Kuului iltasoitto läheisen, pienen venäläisen kirkon tapulista.
»Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, lainaa mulle ryssän rahaa,
minä maksan joskus, pom, pom, pom, pom!» lauloi pieni poika kellojen
ääntä matkien akkunansa alla. Ja vastapäisen läkkisepän pannukyltti
vinkui: »viuuh-kirii-ii-ilkiää-ää-kiri», ja ruskea pannu heilui
ilmassa, ja sen alitse kompuroivat kadulla vanhat vaimot vihdat
kainalossa matkallaan saunasta, posket ruskeina kuin pannun punainen
vaski.
»Paranohvi, Sokolohvi, Kostus, pom, pom»! Harmaat, vanhanaikaiset talot
häämöttivät sokeine ikkunoineen hämärästi kuin vanhat nilkuttavat
posetiiviäijät, harmaat räystäät kallellaan kuin vanhan hatun taitetut
lierit, ja likaiset kyyhkyset kuhertelivat akkunoiden ylisillä
laudoilla. Ja kaikista savutorvista tuprusi harmaa sauhu alaspäin
kadulle, missä oli kellertävää lunta ja rumaa räntää, jota ihmiset
uneliaina sotkivat. Taloissa porottivat saunapannut, talisilmäiset
porvarit istuivat niiden ympärillä kuin suuret hämähäkit ja kutoivat,
kutoivat kulkupuheiden verkkoa, lörpöttelivät ja löpisivät, ja sieltä
tunkeutuivat salakähmäiset sanat savuttuneihin eteisiin, pihalle,
kadulle, saunoihin, kellareihin ja torille.
Sinne torille hänen äitinsäkin joka aamu kello kuuden aikaan kiskoi
vetokärryillä kangaspakkojaan, pöytää ja pukkeja, öljykangassuojaa
ja kyynäryskeppiä. Mittaili, mittaili, ijankaikkisesti hän mittaili,
laski lanttejaan tai kutoi kotona sukkaa puodin nurkkaan kyyryyn
painautuneena eikä raskinnut panna tulta tahraiseen, pieneen
läkkilamppuun. Niin äiti. Hän oli niin hiljainen ja itsepäinen, riuhtoi
ja raatoi aamusta iltaan väsymään asti, ikäänkuin olisi nauttinut siitä
että sai raataa pojallensa. Mutta hän raatoi niin silmiinpistävästi,
ikäänkuin olisi tahtonut pojalle näyttää, kuinka sitkeästi hän jaksoi
jurruttaa, ikäänkuin koko hänen raadantansa tarkoituksena olisi ollut
herättää pojassa surkuttelun tunnetta, ehkä vastarakkauttakin. Oh, se
oli niin kiusallista tuo tarkotuksellinen tempoilu. Torilta tullessaan
äiti kiskoi itse kärryjä mäelle. Toisinaan, suojan ilman aikana,
tarttuivat pyörät lumeen eivätkä tahtoneet nousta vastamäkeä. Muori
rimpuili nahkaturkissaan, seisahtui huokaamaan mäen päälle pyyhkien
paksuilla, mustilla tumpuilla hikisiä, harmaita suortuvia ryppyiseltä
otsaltaan. Seisahtuiko äiti tahallaan siihen mäen nyppylälle hänen
ikkunansa eteen, veti henkeä ja kiskoi taas kolisevia rattaita ja
kääntyi portista pihalle? Olihan hän ehdottanut, että äiti jättäisi
koko torikaupan, saattoihan hän puodissakin myydä kankaita, olihan
hänellä vanhat taatut ostajansa, naapurieukot ja lähipitäjien
torpparienvaimot Ja olihan äidillä säästöjä pankissa, saisihan hän
levätä, sillä lepoa hän tarvitsi, tarvitsi enemmän kuin moni muu, mutta
hän oli niin itsepintainen. Ja olihan hän tarjoutunut auttamaan, mutta
äiti ei sitä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja saattaisihan suutarin
puolikasvuinen poika viereisestä porstuasta tuoda kärryt torilta.
