Syrjässä saaristokylästä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä
kalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille
väärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden
saaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat
ilman opastusta ja ohjausta. Kun ei isä voinut pitää niitä kurissa, nai
hän erään kesävieraan mukana tulleen keski-ikäisen palvelijattaren,
jolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan
mökkiin.
Isä heitti heti teeskentelynsä, kävi laiskaksi ja raa'aksi ja kärkkyili
rahoja, mutta vaimo ei hellittänyt. Hän alkoi salassa vihata sekä
miestään että poikapuoliaan. Vanhemman pojan nimi oli Matsas ja
nuoremman Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen. Hän alkoi kiusata
äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin koirankujeisiin.
He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät saaristolaisten
verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä, kesyä oravaa, joka
kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla.
Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin
pikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki
kiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas
oli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan
taakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli
kivestä tehty pieni majakka, jossa pieni, ihmeellinen nukkeprinsessa
asui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä
eläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia ja
merikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin mökin
rantaan, ja hän oli purjehtivinaan kauas vieraille maille. Sieltä toisi
hän Madlille kultaa ja kalliita kiviä, ja sitten menisivät he tietysti
naimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta Matsaan aikana ei
Jyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia, irvisteli Matsas,
ja Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa vanhempaa
veljeänsä.
Pojat kasvoivat, ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia,
ja nuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi.
Hänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja
sydämellinen samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren
ihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi
karttaa häntä. Hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt. Mutta sitä
mukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei
Jyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat, ja hän tahtoi
saada valtaansa ujon nuorukaisen.
Eräänä päivänä onkivat Matsas ja Jyrki venevalkamassa.
»Minä olen jo tähän väsynyt», sanoi Matsas.
»Niin olen minäkin», sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta
pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät,
teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti, ja ne kirkuivat nälkäisinä.
Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen
kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä
rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät
taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala
nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä
tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä uiskenteli
kuolleita kaloja.
»Katsos tiiroja», huudahti Matsas, »nyt minä keksin jotain uutta!»
»Nehän kirkuvat kuin pienet lapset», sanoi Jyrki.
»Ne kirkuvat kuin hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat meitä, me emme
ole enään lapsia», sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä särjensilmillään
tiirojen lentoa.
»Me olemme jo aikamiehiä», matki Jyrki.
»Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me
olisimme pahoja poikia. Minä tahdon olla paha!», sähähti Matsas.
»Niin minäkin, en välitä mistään», sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla
äänellä, melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä, ja katseli arasti naapurin
mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella
luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta
rantakaupungista.
»Ongitaan tiiroja!», huudahti Matsas.
»En minä», sanoi Jyrki arkaillen, ikäänkuin hän olisi pelännyt mitä
Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus, sillä
hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän aina
pelkäsi.
»Mikä mies sinä olet? Ei sinusta koskaan tule jungmannia, ja tytöt
nauravat sinulle.»
»Ongitaan vaan!», sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla
veljeänsä huonompi.
Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän
silakan ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman
veteen. Sitten jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea
tiira tuli ylpeästi kaartaen, se liiteli poikien päitten päällä kuin
surmanenteinen henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi
pitänyt vihlaista kovintakin sydäntä. Se huomasi silakan ja putosi kuin
luoti, sukelsi veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi
vedestä, sen siivet väikkyivät, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen
selässä, sen silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana
pystysuoraan ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja
kun tiira oli neljän sylen päässä ilmassa, tempasi hän ja kirkasi.
Silmänräpäyksessä laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa
vankina, tempoutui se taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun.
Matsas kiskoi yhä kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi
veteen, luuli taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan,
mutta koukku takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat
lepattaa, sen nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas
veti tiiraa pitkin rantakalliota, nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa
pyristeli tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui,
laahasi kyljelleen ja kauniit teräsharmaat siivet tuhraantuivat
mullassa, uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä
ylemmäs kalliolle.
»Pahuuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potki!», huusi
Matsas.
Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän
otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen,
viisas katse sammui, nytkähdys... nykäys... kuolema... naurua.
Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas, se
vieras taidemaalari, oli nähnyt koko kamalan näyn—liian myöhään.
»Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän
teidät mereen!» Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin.
Mutta seurauksena oli, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa,
lähetti heidät maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan,
joka lähti kauas suurelle valtamerelle. Jyrki lähti viimeisenä, hän oli
saanut jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen
lähtöään koputti hän Madlin aitan ovelle, Madli tuli ulos, sitten
istuivat he kauan vaieten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi
Jyrki ja sanoi: »Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä
voit minua siinä auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran
kuten Matsas hyvin kauas, ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä,
niin sinä voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?»
»Lupaan», sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli
taipunut hänen tahtonsa alle, ja hänen rintansa sykki sillä kertaa
rajummin kuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota.
Sitten erosivat he.
* * *
Kului monta vuotta. Kun pojat olivat lähteneet, tuntui koti
vielä kolkommalta. Kerran oli Jyrkiltä tullut kirje jostain
ulkomaan satamasta, Matsas ei kirjoittanut koskaan. Mies ja vaimo
vieraantuivat vielä enemmän, kuilu kasvoi heidän välillään melkein
ylipääsemättömäksi. He askartelivat kumpikin omassa huoneessaan eivätkä
puhuneet toisillensa moneen päivään, vain ruoka-aikoina he yhtyivät,
mutisivat jonkun sanan toisillensa. Ja jos he joskus elostuivat,
niin kiihtyivät he sanomaan toisillensa pahoja sanoja, jotka iäksi
syöpyivät heidän sydämiinsä. Ukko tahtoi akan säästörahoja, mutta
akka piti niistä kiinni kuin sielunsa autuudesta. Ukko kävi yhä
useammin öisillä salaretkillään, hän kuljeskeli saaristosaksojen
ja kuljeskelevien souvarien seuroissa, päivät hän nukkui ja vaimo
perkasi vieraista verkoista nostettuja kaloja. Ohikulkijat kuulivat
öisin melua ja kirouksia tuvasta. Aviopuolisot eivät tyytyneet enään
myrkyllisiin sanoihin, vaan alkoivat tapella. Lopulta pönkittivät he
huoneiden välisen oven. Mies kulki tuvan ovesta, vaimo ikkunasta ja
repi kätensä rikki vattupensaisiin. Pieni yrttimaa lakastui, lehmä
sai sotkea kukkia, joita vaimo oli istuttanut. Viikkokausiin he eivät
sanoneet toisilleen mitään. He elivät kuin erakot, mutta kuitenkin
yhdessä kuin kaksi yhteen juotettua kahleenrengasta. Niin kului aika
yksitoikkoisesti, milloin riidassa, milloin lyhyessä sovussa, ja vuodet
tulivat ja menivät kuin raskaat pilvet purjehtien yli saaristokylän.
Niin lähtivät mies ja vaimo kerran silakkaveneellä kalamarkkinoille
rantakaupunkiin. Matkalla tuuli yltyi, mutta vielä valtavampi
sisällinen myrsky nousi huippuunsa aviopuolisoiden välillä. He
alkoivat veneessä riidellä, sillä he alkoivat epäillä toistensa matkan
tarkoitusta.
Kauan kinattuaan huusi mies:
»Sinä aiot minut jättää, luuletko, etten minä sitä huomaa. Anna tänne
heti säästökirja!»
»Senkö tähden sinä viettelit minut mukaasi?», kysyi vaimo kalveten
ja puristi kädessään taskuun kätkettyä, nenäliinaan käärittyä
säästökirjaansa.
»Niin, luuletko, että minä olisin nainut sinut, vanhan rähjän, itsesi
vuoksi», sähisi mies hampaittensa välistä ja kiristi purjenuoraa, niin
että vesi kohisi yli purjeveneen laidan.
»Hyvä kiesus, sinä tapat minut!»
»Anna hyvällä!»
»En hyvällä enkä pahalla», valitti vaimo.
»No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat!»,
sanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan
pankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten
matalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta.
