Vankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja
jokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa ei
istunut muita kuin tutkintavankeja ja sellaisia, jotka olivat rikkoneet
vankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä, niissä kävi
joutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi koppiovien, joiden
yläpuolella oli taulu, johon oli merkitty vangin nimi, ikä ja rikos.
Jos reiästä katsoi, näki ahtaan kopin, josta puolet täytti rautasänky,
verhona sillä harmaa, siististi levitetty huopapeite, sängyn vieressä
pöytä, pöydällä sinkkinen kupponen, raamattu tai joku muu hartauskirja.
— — Mutta verstaassa lauloivat höylät ja sahat unohdusta hurjille
hairahduksille, jotka pistivät ja polttivat rikoksellista rintaa
öiseen aikaan, kun vanhassa linnassa oli hiljaista, kun yön pimeydestä
kuului vain vieruskoppitoverien syvät huokaukset ja yksitoikkoiset
vankilankellon lyönnit. — Mutta nyt olivat raskasmieliset unet kaukana,
verstaassa ahertelivat ruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet
tyynnyttävä työhiki otsalla.
Kehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi
poljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä
askeleita. — Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat
rintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa linnan
perältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin sikokarsinasta.
Sinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, ja sata sikaa syöksyi hirveällä
melulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa, valtion kustannuksella
elävää sikaa. Linnan rannasta kuului pesukurikoiden pauke. Siellä
naureskelivat naiset, ja heidän poskensa hohtivat siniruutuisen huivin
keltaisen päärmeen alta. Mutta linnan vanhalla rintavarustuksella
kiersi elinkautisten naisvankien harmaa jono piirissä. Ikäänkuin
hautajaissaatossa he siinä kulkivat raitista ilmaa hengittämässä, mutta
missä vartijan silmä vältti, siinä he kujeilivat ja kuiskuttelivat
salaista merkkikieltään.
Vanhassa linnantornissa istui vanha Matleena. Monta vuotta oli hän
jo siellä ollut, montako vuotta, sitä hän ei itsekään muistanut.
Viimeiset vuodet olivat olleet toistensa kaltaisia, niin että vaikea
oli hänen niitä muistaa. Vanhoilla silmillään oli hän lukenut kulunutta
hartauskirjaansa tai istunut sukankudin kädessä ikkunakomerossa
tuijotellen ulos avaraan maailmaan. Ja linnan muurin alla kulki vilpas
virta menojaan kauas, kauas tuntemattomia, hiljaisia vesiä kohti
maailman meriin. Niin vierivät hänen ajatuksensa kohti ääretöntä
ikuisuutta, missä hän saisi iankaikkisen rauhan. — Niin hän istui,
eikä maailman levoton pauhu enään tunkeutunut hänen korviinsa paksujen
muurien läpi. Maailma oli käynyt hänelle vieraaksi; hänen maailmansa
oli hänen torninsa, hänen kirjansa ja sukkapuikkonsa.
Eikä hän enään mielessään hautonut nuoruutensa äkkipikaista
rikoksellista huumausta, ei hän enään muistellut pimeätä syksyn
syntistä yötä, joka oli kuiskaillut hänen sydämeensä myrkyllisiä
sanoja. — Kerran yöllä oli hän kavahtanut vuoteeltaan, vihan vallassa
oli hän katsellut tylyn ja hurjan miehensä nukkuvia kasvoja, miehen,
jolle hän oli myöty ja merkitty kuin talon paras elukka, miehen, joka
kahleena oli kytketty häneen ja hänen ruumiiseensa. Eikä hän silloin
peljännyt rautakahleita eikä rangaistusta, miehen löyhkäävä hengitys
lemusi hänen kasvoillensa kuin tulikiven haju, salaa oli hän iskenyt
nukkuvan miehensä rintaan ja sitten... Sitten vuodet olivat kiitäneet
ohi kuin virran kuplaset ja hänen sydämensä alkoi sykkiä suvantona.
Vanha Matleena istui linnan komerossa ja katseli tylsän uneliaasti
ulos. Ulkona oli puhdas, valkoinen talvi. Virran jää oli valkea, ja
toisella rannalla seisoivat ikivihreät havupuut kuin kirkkopilarit.
Ja kirkas päivä paistoi vanhan Matleenan päähän, joka oli yhtä
valkoinen kuin lumi. Matleenan sydämessä oli puhdas, valkoinen talvi.
— Tornikomerossa ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummoa, vanha Riika
ja vanha Heta, Matleenan monivuotisia tovereita, sekä nuorempi virnakka
Mari, joka palveli vanhuksia. Matleena oli vanhin.