Ei, ei, sitä ei saatu mahtumaan hänen vanhaan päähänsä. Ja kyllähän
tämän sietäisi, jollei äiti aina puhelisi puodissa ja torilla hänestä,
pojastaan, hänen hienoudestaan, hänen hienoista tuttavistaan, hänen
hienoista luvuistaan. Oh, mitähän ne siellä pääkaupungissa, toverit?
Nauraisivat ihan saatuaan tietää, että hän oli sellainen torisankari.
Mutta säälittäähän häntä sentään äiti, yksin se oli, oli niin kovin
yksin. Menisiköhän hän puhuttelemaan häntä? Mutta mistä hän puhuisi?
Kankaistako, maalaisemännistä, läkkisepän sairaista lapsista, suutarin
juoppoudesta, varkauksista ja murhapoltoista? Ei, ei hän voinut,
vaikka siinä oli vain pieni ovi välillä, joka johti hämärään puotiin,
missä äiti rasvaisen lampun ääressä silmiään siristellen parsi hänen
sukkiaan. Miksi oli äiti pannut hänet kouluun, miksi oli hän joutunut
tasapainostaan, oli sukeltautunut pohjavirrasta ylempään maailmaan,
joka oli kirkkaampi ja kantavampi, mutta jossa hänellä ei sentään ollut
vanhaa jalansijaa, jossa hän sittenkin oli nousukas? Oo, se suuri
tulikaupunki, ilokaupunki, joka veti verkkoihinsa, upotti intohimon
valtaviin pyörteihin, keinutti ja nosti kuin huimaavaan tanssiin,
kaikki täyttävänä, kaikki nielevänä aaltona hukkuen huminaan ja
hehkuviin huutoihin! Siellä ei ollut erotusta, ei rajoja, ei esteitä.
Tämä hämärä uneliaisuus, tämä pienen kaupungin hyydyttävä hiljaisuus ja
mykkyys hänen ympärillänsä painosti häntä, kytki hänet tähän pieneen
kamariin, jonka harmailla seinäpapereilla oli raamatunlauseita ja
pölyisiä paperikukkia. Toista olivat suuren maailman veripunaiset
ruusut iloisten naisten hekumallisen valkeilla rinnoilla.
Puodista kuului ovikellon ääni. Se kilkatteli ja kuikutteli pitkän,
kaarevan kaulansa nokassa, rämisteli ja nauroi kuin hullu akka. Narrin
kello! Se lörpötteli ja paasasi aamusta iltaan. Sen rämisevä, räikeä
ääni pisti kuin tulisilla neuloilla hänen korviansa. Jos hän olisi
äidiltä hennonut, niin hän olisi ottanut sen räkättävän, hermostuttavan
rääkyjän kouriinsa, puristanut sitä, polkenut sitä ja potkinut sen
kadun alapäässä olevan juutalaisen narinkan tunkiokasaan.
Hän asetti kädet korvilleen ja vaipui lukemaan opintokirjaansa, mutta
sittenkin kuuli hän selvästi puotikeskustelun:
»Päivää!» Puodista kuului läkkisepän vaimon kimakka ääni.
»Päivää Tallinska!»
»Täällä te vaan puolipimeässä parsitte nuoren herran sukkia.»
»Hys!»
»Onko se kotona?»
»Se lukee.»
»Vai lukee, taitaa tulla oikein rohvessööri. Niin, niin, jumala
paratkoon, on sitä huolta lapsista, pese, ruoki, täytä ja tahkona
tuhise, kasvavat, lentävät pesästä ja jättävät sinut yksin, ikälopun.
