plis, plis, plis!
Hemaseva höyry pani jo hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään.
Hän laskeutui kykkysille ja asetti kielensä reiän alle ja herautti
huulilleen pisaran punaista nestettä. Hän maisteli ja maiskutteli
suutaan, pyyhki huuliaan ja hohkasi helpoituksesta. Tämä oli jo
metisen, suonia sytyttävän, iki-iloisen, taivaissa tanssivaisen
nousuhumalan autuaallista esimakua. Vaari mumisi itseksensä ja
maisteli oikein kauhalla, maisteli, maisteli, mutta se ei tuntunut
vielä oikein hyvältä. Ja kun se paraiksi oli käynyt, kaatoi hän parin
päivän kuluttua sahdin tynnyriin, sekoitti vielä varmuuden vuoksi
lisää humalia, pani kaatoläven kannen paikolleen ja peitti visusti
runnin raot taikinalla, että tynnyri varmasti pitäisi henkensä. Sitten
kantoi hän tynnyrin kamariinsa permantokuoppaan. Siellä saisi se
seistä väkevöitymässä pari viikkoa, vasta jouluaattona ottaisi hän
pienen tappituikun iltatuimaan. Mutta hän ei malttanutkaan odottaa
joulunpyhiä. Hän kulki joka päivä luukun ympärillä ja vilkaisi
tavantakaa nurkkaan, missä oli tuoppeja ja läkkikannuja. Ottaisiko hän
kannun? Pieni kulaus, ei sen enempää, maustimiksi vain, sen verran,
että tietäisi, pitäisikö se hyvän makunsa. Ja siinä vähän ennen
joulua tarttui hän jo astiaan ja meni kuoppaan, mutta teki itsellensä
lupauksen, ettei joisi kuin tuopillisen. Vaari säästäisi niin, että
hänellä olisi sahtia vielä joulunpyhien jälkeenkin. Kylläpä ne naapurit
silloin poikkeaisivat pakinoimaan, juotuansa omat tynnyrinsä tyhjiin,
mutta hän ei antaisi niille tippaakaan, ei tippaakaan! Kylläpä niiden
naamat venyisivät pitkiksi, kun vaari latkisi yksin ilolientään,
aivan yksin, ihan niiden kiusalla, sillä eiväthän ne muulloisinkaan
käyneet, kävivät vain härnäämässä, kun sahti ennen oli loppunut.
Vaari joi kulauksen. Hän ei voinut välttää kiusausta, hän laskeutui
uudestaan kuoppaan ja toi sieltä nyt kokonaisen kannullisen. Pitkin
päivää piti hän nyt sahtikekkereitä itsensä kanssa, ja punaista juomaa
valui hänen rohtimiselle paidalleen, ja hän alkoi hiukan humaltua.
Talon vouti kuuli viereisestä huoneesta alituisen kannujen kalinan,
ja siitä saivat jo tiedon hyvät ystävät ja kylänmiehet. Mutta vaari
alkoi pöyhistyä sitä myöten kuin hän joi. Hän tunsi itsensä oikein
rohkeaksi ja rehdiksi. Riidanhaluisena kompuroi hän myyränpesästään
sättimään talon piikoja. Hän työntyi kyökkiin, jossa hän ei koko vuonna
ollut käynyt, heristeli nyrkkiään, kirkui ja uhkasi linkkuveitsellään
ja sanoi, että uusi väki oli vain varkaita, väärintekijöitä ja
petkuttajia. Emäntä itki ja piiat parkuivat. Lopulta tuli isäntä ja
nakkasi hänet pihalle. Häpeissään nousi hän ja loiri omalle puolelleen.
Harmissaan joi hän taas ja kävi aina välillä nurkan takana. Nyt
tulivat naapurin rengit ja muonamiehet. He tiesivät, ettei vaari
selvänä ollen saituudessaan koskaan tarjonnut edes käypäläisillekään.
Nyt, kun hän oli hienossa nousuhumalassa, oli hän anteliaampi, sillä
hän kaipasi jotain rymytoveria, jolle saattoi kehua ohrapellostaan,
entisistä hevosistaan, markkinareisuistaan, voimistaan ja nuoruuden
naimaseikkailuistaan ja ennenkaikkia sahdistaan. Pian tulikin miehiä
kamari täyteen. Ja vaari kantoi heille kannuja kuopastaan. Nyt alkoi
iloinen elämä kamarissa. Naurun rähäkkä, kokkapuheiden tulva, kiroukset
kajahtelivat kartanolle saakka. Vakavina kasvoiltansa kaivoivat miehet
esille kaikki vaarin kesäiset synnit, pikkukiusat ja pistosanat. He
keksasivat jonkun hauskan jutun saadakseen täyttä kurkkua nauraa vaarin
hassunkurisille liikkeille, toisinaan he taas kehasivat hänen sahtiansa
ja imartelivat hänen voimiaan. Lopulta ei vaari voinut olla kertomatta
kyökkikolttosistansa.
»Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan
koko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista
sahtia! Niin isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti
piloillani puhumaan siitä kauppakirjasta, mutta tämäkös se pyöräytti
pihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis
kukkua, oitis kukkua! Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa,
niin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio
vainaakin, tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi
tuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtia mutta tämäkös
antoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia'!»
Niin kehasi vaari.
»Väkevä se on vaari, mutta väkevää on sahtikin», veistelivät miehet.
Sillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina
pitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun
tytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun
rehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään, mutta lopulta täytyi hänen
pilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät
virnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta
miehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella,
hän ei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä
ja kiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja
asettui istumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan
antaa hänelle 'laula lappua' ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan.
Silloin alkoi hän rukoilla: »Hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en
minä tahdo kukkua!» Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: »Juoskaa
pojat, meillä on ja meillä annetaan!» Sitten rupesi hän vetämään jotain
pitkäveteistä rekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa
ja kellistyi kyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja
kantoivat häntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa; joku oli paperista
sitonut liperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina.
Pihalla hän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet
vaarin iloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä
taas kamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja
vihdoin nukkui.
Joulu-aaton aamulla heräsi vaari. Hampaat kalisivat hänen suussansa.
Samein silmin katseli hän ympärilleen. Pöydällä oli tuoppien ja
kannujen jättämiä renkaita. Paperossin pätkiä ja piipun sittaa oli
kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia
pilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin
polvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan.
Pimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta: »Vie
sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!»
Sitten kömpi hän sieltä lattialle, istui paitasillaan sängyn laidalla
ja mietti tätä elämän narrinpeliä, joka on kuin sahtikannun iloinen
kalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkona soivat kulkuset
ja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja
kolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut
miehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes
hienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta
sahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi edes hiukan
miestä väkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan
loimen ympärilleen ja päätti nukkua yli joulunpyhien kevääseen, niin,
ensi jouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista,
ja katkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut
kuurnasta: plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta
vaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa
yli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle
ja alkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitten loikkasi se permannon
rakoon ja katosi.