Parturimestari Frits Israel Kiesewetter oli kuollut. Kukapa ei olisi
tuntenut hänen pientä parturitupaansa torinlaidassa vanhanaikaisessa
taitekattoisessa rakennuksessa, joka oli kuin iso ruumiskirstu. Kukapa
ei olisi nähnyt hänen puotiovensa yläpuolella kimmeltävää messinkistä
saippuamaljaa ja moniruutuista akkunaa kummallisine, nauravine
naamoineen, irtopartoineen ja porsliinisine, isoine neekeripoikineen,
joka kantoi päänsä päällä maljakossa ihmeellisiä pikku-esineitä. Ja
kukapa ei olisi tuntenut itse ukko Fritsiä. Jokainen sekä parrallinen
että parraton kaupunkilainen tunsi hänen pullean ruumiinsa, hänen
pyöreät, ruskeat, ystävälliset silmänsä ja hänen paksut sormensa,
jotka käyttelivät yhtä näppärästi partaveistä kuin saksiakin, kun
hän ystävällisesti nojasi paksun vatsansa kylkeäsi vastaan. Ja hänen
olallansa istui usein Dora, punasilmäinen, vihreä papukaija, joka
saksanvoittoisella murteella kirkui: »Aber vascha guud... putzen,
polieren... kära Fiia... vackra Dora... paha pappi, paha pappi, juu,
juu!» Ja kun papukaija kävi liian rivoksi ja puri korvanlehteen,
myhäili pappa Frits kuvastimesta vieraalle ikäänkuin anteeksi pyytäen:
»Vagabund, nicht pappa beissen!»
Niin, kukapa ei häntä muistaisi! Monelle nuorelle ylioppilaalle oli hän
mennyt lainantakuuseen, moni köyhä näyttelijä sai häneltä taskurahoja
ja monen matkasällin auttoi hän taas matkalle, eikä kerjäläinen koskaan
turhaan poikennut kyökin puolelle, missä hänen vaimonsa Fiia keitti
parranajovettä ja pyyhkieli saippuakuppeja. Ukko oli sovussa koko
maailman kanssa, ja Fiian ja hänen suhteensa oli vielä vanhetessakin
niin herttaisen hyvä, että he taputtivat toisiansa ja moiskauttivat
suuta aivan vieraiden nähden, vaikka he toisinaan riitelivätkin.
Säkenöivät sanat, ilve, sukkeluus ja laulu viihtyivät mielivieraina
parturimestari Fritsin matalassa parturituvassa.
Mutta pappia hän ei voinut sietää. Eräänä lauantaina ei pastori
löytänyt partaveistänsä, ja kun hän tuli ukko Fritsin parturitupaan,
puristi ukko hänet vatsallaan parranajotuoliin, ahdisteli häntä
sekavilla kysymyksillä kirkosta, rahatoimikamarista, pastorin
tuloista y.m. Pastorin kasvot punoittivat ikäänkuin hän olisi ollut
tentissä, hän pelkäsi partaveistä, jota ukko heilutteli innoissaan
ilmassa. Lopuksi huusi Dora: »Paha pappi, paha pappi!» Silloin
pastori kiukkuisena alkoi lukea ukon syntikirjaa, mainitsipa erään
ukon yöllisen seikkailun, jolloin hänen toverinsa, hotelli Viktorian
»pyöreän pöydän ritarit» olivat laskeneet hänet ämpärissä alas
kaupungin vedettömään kaivoon, kuinka hän kerran, tähtikirkkaana yönä,
oli nukahtanut kirkonportaille, josta palovartijat olivat taluttaneet
hänet kotiin. Mutta ukko ei ollut millänsäkään, myhäili ja puhui:
»Aber, herr pastor, se olla ensimmene ja viimene kerta, kun mine
pastorin kirkkiportti kolkutta!» Ja ukko kiskoi palttoota pastorin ylle
ja veti takinkauluksesta niin voimakkaasti, että pastorin ruumis venyi
keppisuoraksi, sitten aukasi ukko oven, kumarsi ja sanoi: »Aber vascha
guud!»