Enhän minä teidän pojastanne mitään pahaa, semmonen viini ja
vikkelä, oikein hanskoissa, niin, ja kiiltosaappaissa. Se kai kuuluu
reklamenttiin. Hyvähän se, että alhaisienkin ihmisten lapsista tulee
isoja herroja, jumala paratkoon, kunhan vaan muistaisivat sitten
vanhempiansa. Niin, no, sitten se ottaakin teidät luoksensa asumaan,
asettaa oikein silkkisohvaan istumaan, eihän maarin, eikä muuta kuin
istu kädet ristissä ja katsele kultaiseen kattoon, hehhee!»
»Mitäs se Tallinska nyt! Ahkerahan se meidän poika on, lukee ja
pänttää, oikein sääliksi käy, en uskalla käydä kamarissakaan, sillä se
on niin hermostunut, sanoo.»
»Niin, vähemmästäkin, sano. Minun pojastani ei vaan taida tulla herraa
eikä häntyriä, suutarin oppiin sen panen, vetelehtii muuten kadulla,
vaikka näkyyhän tuota hienommatkin osaavan tehdä.»
»Hys, puhukaa hiljemmin!»
»Herrajesta, kun en muistanutkaan!» huudahti Tallinska ja painautui
tiskiä vasten kuiskailemaan ja tehtyään lankaostoksensa lähti taas
kadun yli ja katosi portista, missä läkkisepän lapset löivät kepeillä
läkkilevyihin ja matkivat kirkonkellojen ääntä: »Paranohvi, Sokolohvi,
Isakohvi, Kostus, pom, pom, pom!»
Ja siihen säesti ovikello hurjasti: »kili-kali-kuiva-kala,
kili-kali-kuiva-kala!» Ja oven takaa kuului hiljainen ääni, verhottu ja
hellän pehmeä:
»Tule jo syömään!»
Kiukkuisena nousi hän ja kulki puodin kautta peräkamariin ja istuutui
ruokapöydän ääreen. Hän paiskasi vihaisesti oikean jalkansa vasemmalle,
kaivoi ruokaliinan leukansa alle; hän ei sitä unohtanut köyhissä,
kotoisissa oloissaankaan. Sitten alkoi hän kahvelillaan rummutella
kärsimättömänä pöydän kulmaan ja tuijotteli itsepintaisesti läkkisepän
vihertäviin akkunoihin, missä kimmelsi läkkitorvia ja astioita. Äiti
katsoi häneen hetken rukoilevasti ikäänkuin anteeksi pyytäen, luuhistui
sitten kokoon, hätkähti omaa seisomistaan siinä keskellä lattiaa ja
riensi liedelle, toi paistetut silakat, perunat ja kananmunat pöytään.
Ahneesti iski poika ruokaan käsiksi, söi leveänä ja itsetietoisena
niinkuin käen poikanen ottaen kaiken tilan itselleen, ja hänen lihava
poskensa liikkui pyöreänä silmien harhaillessa yli ruokien. Äiti
hääräili huoneessa himmeä tyytyväisyyden hymy ohkasilla huulilla.
Vasta kun poika oli ottanut itselleen paraimmat palat, istui hän
laidemmalle, painautui kokoon lautasensa taakse ikäänkuin hän olisi
tahtonut tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista. Hän oli niin
avuttoman naurettavan näköinen, kuin hätääntynyt lapsi, ja hän katseli
poikaansa salavihkaa ja nautti hänen ruokahalustaan, hänen punaisista,
liikkuvista poskilihaksistaan, hänen teeskennellyn pidätetyistä
kädenliikkeistään ja keikarimaisesta pään keikauksestaan. Suuri ja
komea oli hänen poikansa, katse kostean kirkas mustien ripsien raossa,
hienot, siniset suonet otsalla niinkuin pormestarinkin pojalla, ja
kuinka viisas sitten! Eihän äiti häntä aina ymmärtänyt, mutta hän
kaipasi sielunsa hämärissä mietteissä, hän odotti, että poika niinkuin
ennen koulua käydessään joskus laskisi kätensä hänen olalleen. Se
tuntuisi niin hyvältä, ja pehmeäksi se sulattaisi sydämen, ihanasti
se sykähyttäisi, ja kaikki köyhyys, päivän kamppailu torin paahteessa
ja pakkasessa, silmiä haittaava himmeys ja jäsenten kiduttava kolotus
olisivat pois puhalletut. Hän istui siinä niin hiljaa kuin hiiri.
