I
Sauna-Ulla oli kuollut. Ruumiskirstua kannettiin juuri ruumisvaunuihin.
Mutta laitakaupungin mökissä, missä Ulla oli asunut halonhakkaajan ja
joutotyömiehen Tureenin vuokralaisena, riitelivät vielä Tureeni ja
hänen vaimonsa. He riitelivät Ullan peruista, vaatteista, piirongista
ja säästörahoista. Pöydällä oli tyhjennettyjä kahvikuppeja, ja piilossa
nurkassa seisoi viinapullo. Tureeni oli humalassa ja vaimonkin kasvot
punottivat. Kun pappi ilmestyi kadulle, kiiruhtivat he pihalle.
Portin eteen oli ikäänkuin näön vuoksi heitetty hiukan hakoja, jotka
Tureenska oli tuonut läheiseltä kasarmin kalliolta. Tureenska niijaili
pastorin edessä, Tureeni pureskeli kahvipapuja, ettei hänen henkensä
löyhkähtäisi, ja käänteli teeskentelevän hämillään lakkia kädessään.
Yhtä viekkaasti silmäili pastori kadunkulmassa seisovia eukkoja, joiden
puheen porina lakkasi.
Pastori taputti Tureenskaa olalle, kiitti häntä lähimmäisen
rakkaudesta, sillä olihan Tureenska hoitanut kelpo vainajata hänen
tautivuoteellaan, pessyt ja pukenut ruumiin, siitä taivaan isä häntä
kerran palkitsisi. Tureenska pyyhki silmiään ja tönäsi Tureenia
kylkeen, että tämäkin tekisi samoin. Pastori hymyili, nousi ajurin
rattaille, saatto lähti liikkeelle ja kirkonkellot alkoivat soida.
Mutta kadunkulmassa supattelivat Tirhoska ja Linkreenska. Tirhoska
laski hevosten lukua ja puhui:
»Kas vaan kuinka monta hevosta! Olihan sillä Ullalla herraskaisia
tuttavia, hyvä kylvettäjä se oli, kyllä rouvat siitä kovin tykkäsivät
Saunassa ne kirkuivat ja praakasivat Ullalle kaiken maailman asioitaan
kuin omalle tädilleen ikään... Niin se Ulla sai ne puhumaan, mutta
juomarahoikseen se Ulla vain...»
Siihen Linkreenska: »Juuri juomarahoikseen, niin, kaikkihan se joi,
mitä irti sai. Kyllä sitä Tureenit ovat kynineet, jäiköhän edes paitaa
vainaan ruumiille! Ennenkuin siitä henki lähti, juoksi jo Tureenska
saunarouvalta säästöpankkikirjaa vaatimaan... Ulla muka oli luvannut
testamentissaan, mene tiedä...»
Siihen Tirhoska: »Koko viime yön ne Tureenin ovat mässänneet. Synti ja
häpeä, kun liiterissä on maannut haiseva ruumis.»
Linkreenska: »Vest ja varjele! Arvaahan sen, että se haisee, kun
hautajaiset siirrettiin sentähden, ettei markkinoiden aikana saatu
viinaa. Mutta kyllä muuten on kiirettä pidetty. Toissa päivänä jo
myytiin talousaitassa Ullan piironki ja muut kapistukset!»
Tirhoska huudahti äkkiä: »Katsoopa Linkreenska, eipä uskoisi silmiään,
Tureenskalla on päällään Ullan uusi kappa, kas vaan kuinka se keikuttaa
päätään! Mitähän se pastori... mutta eihän se mitään huomaa...»
Linkreenska: »Kyllä se huomasi akkunasta, kun meidän ukko kiiretöikseen
kerran nikkaroi verstaassaan sunnuntaina... Mutta näillä Tureenin
herrasväillä on aina sana suussa, mutta kavaluus sydämessä. — Mutta oli
syytä Ullassakin, mitä meni Tureenille asumaan. Aina kun se pantiin
pois saunasta, niin se asui Tureenilla ja kävi keittämässä ruokaa
kasarmissa.»