Seuraavana sunnuntaina puhui pastori saarnatuolista, ja kaikki
ymmärsivät, että hänen salaviittauksensa tarkottivat parturimestari
Fritsiä. Mutta ukko meni sinä iltana kuten muinakin pyhinä yli kadun
Viktoriaan, istui pyöreän puhvettipöydän ääreen, missä jo muu pyöreän
pöydän ritarikunta, tarinoiva totikomppania, oli koossa, ja ukko laski
sukkeluuksiaan kuten ennenkin, teki naamaeleitään, kävi kyökissä
ja tuli sieltä eri pukimissa puhvettiin, teki »ukkojaan», kujeili
vatsapuheillaan, matki kuivaa pastoria kuin vanha tottunut koomikko ja
lauloi kauniilla tenoriäänellään niin kauniisti, että kaikki ravintolan
vieraat lyöttäytyivät pyöreän pöydän seuraan.
Lopulta hän nukahti tuolilleen. Yöllä kadun yli luoviessaan hän
jo mutisi: »Tyst Fiia, tyst Fiia» ja jatkoi sitä samaa lausetta
makuuhuoneeseen saakka.
Mutta hänen Fiiansa kuoli. Kaikki Fiian kapineet yöpöydällä saivat
olla siinä järjestyksessä kuin Fiia ne oli jättänyt. Fiian vuode oli
hienosti kohennettu, naulassa riippui Fiian yöröijy, ja tohvelit
olivat sängyn alla, mitään ei saanut muuttaa. Mutta yksin ollen alkoi
ukko surussaan pitäytyä arkenakin Viktoriaan, ja sieltä palatessaan
yöllä oli hän jähmettyä kauhusta, kun Dora Fiian ääntä matkien
puhui pimeästä: »Kära Frits, prata, prata, kaffe, kaffe... auta,
auta, minä kuolen!» Silloin ravisti hän epätoivoissaan papukaijan
häkkiä. Seuraavana päivänä istui papukaija alakuloisena häkissään ja
alakuloinen oli isäntäkin. Ukko Frits silitti sitä, lohdutti ja puheli
sille vaimovainajastaan. —
Yhä hiljaisemmaksi kävi hän, eivätkä pyöreän pöydän ritarit enään
saaneet häntä iloisiin ilveilyihin. »Aber, mine olla rukoillu»,
vakuutti hän salaa oopperalaulajalle, »aber, putzen, polieren, kunna
ikke wissen, jos jumala minu jummarra, kun ei mine ossa oikke mitä
keeli!»
Ja eräänä Fiian nimipäivänä oli ukko Viktoriassa juonut yksin
pullollisen samppanjaa. Yöllä hän kuukertui hankeen talonsa pihalle,
nukahti kuin lapsi eikä herännyt koskaan. Joka talossa puhuttiin:
»Ukko Frits on kuoliut!» Eikä kukaan puhunut hänestä pahaa sanaa.
Mutta pastori oli kuunnellut juoru-akkojen puheita eikä tahtonut
myöntää hänelle kunniallista kuolinlkellojen soittoa, ukko kun oli muka
tarkoituksella itse nukahtanut ijäiseen uneen.
Miten nyt olikaan, toinen pappi oli ehkä sairastunut, sentähden oli
pastori viimeisessä kiireessä kutsuttu siunaamaan ruumista. Tuikeana
ja itsetietoisena, kuiva hymy-huulillaan istui pastori issikan reessä
parturipuodin edessä ja odotti. Kadulla istui pitkä jono kaupunkilaisia
ajurinreissä. Kadunkulmissa seisoi kansaa. Kaikki odottivat,
kummallinen jännitys näkyi kaikkien kasvoilla, kun he katselivat ylös
kirkontapulia kohden. Antaisiko kukaan merkkiä kellonsoittajalle vai
eikö kelloja ollenkaan soitettaisikaan! Oliko kukaan ollut eilen
raastuvassa? Oliko saatu soittamislupa? Oliko parturimestari Frits
Israel puhunut kuolemastaan, oliko hän aikonut yöllä vaimonsa haudalle!
Oliko hän sanonut, ettei hän enään jaksaisi jatkaa tätä pilapeliä,
kuka ajaisi hänen partansa hänen kuoltuansa, sillä hän tahtoi maata
puhtaana ja ajeltuna ruumiskirstussaan kuten toimellisen ja taitavan
parturi-mestarin arvolle sopii, niin, ja ehkä isä jumala sentään
ymmärtäisi hänenkin puhettansa, vaikkei hän pastorin mielestä ehkä
taivaaseen pääsisikään.