Hiljaisuus levitti siipensä heidän ylitsensä. Niinhän olikin hyvä,
hän ja hänen poikansa, ikäänkuin yksin, ei, kahden maailmassa. Mutta
sittenkin siinä hiljaisuudessa oli jotain kovaa, sydämetöntä, joka
painautui rintaan ja kouristi. Se painoi, painoi niin raskaana harmaan
pään ympärillä, niin että humisi korvissa. Samassa hän ikäänkuin
naurahti omille ajatuksilleen. Eikö poika huomannut kuinka hänen
kätensä vapisivat? Jospa hän kautta rantain huomauttaisi poikaa omasta
itsestäänkin, niin, mainitsisi noin leikillä vanhoista, vapisevista
käsistään, joilla hän ennen muinoin oli silitellyt poikansa otsaa.
Nyt hänen poikansa oli suuri. Olihan se vanha tarina, että lapset
vanhemmiten kasvavat irti kodistaan, muualla nuorten aatos askaroi,
nuoret ovat nuoria, eihän niitä siitä voi syyttää. Mutta jos hän
sentään hiukan niinkuin leikillä...
Äiti nakerteli kuin pieni hiiri leipäänsä ja kurotti juomalasiansa,
mutta poika ei sitä huomannut. Tahallaan kilahutti hän lasin lautasta
vasten ja nosti sen hiukan maitokannua kohti. Välinpitämättömänä
katseli poika hetken maitolasia, jäi siihen tuijottamaan ja huomasi,
että jotain oli tekeillä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja katseli taas
yli kadun läkkisepän akkunoihin. Mutta siitä kääntyi katse taas äidin
käteen, kuinka kurttuinen ja pyöreä se oli, sierottunut ja ilmasta
punettunut. Ja äkkiä hän huomasi, että niissä on jotain pyhää ja
harrasta, noissa käsissä, jotka aamuisin kietoutuivat kuhmuisten
kärrynaisojen, sunnuntaisin vanhan raamatun ympärille, niissä oli
jotain sunnuntaityyntä, alttiiksi-antautumista, uhrautumista, itsensä
unohdusta. Jotain pyhää niissä oli, niin lapselliselta kuin tämä hänen
ajatuksensa tuntuikin. Sääliksi kävi äitiparkaa... Kovin oli hän
vanhentunut, ja ensi kerran hän erityisesti huomasi, että äidin hiukset
olivat käyneet melkein liidunvalkeiksi. Ja hänet valtasi jonkinlainen
häpeänsekainen ylpeys omasta hellyyden puuskastaan, tyytyväisyys
siitä, että hänen itsekkään sydämensä kova routa alkoi sulaa. Ja hänen
rinnassaan kävi pehmeä väristys. Äiti huomasi sen, hänen kasvoillensa
ikäänkuin levisi valo, joka ei tullut ikkunan ulkopuolelta, hymyillen
nosti hän taas lasinsa ja sanoi:
»Kaadappas lasiini maitoa! Kas kuinka ne kädetkin nyt vapisevat, vanhan
kopelon... niinhän ne tutisevat, että... että oikein naurattaa...»
Ja poika kaatoi maitoa lasiin, ja tämä pieni palvelus, niin pieni kuin
se olikin, yhdisti taas heidät, pieni, huomaamaton kosketus. Eihän hän
sentään ollut niin kova ja itsekäs kuin oli luullut, liikkuihan hänessä
kiiltävän kuoren alla lämpöisempiäkin tunteita. Äiti raukka, äiti
raukka!
