Toisen nimi oli Malakias ja toisen Mariaana.
Malakias lakaisi sillan toista puolta, Mariaana toista. Vuoroin
käyttivät he lapiota, vuoroin luutaa. Yhtä pitkälle he aina ehtivät
työssään, rinnan kulkivat, kunnes olivat päässeet sillan päähän.
Ikäänkuin viivoittimella vedetty oli se rikka-, lanta- tai
lumisohjuläjä, jonka he yhdessä olivat luoneet. Se katosi kuin taian
kautta kenenkään huomaamatta. Se oli heidän salaisuutensa. Vai piilikö
salaisuus siinä, että heidän vaatteensa näyttivät niin puhtailta,
vaikka he askartelivatkin likaisessa työssä? Sillalla kulkija ei
kiinnittänyt huomiotansa niin paljon heidän työhönsä kuin heihin
itseensä.
Malakiaalla oli harmaa sarkatakki, joka aina näytti puhtaalta. Ehkä
se näytti puhtaalta sentähden, että tuli verranneeksi sen väriä hänen
valkoisiin hiuksiinsa, jotka kunnioitusta herättäen pistivät esille
hänen kuluneen naapukkalakkinsa korvalappujen alta, joka muistutti
Danten korvalapuilla varustettua päähinettä. Malakias koukkunenineen ja
puhtaine kasvonpiirteineen muistutti ilmeisesti Dantea.
Mariaana oli hintelä, kyttyräselkäinen. Hänen musta hameensa näytti
niin ehjältä ja siistiltä. Paksun villahuivin alta näkyivät mustat
hiukset, kuten näkee vanhoilla kansannaisilla, joiden tukka ei koskaan
harmaannu. — Siksikö he näyttivät niin siveellisestä puhtailta, että
he olivat niin vaatimattoman vanhan-kauniita ja siistejä likaisessa
työssään, pyhässä köyhyydessään? Se oli heidän salaisuutensa.
Eivät he huomattavasti koskaan väistyneet kulkijan tieltä, vai oliko
syy se, että kulkija vaistomaisen kunnioittavasti väistyi heidän
tieltään?
Usein kulkiessani heidän ohitsensa ajattelin heidän miettivän näin:
Mariaana: Malakias, lakaiseppas hiukan joutusampaan! Mitäs sinä
kräkkäle siinä... vanha olet ja vaivainen! Mutta miksi sinun saappaasi
aina näyttävät niin puhtailta, vaikka siinä loassa lossuttelet...?
Katsos vaan, tyyneesti ja tasaisesti se tekee työnsä... pörriäinen...
ja sillä on naama ihan kuin sillä jalolla kupernyörivainajaila, joka
oli niin alhainen ja armollinen. Mutta kovin se näyttää jo vanhalta
ja heikolta... ettei vaan kuolisi... näin viime yönä unta, että silta
putosi altani. Ettei vaan kuolisi... vanha vaivainen. — Mutta mitäs
minä tässä turhia tohisen... silta on saatava puhtaaksi. Jouduppas
siitä... niin pääsisi tästä kahville kotiin...
Malakias: Ainahan se Mariaana... aina hoputtaa... mutta eihän se
vaivainen itsekään jaksa... koitanpahan sitä hiukan auttaa...
Vaivainen, kyttyräselkä... putosi onneton kehdosta... minkäs
sille nyt mahtaa... täytyy joutua, muuten se toruu... sellainen
kiivas se on, hyvähän se on, piloikseen se minua... Kovin se jo
näyttää raihnaiselta... rinta korisee sillä, kun se vetää henkeä...
Kestääköhän tuo vielä kauan, se on sellainen ähky-yskäinen, yskiiköhän
kuolemakseen? — — Tässä viime yönä näin unta, että lakasin yksin
siltaa. Siltaa, niin. — Mutta kyllä me sillan puhtaana pidämme, pidämme
maarinkin... No tuossa se jo on viimeinen läjä... pääsenhän kotiin...
pistän piippuuni tupakkaa... huomennahan se taas alkaa työ — niin — —.
Ja sitten kuulen minä heidän hiljaa mutisevan toinen toisilleen.
Malakias: Sanoitko sinä mitään?
Mariaana: Hä, mitäs minä olisin sanonut! Nythän se on jo puhdas...