Tirhoska ehätti: »Siellähän oli ollut paalit ryssän kasarmissa
toissa viikolla. Ihan se Ulla oli ollut puolikuolleena, kaatunut
oli kivilattialle ja siihen nukkunut... Siitä se sitten oli saanut
aivokuumeen. Kyllä sillä oli kirjava elämä takanaan... Leirillä niin...
tietäähän sen... nuorempana, ai, ai! Monta kertaa sanoikin Ulla
minulle selvänä ollessaan: 'Ai, ai, jospa Tirhoska tietäisi, millaista
elämää minä olen elänyt!' Niin sanoi. Ja sillä oli äänikin käheä kuin
vääpelillä ikään. Pääseeköhän tuo taivaaseen!»
Linkreenska vastasi siihen: »Mutta kyllä se Ulla aina katui
jälkeenpäin, kävi kirkossakin joka toinen sunnuntai, mutta sitten se
taas yltyi, arveli kai että nyt sitä taas passasi, kun oli käynyt
sieluansa puollanturoimassa!»
Tirhoska lisäsi siihen kiukkuisesti: »Kirkossa! Tureeninhan ne sen
sinnekin kiskoivat kuin minkäkin pelättimen ja jälkeenpäin taas
peruuttivat, pettivät, nylkivät. Voi, voi, senkin ihmisen elämää! Enhän
minä tuomita tahdo, mutta sen sanon, ettei tässä viheliäinen ihminen
muka muuten arvoa saa, jollei rupea papin luona juoksentelemaan. Ja
olipa sitten mikä raato hyvänsä, niin...»
Linkreenska keskeytti: »Niin, missä raato, siinä korpit... Mutta
kyllä minua itkettää ja ilettää yhtäkaikki. Toissa päivänä kävi
Tureenska upseereilta hakemassa hautausapurahoja ja Tureeni juotti
jehreitterikirjuria ja toimitti kirjeen vielä komentantillekin, sinne
pääkaupunkiin, niin että sieltä tulee nyt kruunultakin peijaisrahoja
kaksinkerroin. Kyllä ne osaavat! Mutta kyllä ne osaavat haaskatakin!
Tokkohan niillä rahoilla sentään mitään siunausta lienee, ei niitä
Ullakaan säällisellä tavalla saanut, varastellahan se taisi useassa
palveluspaikassa ja eiköhän istunut kerran linnassakin.»
Tirhoska teki lähtöä ja sanoi: »Kuka sen Ullan kaikista kolttosista
tietää... Miksi se muuten niin halusti olisi asunut Tureenilla. Mutta
olkoon hänen sielunsa minun puolestani rauhassa!»
»Niin ja minunkin puolestani», sanoi Linkreenska.
Ja niin he erosivat.
Pastori ajoi ruumisvaunujen jälessä, hän katseli vakavan ja
vaatimattoman näköisenä eteensä, kirkonmiehen ei sopinut hymyillä
näin vakavassa toimituksessa. Julkisessa, maallisessa elämässä kulki
hän aina hymyillen, mutta sen hymyilyn takana piili itsetietoinen
vallanhalu. Hän hymyili aina tervehtijälle, mutta ohikuljettua
jähmettyi hymy irvistykseksi, jossa oli jotain pirullista. — Sama hymy
huulilla oli hän seisonut professorien tutkittavana, harjoitellut
messu-ääntä Nikolainkirkon tapulirakennuksessa, samoin oli hän
hymyillyt ennen koesaarnaa äänestäjilleen. Hän sai nopeasta onnestaan
kiittää kaunista naamaansa, messu-ääntänsä ja ikuista hymyään. Hän oli
kohonnut kaupungin johtohenkilöiden joukkoon. Viikon varrella istui
hän säästöpankin johtokunnassa, ukkokodin rahaston tilientarkastajana,
kristillisten naisten kirjurina, lähetysyhdistyksen puheenjohtajana ja
rahatoimikamarin rahastonhoitajana. Mutta silti riitti häneltä hyvin
aikaa puuttua yksityistenkin asioihin. Samoin kuin hän osakunnassaan
kurinpitolautakunnassa oli ollut toveriensa yksityiselämän urkkijana,
samoin kulki hän pikkukaupungissa, seisahtui kadulla kuuntelemaan
huoneista kuuluvaa puhetta, ja jos hän kuuli sieltä iloisempaa ääntä
tai aviopuolisoiden riidanremua, tunkeutui hän ristin ja mustan
kaapunsa vallalla perheisiin sekoittaen suhteet vielä sotkuisemmiksi.