Ja äiti sanoi melkein kuiskaten:
»Kiitos, ethän sinä vain ole vihainen.»
»Mistä minä olisin vihainen? No, niin, sanon vaan, älkää viitsikö sen
Tallinskan kanssa niin paljon — jaaritella... Ja torilla voisitte olla
minusta puhumatta... Ihmiset vain nauravat. Ei siitä sen enempää».
— Hän nousi ja hieroi tyytyväisenä käsiään, ovella hän kääntyi ja
sanoi kuin ohimennen: »Eiköhän siihen ovikelloon voisi panna pientä
pumpulitukkoa, se rämisee niin pahasti.»
Sitten meni hän keikahtaen omaan kamariinsa.
* * *
Myöhään illalla makasi hän sängyssään, mutta uni ei tahtonut tulla
hänen silmiinsä. Öiset katuvartijat pitkine kuhmurasauvoineen kulkivat
kolisten hänen akkunansa alitse. Kun kolke oli kiertänyt kulman taakse,
tuntui pimeä hiljaisuus hänen ympärillään vielä kaameammalta. Sitten
tuli jäältä päin tuulenpuuska, töytäsi yli narinkan kajuutanmuotoisen
katon, sivuutti sipulinmuotoisen, venäläisen kirkon tapulin, ravisteli
raastuvan ullakkoa, rämisytti kaikkia pikkuporvarien kylttejä,
hopeoituja saappaita, isoja, sinisiä rillejä, rinkeleitä kullattuine
kruunuineen, ja iski vihdoin läkkisepän kuparipannuun, niin että se
voihkasi:
»Viuuh-kiri-ii-ilkiää — —»
Niin, hän oli todellakin ilkeä, ilkeä ja itsekäs. Ja äkkiä hulmahti
veri hänen ohimoihinsa. Hän tunsi, kuinka hänen kasvonsa lensivät
punaisiksi, tuntui kuin se häpeällinen puna olisi levinnyt yli
koko ruumiin. Hän häpesi, hän muisti niin selvästi kohtauksen
pääkaupungissa, kun äiti raihnaisena oli tullut kaupunkiin etsimään
lääkärinapua. Ja hän oli hävennyt taluttaessaan vanhaa, huivipäistä
vaimoa lääkärin asunnolle. Tunnin ajan oli hän äitiä odottanut kävellen
pääkatua edestakaisin. Silloin, niin, tuli toveriliuta vastaan: »Hei,
vanha veikko, tuleppas mukaan, mennään kapakkaan. Viini, naiset ja
laulut, lallallaa! Mutta sinähän törrötät kuin tyhjä puteli; mikä
miestä riivaa, vai oletko löytänyt uuden »uhrin»! Joko olet unohtanut
kauniin Nannisi? Niin, Nanni tuli äsken vastaamme, millaiset lanteet
sillä tytöllä... Ihana sireeni sinulla on, ikävä vaan, että hän on
ruvennut maalaamaan silmäripsiään. Hm, sinä olet niin salaperäisen
näköinen. Yöllisiä seikkailuja? Kyllä sen tietää, minne mies aina
iltahämärissä ajaa, veitikka... Nannin pieni yölamppu, ruusunvärinen
peite, leveä, pöyheä vuode, siihen hän uppoo ja hukkuu herkulliseen
humalaan. No etkö tule kapakkaan?»
Samaan leikkiin yhtyen oli hän heittäytynyt keveään katukeskusteluun,
oli teeskennellyt vielä syvempää salaperäisyyttä. Sitä ei hän
kehdannut sanoa, että hän odotti sairasta äitiään. Nauraen oli hän
eronnut humaltuneista tovereistaan. Ja kun äiti vihdoin oli ilmestynyt
katuovelle, oli hänestä tuntunut kuin äiti olisi ollut esteenä,
kahleena hänen vapaudenjanolleen. Vaieten kulkivat he taas asemalle.