Mennään kotiin!
Malakias: Niin, taitaa jo olla aika.
− −
Ja sitten mennä melkottavat he kumpikin kotiinsa, toisella lapio
olalla, toisella luuta. Eroavat sillan läntisestä päästä kumpikin
omalle taholleen tavataksensa toisensa taas seuraavana aamuna, toisella
luuta olalla, toisella lapio, kulkien kumarassa tutisevin päin yli
vanhan, tutisevan sillan. —
Eräänä aamuna tuli Malakias yksin sillalle. Mariaanaa ei vaan
kuulunut... Ehkä se vielä keittää kahvia... vai mikähän sitä vaivaa?
Ja Malakias lapioi sillan toista puolta. Lapio aikoi vavista hänen
vanhoissa, työstä sierottuneissa käsissään. Tuntui ikäänkuin hän
olisi lakaissut hautausmaan käytävää. Ja kun hän pääsi sillan päähän,
seisahtui hän ja huokasi. Huokasi oikein kauan. — Kummallista! Tuntui
ikäänkuin jotain olisi ollut poissa, poissa puoli ajatusta, poissa
puoli sielua. Hän oli monena vuotena niin tottunut siihen, että se
toinen... se Mariaana, kulki siinä sivussa toisella puolella...
mutisi itsekseen, lakaisi vastatusten... niin että heidän lapionsa
ja luutansa sattuivat yhteen... Ja vastapäiset kasvot olivat nyt
poissa, hän näki ne hengessä... Tämähän oli hullua... kukas sitä olisi
uskonut... Hän oli niin tottunut Mariaanan mustaan hameeseen, hänen
paksuun huiviinsa, hänen kyttyräänsä, hänen terävään ääneensä ja hänen
viisaisiin, harmaanvihreihin silmiinsä. Mitä tämä merkitsi, ei hän
ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi... Jotain oli nyt nurinkurista.
Tuntui niin tyhjältä, ikäänkuin puoli elämää olisi reväisty vanhasta
rinnasta —. Kummallinen tyhjyys ammotti sillan kummaltakin puolen kuin
haudan salaperäinen kita... Jeesus Kristus! Kunhan pääsisi lepoon sinne
Rapamäkeen, niin, niin, sinne niin...
Ja kun hän alkoi lapioida sillan toista sivua, tuntui ikäänkuin hän
olisi lapioinut auki elämänsä umpeen luodun polun, ikäänkuin hän olisi
vaivaloisesti kulkenut elämänsä pitkän taipaleen uudestaan. Hevoset
olisivat voineet tallata hänet jalkoihinsa, kiiltovaunut olisivat
voineet ajaa hänen ylitsensä. Hän ei kuullut mitään, hän ei nähnyt
mitään. Ja kun hän pääsi sillan päähän, nosti hän lapion olalleen
ikäänkuin hän olisi kantanut kärsimyksen raskasta ristiä.
Kotiin tultuaan ei hän muistanut piippuaan... Aamulla hän ei noussut
vuoteeltaan... Olihan se kummallista... Ja kun huonenaapurin vaimo tuli
sanomaan, että Mariaanan sielu oli viime yönä lähtenyt, ei hän sanonut
muuta kuin: »Sen piti kai niin tapahtuman... minkäs sille mahtaa!...»
Viikon kuluttua Malakiaskin kuoli.
* * *
Jos on olemassa joku ihana silta, joka johtaa elämän kuumalta
mantereelta kuoleman viileään saareen, uuden paratiisin ikuisille
porteille, niin voisi ajatella, että sillä sinisellä, ihanalla sillalla
seisovat Malakias ja Mariaana ja luulottelevat vielä lakaisevansa
vanhaa, rakasta, likaista siltaansa. Kultavaunuissa ajavat portille
useat, jotka saavat palata yhtä kiireisesti. Mutta kun Malakias ja
Mariaana ovat päässeet sillan toiseen päähän, avaa pyhä Pietari
selkoselälleen jalokivi kimmeltävän oven ja sanoo:
»Täällä ei ole likaa eikä täällä tarvita luutaa. Teillä on viattomat
kädet ja te olette puhtaat sydämestä. Tehkää portit avariksi näiden
kunniallisten ihmisten kulkea sisälle!»