Ruumissaatto ajoi jo Rapamäkeä ylös hautausmaan portille.
Pastori oli vaipuvinansa ajatuksiin, jotka eivät liitäneet tämän maan
kamaralla vaan jossakin haudantakaisissa korkeuksissa. Mutta hänen
päässään pyörivät tilit ja tarkastukset. Hän oli sangen tyytyväinen
itseensä, hänen oli käynyt hyvin maailmassa, olihan hän suosittu, hänen
paimenkuntansa rakasti häntä, niin luuli hän, sillä hän oli järjestystä
rakastava. Seurakunta pitäisi kyllä muistissa hänen ansionsa, kun vanha
kirkkoherra kerran kuolisi. Tosin oli hänellä vihamiehiäkin, mutta ne
eivät käyneet koskaan kirkossa. Hänellä oli hiljainen ja nöyrä vaimo,
hiukan hermostunut tosin, hänellä oli vakavia, ankarasti kasvatettuja
lapsia.
Niin, hänen vaimonsa odotti häntä kotona. Sairaalloinenhan se
raukka oli. Ehkei pastori toimiensa tähden aina voinut huolehtia
kodista niinkuin olisi tahtonut, mutta jahka hän saisi vielä hiukan
lisätuloja, voisi hän lähettää hänet kylpylaitokseen. Sillä välin voisi
hänen vaimonsa jatkaa havu- ja suolakylpyjä, hiilihappokylpyjäkin,
jollei se olisi niin kallista. Ja Ulla... Niin, mutta Ulla ei enään
kylvettänyt. Se Ulla oli aina ollut niin höveli ja halukas, kun
pastori rouvansa kanssa oli käynyt saunassa. Hyvä, kunnon ihminen,
ehkä hiukan erehtyväinen, mutta kuka ensimmäisenä kiven heittää, ei
suinkaan pastori. Kristillinen rakkaus ja lähimmäisien palveleminen
se oli ollut Ullankin elämäntyö. Usein oli pastori katsellut Ullan
kurttuisia kasvoja ja käsiä, ja hänen oli käynyt niin sääli, niin
sääli. Pastori oikein heltyi oman hyvän sydämensä yltäkylläisyydestä.
Ulla oli löytänyt lopulta sen oikean tien... Oli joskus käynyt
iltakokouksissa... oli kolkuttanut ja pastori oli avannut... ja Ulla
oli siunaillut ja kiitellyt pastoria, niijaillut ja kostjumaloinut...
Niin mietti pastori ja päätti pitää Ullalle pienen muistopuheen.
Haudalla seisoi pastori lakki kädessä, vilkaisten vuoroin taivaaseen
vuoroin kirjaansa, ja lausui lopuksi:
»Tässä, tämän avonaisen haudan partaalla johdattakaamme mieliimme,
kuinka tämä kunnon vainaja ja ristisisar tällä elämän lyhyellä
vaelluksella vaatimattomana ja vaivojansa säästämättä piti huolta
kanssaihmisistänsä. Ja niinkuin mekin puhtaina ruumiiltamme usein
ilolla läksimme hänen kylvystänsä kotiimme, niin nyt hänen sielunsa
ajallisesta ruumiista vapautuneena on lähtenyt korkeampaan iloon, joka
on taivaallisessa kodissa!»
Pastori heitti lapiolla multaa hautaan ja pian sen jälkeen hän lähti,
sillä hänellä oli kiire säästöpankin kokoukseen. Tiellä hymyili hän
joka suunnalle ja nosteli lakkiaan.
Tureeni oli melkein torkkunut pää kallellaan haudalla, hiukan
harmistuneena siitä, että hänen oli täytynyt jättää kesken
peijaiskemut. Samein silmin katseli hän nyt ympärilleen. Mutta
Tureenska, joka kyyneleet silmissä, kädet ristissä pystyllä vatsalla,
suu auki oli töllistänyt pastoria, tönäsi nyt miestään kylkeen ja
tiuskasi:
»Topi, heitä sinäkin multaa!»
Mutta Topi ärhenteli: »Perhanaakos sinä... en minä viitsi... kyllä se
jo riittää!» Ja niin lähti hän hoiperrellen Tureenskan seuraamana ja
retkahti ajurin rattaille.
»Anna huhkia!» huusi hän ajurille ikäänkuin olisi lähtenyt kapakasta.