Tutisten painui vanha pää huivin nurkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut
vaipua maahan, maan alle. Oli kummallinen, hirvittävä äänettömyys,
kuolemanenteinen hiljaisuus. Vasta hyvästellessä äiti oli sanonut
rikkinäisellä äänellä:
»Eihän se mitään toiveita antanut. Taitaa olla viimeisiä matkojani.
En minä enää kyytiä tarvitse, jollen sinne Rapamäkeen, vanhaan
hautausmaahan, isän viereen. Kuolema minulla on sydämessä! Hyvästi
poikani, käyköön sinulle kaikki hyvin maailmassa!» Ja sitten
juna vihelsi ja vei hänen äitinsä auttamattomasti jotain suurta,
salaperäistä, pimeätä, ammottavaa kohti pois kaikesta.
Kun hän palasi asemalta, oli hän murheellinen, mutta samalla oli
hänet vallannut repäsevän riemun tunne, edesvastuuttoman elämän
iloinen monivärisyys. Kadulla hän oli tavannut Nannin. Hänen verensä
oli kuohahtanut, ikäänkuin murhe olisi vain lietsonut synkempää ja
syvempää mustaa tulta hänen punaisiin, pulleihin verisoluihinsa. Hänen
sydämessään asui itse elämä! Ja sitten oli hän ajanut Nannin kanssa
jotain suurta, salaperäistä, punapurppuraista, hohtavaa kohti, pois
ikävästä — ja kuolemasta.
Hän käänteli itseään vuoteellaan. Niin, minä olen hirveän ilkeä
ja itsekäs, ajatteli hän. Minä olen dekadenttiluonne, täydellinen
dekadenttiluonne, ja että minä vielä punastun, todistaa minussa olevan
kummallista sitkeyttä. Kaikki elämän vuoksi! Senhän todisti äidinkin
sitkeys. Vielähän äiti eli, eli ihan lääkärin pilkaksi.
Vihdoin hän nukahti.
* * *
Kun hän heräsi, oli jo puolipäivä. Aurinko paistoi kuin suuri
pyhimyskehä yli ryssän kirkon suoraan raamatunlauseihin ja
paperikukkiin seinillä. Veltosti hän vihdoin nousi ja aikoi hitaasti
pukeutua. Kiiltävä, tärkkelöity paidanrinta loisti päivän valossa
niinkuin läkkilevy, ja kullatut paidan napit välkähtelivät. Hänen
tuolinkarmin yli levitetyn takkinsa kauluksesta lehahti hieno hajuveden
tuoksu, mikä muistutti häntä Nannista, ja hänen kostean kirkkaat
silmänsä loistivat kuin kaksi sinimarjaa pienestä peilistä. Hän piirsi
hienolla kammalla jakausta päälaelleen, hän kohdisti siihen koko
huomionsa, hän oli niin vaipunut itse-ihailuun ja itsekylläisyyteen,
ettei hän huomannut kadulla liikkuvaa elämää. Kaikki muu oli unta,
savua, ilmaa. Hän oli niin syventynyt tämän viivotinsuoran jakauksen
suorittamiseen, että olisi pitänyt sitä pyhyyden rikkojana, ken nyt
olisi häirinnyt häntä hänen itsejumaloimispalveluksessaan, hänen
itsesuitsutuksessaan, — hänen suitsutusastianaan oli tällä hetkellä
puuterirasia, josta hän ripoitti poskille ja otsalle. Hän häpesi hiukan
liikaa punakkuuttaan, sehän todisti hänen porvarillista alkuperäänsä,
siksi hän keinotekoisesti koetti näyttää ylhäisen kalpealta. Mutta sen
sijaan oli hän omaksunut kaikkien Helsingin kenraali- ja aatelispoikien
jäykän, ukkomaisen käynnin, hiljaisen päänkeikauksen oikealle sekä
sopertavan, hiukan ylimielisen puhetavan. Sitten vahasi hän viiksensä,
jotka hän oli leikkauttanut pienen harjan muotoisiksi, — sehän oli
nykyään muodissa. Hän aukaisi suunsa, pullisti poskilihaksiaan, veti
pitkin nenänselkää pikkusormellaan, jonka päässä hohti pitempi,
erityisesti hoidettu kynsi. Sitten alkoi hän tulitikulla hieroa pientä
keltaista pilkkua etuhampaassaan. Sen tehtyään sytytti hän hienon,
venäläisen savukkeen, käveli pönäkän jäykkänä edestakaisin pienessä
kamarissa, seisahtui taas peilin eteen ja hymähti.