Niin todella, saisiko hän kunniallisen hautauksen, jäisikö hänen
muistonsa tahratuksi ikipäiviksi ja tuo kirkonkellojen mykkyys huutaisi
yli kaupungin hänen häpeänsä? Nyt niiden kellojen pitäisi jo soida,
jos ne ollenkaan soisivat. Toiset katselivat taas kirkontorniin ja
toiset pastoriin, joka voisi tämän selittää, mutta pastori istui
issikan reessä salaperäisen näköisenä. Mutta mitä nyt! Nyt tulivat
pyöreän pöydän ritarit, hännystakkeihin, kiiltäviin paidankauluksiin
ja valkoisiin kaulahuiveihin puettuina ja nostivat arkun vaunuun,
ja surullinen tyytyväisyys loisti heidän punaisista silmärei'istään
ja viinin kukittamilta kasvoiltaan. Ja nyt alkoivat vanhat kellot
kolmisointuisessa ääni-aallossa soida niin haikeasti ja niin
valittavasti kuin ne olisivat huutaneet omaa yksinäistä hätäänsä. Kävi
supina, että pyöreän pöydän ritarikunta oli ollut eilen raastuvassa
todistamassa, että ukko viime aikoina oli ollut hiukan kummallinen.
Hulluuden hinnalla hän siis oli saanut peittokellot. Ehkä ne kellot
sentähden niin valittivat!
Piiskat vingahtivat, saatto lähti liikkeelle. Ja niin pitkä oli jono,
että se ulottui apteekin kulmasta tullinsuuhun teurastaja Simolan
portille, jonka otsikossa oli häränsarvet. Ja vaunujen jälessä astui
palokunnan soittokunta soittaen räikeätä ja raskasta surumarssia
vihreänauhaisen totikomppanian seuraamana.
Haudalla ryki pastori kuivasti. Hän puhui tämän maailman turhuudesta,
paatuneista syntipukareista, jotka elävät tämän maailman humussa ja
sumussa, vaeltavat suruttomina synnissä sitä leveätä tietä, joka johtaa
kadotukseen, hammasten kiristykseen ja ikuiseen piinaan. Ja ikävä
kyllä, täytyi pastorin vainajastakin sanoa, ettei hänen elämänsä ollut
sellainen, että hän, pastori, isän jumalan pyhässä nimessä voisi luvata
mitään varmuutta, välttäisikö vainaja ijankaikkisen kadotuksen. Sillä
Herra Zebaoth on hirmuinen herra ja hänen vihansa on kuin pitkäisen
leimaus! Siihen suuntaan puhui pastori. Kun hän lopetti, kävi kohahdus
saattojoukossa, ja kaikki painoivat päänsä alaspäin, ikäänkuin he
olisivat hävenneet seurakuntansa pastorin sanoja. Mutta pastori selitti
sen niin, että hänen puheensa oli vaikuttanut. Mutta nyt astui esille
oopperalaulaja ja puhui vanhan ystävänsä haudalla:
»Poissa on piiristämme hän, veljemme Frits Israel, iloisista
iloisin, herttaisista herttaisin! Hän oli ilosielu, laulajasielu;
jos hän olisi saanut jo nuorena siivet nuorelle kyvylleen ja pohjaa
palavalle innolleen, niin olisi hän voinut kohota korkeammalle kuin
mihin hänet sattuma ja nälkä pakottivat, hänen nuorena, levottomana
ja tiedonhaluisena muuttaessaan meren takaa maahan, joka oli
hänelle vieras, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi. Ja vaikka hän
puoliummikkona keskellämme täällä touhusi, niin hän ymmärsi meitä
sydämensä hyvyyden ja viisauden kautta, ja hän oli tyytyväinen,
hän osasi sinkahuttaa oikean sanan oikeaan aikaan ja osasi vaieta
silloin kuin piti vaieta.» Oopperalaulaja kääntyi nyt pastoriin päin
ja jatkoi: »Ja vaikka ei hän oikeastaan osannut mitään kieltä eikä
hänellä oikeastaan ollut mitään kotimaata, niin minä luulen, että
isä jumala nyt ymmärtää hänen kieltänsä, ja sanon ilman 'muttaa' tai
»aberia», että korkeampi maailman järjestys, Ikuinen, tai mitä nimeä
hän kantaneekaan, saattaa häntä nyt yli tuntemattoman, hiljaisen meren
hänen uuteen kotimaahansa!»
Puheen loputtua kajahuttivat pyöreän pöydän ritarit Fritsin mielilaulun:
»Hvem är, som ej vår broder minns,
Fastän hans skugga mer ej finns?»
Toimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi
alentuvalla ja teeskennellyn väräjävällä äänellä: »Tunsitteko oikein
hyvin vainajan?»