Matleena kääntyi ja sanoi:
»Mari, kuules, anna minulle vettä.»
»Vettä ja leipää, leipää ja vettä, niitäkö vielä mielenne tekee»,
virnuili Mari, »kohtahan saatte syödä oikein kuninkaallisia aterioita!»
»Äh, äh, tuohan vettä!», höpisi Matleena.
»Kohtahan saatte syödä nisua ja juoda kahvia niin paljon kuin maittaa,
muori.»
Mari toi vesikupilla vettä.
»Katsokaas muori, kuinka olen koristanut paperikukilla pienen kamarinne
kuin morsiushuoneeksi ikään. Tirehtööri antoi luvan. Viimeisiä kertoja
näitä seiniä katsellessanne, laskenpa, totta vie, seppeleen päähänne.»
»Mitä sinä nyt?»
»Kyllä se nuoruudenystävä vielä odottaa siellä kotikoivun alla. Voi,
kuinka minä kadehdin. Minä saan vielä monta vuotta olla täällä kruunun
ruoassa.»
»Eikä odota, Mari kulta, eikä odota, haudassa on nuoruuteni ilo,
kuollut ja kuopattu.»
»Mutta käyttehän te toki haudalla?»
»Mitäs minä siellä... kotipitäjässä?»
»Mitäkö? Hauskuudeksenne.»
»Ei, ei, Mari, ei minulla siellä ole mitään tekemistä, siellä on vain
ventovieraita ja nuoria naurajia. Minä en tahdo kunnan elätiksi, ennen
kuolen vaikka maantien ojaan.»
»Mutta nyt ei auta mikään», veisteli Mari ja iski silmää kahdelle
mummolle. »Tirehtööri on käskenyt minun koristaa huoneenne, sillä tämä
päivähän on ilonpäivänne.»
»Mikä ilonpäivä? Herrassa minun päiväni ovat ja taivaassa valkeuteni.
Ei, tuhannen kertaa ei, minä en tahdo enään maailmaan. Mitä vanha
kopelo siellä...? Siellä olisin, kompastuisin, vaivaksi olisin
taluttajalle, suruksi suurustajalleni. Täällä minun on niin hyvä olla.»
»Muori, ettekö muista? Olette ollut täällä jo ummelleen neljäkymmentä
vuotta.»
»Neljäkymmentäkö vuotta? Oh, vai niin kauan. Niinkö pian se aika on
kulunut, hoho, jaa.»
»Ja nyt tirehtööri antaa teille mitalin uskollisesta palveluksesta.»
»Mitalin? Mitä hupsuttelet? Älä sinä virnastele vanhan kanssa!»
Mari iski taas silmää kahdelle mummolle, jotka hiljaa nauraa
kitkattivat.
»Tirehtööri antaa teille mitalin, jonka syrjään on kirjoitettu: vapaus.»
»Vapaus? Mitä sinä tarkoitat?»
»Ettekö nyt ymmärrä yskää, vaikka olette niin vanha ja viisas.
Tirehtööri antaa teille harmaan passin, joka avaa linnan portit.»
»Mitäs sinä, Mari... en ymmärrä», höpisi Matleena ja sukankudin putosi
lattialle.
»Puhuin teille siitä jo kuukausi sitten, tänään pääsette linnasta pois.»
»Pois... minä... mitä?», ja vanhus tuijotti jäykästi Mariin.
»Mitäs siinä, vapaastihan saatte mennä, eihän se mikään häpeä ole.»
»Oh, pyhä Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, että tirehtööri ajaa minut
pois. Täytyykö minun mennä täältä, en, en minä...»
»Pahan tähden se muori tänne tuotiin, nyt hyvän tähden pääsette taas
kotoseuduille, mitäs huokailtavaa siinä.»
»Voi, Jumalani, voi Jumalani!»
Ja vanha Matleena katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt apua,
ja hänen ruumiinsa vapisi. Toiset vanhukset alkoivat häntä sääliä, ja
Mari toi hänelle vettä, mutta muori ei saanut enään entistä rauhaansa.
Levottomana katseli hän ovelle, ja hänen vanha, surullinen sydämensä
löi sairaalloisesti.
* * *
Tunnin päästä kuului käytävästä avaimien kilinää ja ylivartija astui
tornikammioon.
»Matleena on hyvä ja tulee tirehtöörin puheille.»
»Mitä tirehtööri minusta tahtoo?»
Matleena säikähti, ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä sydämensä
kohdalle.