Vihdoin sai hän sen voimakkaalla tempauksella irti, säästöpankkikirjaa
kädessään heiluttaen kiidätti hän yli vihreän, vihaisen meren.
Kalamarkkinoilla möi hän polkuhinnasta kalansa, — nosti pankista rahat.
— Niin kertoo tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt
vaimonsa veneestä mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan oli hän
höpissyt kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt
mereen. Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut
niin raju myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin, kaataen
puita kuin heinää. Ja norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. »Se oli
meren kostoa», sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä
ei kukaan saanut unta silmiinsä. Tullivartijat olivat nähneet jotain
liikkuvan Lokkiluodolla, sitten koko luoto oli vaipunut veden alle.
Oliko se aave, oliko se harhanäky, siitä eivät vanhat vartijat koskaan
päässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut ihan kuin
noiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalasin.
Mies pysytteli maissa kuukauden ajan, hän hummasi kuin hullu souvarien
ja honkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä, joka
huusi hänelle jotain kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman kurjan
sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut kaikki.
Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, oli hän Lokkiluodolla näkevinään
liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan liekin vai
luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei tiedä kukaan. Hän
ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana yönä olivat tiirat
kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne kirkuivat ikäänkuin
ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista naarattiin, mutta sitä
ei koskaan löydetty. »Sekin oli meren kostoa», sanoivat taas vanhat
saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä harmaita merimiespartojaan.
* * *
Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä,
kertoivat he ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin,
hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran oli hän
löytänyt kultakimpaleen, pääkallon suuruisen. Toiset kuiskuttelivat
salaa, että joku toinen oli sen saanut maksaa puhkaistulla
pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja,
joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät
taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison
maatilan Keski-Amerikassa, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja
sokeri-istutuksia, tupakantaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia,
ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen
plantaashin omistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas
oli kyllästynyt kuumaan maahan, hän alkoi palata kotimaahan, mutta
saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille
penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo
ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalta, siellä tahtoi
hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa, hän oli
kerran halpaantunut, mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi.
Ja vanhat meripekat kertoivat Jyrkistä, että hän oli karannut useat
kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli
käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän
oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan
oli paljon »hiirennahkoja», seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat
meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää
Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä
silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman
ajan odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla
tunsi Madli petollisessa sydämessään pienen, vihaisen pistoksen, sitten
muisti hän lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti
hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä
rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta,
höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää
kalliopolkua, joka oli kuin harmaa, mutkitteleva viiva. Hämärässä näki
hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan. Ne olivat kuin
pyöreitä kultamarkkoja, laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset. »Ne
merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin, niin että aivoissa alkaa
kummitella!» ajatteli Madli ja naurahti. Nyt eroitti hän kullatut
napit, sitten valkean luotsinlakin ja sen kulta-ankkurin. Pian seisoi
nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan, ja he kulkivat käsi kädessä
tanssitupaa kohden.
* * *
Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden
eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat
kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan
ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja. Ja myrsky ravisteli
syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä
kummitteli, kerrottiin, öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti oli
sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana;
vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa! Vanhemmat karttoivat sitä
paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahanenteisen kirkumisen
sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä
marjaretkiä, ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun
kuutamo-iltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta
silmiltä.
Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies. Hän seisahtui ja
katseli ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt jotakin. Mökki häämöitti
hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu kiinni.
Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis. Ei siinä
ollut enään sielua, se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen
sydämensä. Eihän hänellä enään täällä ollut mitään tekemistä,
iäksi täytyi hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka
vain katkeroitti muistoillaan. Tänne ei hän enään koskaan palaisi,
ottakoon veli mökin, ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään
kotiinsa. Naapurimökissä oli se ainoa, joka voisi häntä ilahuttaa
hänen yksinäisyydessään. Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään?
Ei vielä, hän tahtoi säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä,
sillä onni on onnen odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan
aitan portaalle. Silloin kuuli hän askeleita, jotka kolahtivat kiviin.
Nurkan takaa tuli nuori nainen ja mies käsi kädessä, ja paperossi
riippui miehen huulilla. Mies raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja
nyt näki Jyrki Madlin ja nuoren luotsin, joka veti tytön luokseen
ja kyykistyi istumaan vattupensaitten taakse. — Jyrki ei muistanut
jälkeenpäin oikein, kuinka se oli käynyt. Jyrki ei ollut vavissut
myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut mustien vesikuilujen päällä
korkealla mastoväylingeissä korjaillen purjeita. Mutta silloin oli ase
niin vavissut oikeassa kädessä, että hänen oli täytynyt sitä tukea
vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin äkkisalama, joka lyö jostain
näkymättömästä pimeydestä alas laivan viereen. Hän oli hypännyt kuin
peto vattupensaan luo ja hän oli laukaissut aseensa luotsia kohden.
Mitä sitten tapahtui? Korahdus, Madli oli huutanut, juossut kylään, —
hälinää — ihmisiä — kahlerautoja, pitkiä kuulusteluja, sieluntuskia,
koston iloa, katumusta — häpeää — uhmaa ja — vankila.
* * *
Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien
ja harmaiden luotojen Jyrkin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi
vanhoissa merimiessieramissaan tuoreen, suolaisen, viileän meren
hengen. Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen
käsistään ristikon raudoista.
Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua, joka
ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin lasilattia,
jolla tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin kaikissa
väreissä. Mereltä tuli iso, valkoinen höyrylaiva, ja sakea savu
vyöryi pitkin näköpiiriä, ja iso, punainen savutorvi töräytti iloisen
tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin. Jyrkin
väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa. Hän ajatteli, että ehkä hän vielä
kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella
merellä. Hän matkustaisi kauas eikä koskaan palaisi. Ehkä hän voisi
unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaa aivan alusta, sillä olihan
hän nuori. — Silloin lensi siinä yksinäinen tiira. Näytti siltä kuin se
olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensi yli vankilan,
palasi taas ja kirkui ihan Jyrkin pään päällä. Mitä tämä oli, ihanhan
se puhui kuin ihminen, ja se puhui juuri hänelle. Se kirkui samalla
lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa oli nuorena kiduttanut
ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan kurkkuun. Hän muisti sen
niin hyvin. Ihmeellistä se oli, Jyrkistä tuntui ikäänkuin sen tiiran
kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin murha, sillä luotsi
oli kuollut ilman kärsimyksiä. »Lyö sitä kivellä päähän, lyö sitä
kivellä päähän»!, kuuli hän korvissaan veljensä äänen, ja hän raivostui
omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi kädessä, niin
hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui yhä kimakammin,
ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen vihellykseen.
Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella kauemmin.
Hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, asetti kädet
korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitten purskahti hän itkuun. Muut
vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän ei voinut
koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli kimmeltävän
meren, loistavan kuin kristallilattia, jolla hyppelee tuhansia
tuliläikkiä.
* * *
Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta ja parvi tiiroja lenteli sen
vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka silmät loistivat
kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän palasia tiiroille,
jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.
»Mateo, katso kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen sinä, joka olet jo
lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja.»
»Isabella!», vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, »älä
heitä niille enään mitään.»
»Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani ensi
kerran sinun kotimaasi rantamalle.»
»Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat. Niille pitäisi
heittää ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan
niitä!»
»Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän
sinä voisit rääkätä minuakin?»
»Isabella... sinä et tiedä... niin, minä voisin rääkätä sinua, jos sinä
kerran tahtoisit tietää... jos sinä tietäisit, mitä minä kerran olen
tehnyt!»
Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät. Matsas
aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä
tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti
seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitten jäi hän
tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä
kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku. Hän horjahti ja
kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.
Mutta tiirat kirkuivat kuin vahingoniloisina. Ne katselivat pienillä,
terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella
kuin voimaton lapsi. Sitten kimmahtivat ne nopeasti korkeammalle
ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat
vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ikäänkuin ne olisivat
salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta
sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen,
nälkäisen tiiranpoikasen.