»Mitäs Matleena suotta säikähtää, ei tirehtööri mitään pahaa tarkoita.»
»Mitäs pahaa minä sitten olen tehnyt?»
»Eihän muori mitään pahaa... tirehtööri tarkoittaa hyvää... muori tulee
nyt vain minä talutan.»
»Niin, mutta eihän tirehtööri vain aja minua pois, minä olen täällä jo
niinkuin kotiutunut. Tässä tornissa on niin hyvä ja lämmin olla, ettei
parempaa... Täällä minä kuollakin tahtoisin.»
»Eihän se tirehtööri aja, antaa vain vapauden, kas niin, muori astuu
nyt minun käteni varassa!»
Tutisevin askelin kulki vanha Matleena huokaillen ja päivitellen kautta
käytävien tirehtöörin kansliaan. Hänestä tuntui ikäänkuin häntä olisi
viety mestauslavalle. Syvästi hän niiasi ja jäi ovensuuhun seisomaan.
»Matleena on hyvä ja astuu lähemmäksi», kehoitti vankilanjohtaja. »Minä
saan Matleenalle ilmoittaa, että keisari on taas suvainnut armahtaa
Matleenan ja Matleenalla on täysi oikeus tänäpäivänä lähteä vankilasta
vapauteen.»
»Voi tirehtööri kulta, armahtakaa!»
»Keisarihan armahtaa...»
Matleena tutisi ja hoiperteli, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen
ryppyisiä kasvojansa.
»Hyvä, kulta tirehtööri, täytyykö minun lähteä? Oi, mihinkä minä,
syntinen, vanha ihminen joudun, nälkään ja pakkaseen minä kuolen tai
vaivaiskoti minun elämäni viimeiset hetket katkeroittaa.»
»Minähän vain kysyn», puhui johtaja, »tahtooko Matleena hyväkseen
käyttää armahdusta?»
»Voi armahtakaa... Nähkääs, ei minulla tuolla ulkona kavalassa ja
karsassilmäisessä maailmassa ole ketään, ei sukua, ei ystäviä... täällä
minä olen niinkuin kotonani... Tirehtööri on kuin minun setäni. Vanha
Riika ja vanha Heta ovat kuin siskojani. Mari minua hoitaa, ja »minun
tornini» on käynyt minulle jo niin rakkaaksi, ja sitten on minulla
täällä kaikki, mitä tarvitsen, eikä tirehtöörin tarvitse ollenkaan
peljätä, että käyttäydyn huonosti. Kyllä minä vielä näen kutoa sukkaa,
vaikken minä oikein hyvin enään näe... ja lukeehan Mari minulle
sanaa... ja nähkääs, hyvä tirehtööri, minä en tahdo koskaan valittaa,
enkä minä aio karata...»
»Hahhaa, hyvä Matleena, sitä emme pelkää, olkaa vain levollinen.»
»Ja katsokaas, tornissa minä tahtoisin kuolla, koska hetki lyö, jona
Herra kutsuu. Minä olen täällä jo niin kotiutunut. Saanko minä jäädä,
hyvä tirehtööri, sillä muuten käy minun hullusti, minä niin pelkään,
niin pelkään.»
Vanha Matleena otti tuen pöydästä ja katsoi niin rukoilevasti johtajan
silmiin. Johtaja nousi ja taputti muoria olalle:
»Matleena hyvä, saattehan te jäädä, jos niin tahdotte, muodon vuoksihan
minä vain kysyin.»
»Kiitos tirehtööri kulta, Jumala teitä tästä palkitkoon, tahdon
puolestanne rukoilla, koska kerran Herra minut armahtaa.»
Ja vanha Matleena niiasi vielä syvempään ja ilon suloiset kyyneleet
valuivat hänen himmeistä silmistänsä. Paljon keveämpänä kompuroi hän
nyt torniinsa, ja sinä iltana oli hän hyvin iloinen. Hän veisaili
ja höpisi itseksensä eikä ottanut kuullaksensakaan Marin syrjäisiä
kompasanoja.
Ylihuomenaamuna pilkisti taas aurinko tornikomeroon, mutta vanha
Matleena ei liikahtanut vuoteeltaan. Päivä valaisi hänen hapsiansa ja
hänen kirkastuneita kasvojansa, joilla näkyi selittämätön rauha. Hänen
»valkeutensa oli nyt taivaassa.» Tuntui kuin hän liikkumattomin huulin
olisi kuulumattomasti kuiskaellut:
»Minä olen täällä niin kotiutunut.»