Silloin tunkeutui hänen korviinsa kadulta tuleva huuto. Hän kuuli
sadatuksia ja lasten piipittävää naurua. Hän näki hämärästi kadulla
liikkuvan ihmisiä. Hän siirsi ikkunalta sermin, säikähti, ja paperossi
putosi lattialle. Keskellä katua makasi paksuna, kömpelönä möhkäleenä
äiti kärryjensä alla. Paksut huopasaappaat olivat takertuneet
kangassuojan naruihin, huivi oli luiskahtanut sivulle, ja nahkaturkin
koko selkäpuoli oli hevosen lannan tahraama. Siihen se oli luiskahtanut
äiti kiskoessaan jokapäiväistä kuormaansa torilta mäen päälle.
Kadunkulmassa seisoi kaksi jätkää hohottamassa, ja läkkisepän lapset
kirkuivat ilosta hyppien.
Häntä hävetti ikkunan takana seistessään. Mitenkä se äiti nyt taas
häpäisi itsensä, kulkeekin niin varomattomasti, ihan uhmailee,
ikäänkuin tahtoisi huutaa koko maailmalle, kuinka epäkiitollinen hänen
poikansa muka oli, kuinka tyly, kylmä ja sydämetön! Mutta ei, ei äiti
sentään niin ajatellut, ei, ei! Tämä oli surkeata ja surullista! Nyt
äidin vihdoinkin täytyy jättää torikauppa, sellaisia onnettomuuksia
voi tapahtua joka päivä. Miksei kukaan auttanut häntä kadulta? Miksi
nuo miehet töllistelivät suu auki tai hohottivat? Olivathan he
niin lähellä. Eikö kukaan rientänyt auttamaan? Jos hän vain olisi
valmiiksi puettu, niin saattaisihan hän itsekin... Mutta mitenkä hän
näin tohveleissa, paitahihasillaan saattaisi hyökätä kadulle noiden
kulmassa seisovien souvarien pilkattavaksi? Mutta oli se tämä sittenkin
anteeksiantamatonta, hirveätä kaikessa avuttomuudessa, äitelää, että
äiti siellä kadulla ryömi liassa ja lannassa kenenkään auttamatta.
Jo oli äiti hiukan nousemassa. Ehkä se omin voimin?... Niin, ehkä se
siitä pääsee pystyyn? Ikävä, hirveän ikävä tapaus! Mitä käyttääkin noin
paksuja huopasaappaita, kompastuuhan niihin kuka hyvänsä! Voi sitä
äitiä! Nyt se kaatui uudestaan.
− Hän oli jo viskaamaisillaan takin hartioilleen, hän oli tehnyt
päätöksen, olihan hänen velvollisuutensa auttaa vanhaa äitiänsä.
Synti ja häpeä! Hän tunsi koko olemuksensa onttouden, hyytävän
häveliäisyytensä, modernisen muodottomuutensa, hänhän oli hirviö
kaikessa hienoudessaan, petomainen sikiö, joka ei auta emoaan. Ehkä
äiti siihen kuolisi, ehkä oli jo saanut halvauksen!
Hän heitti takin hartioilleen ja aikoi avata oven. Silloin juoksi
läkkisepän vaimo portilta ja nosti äidin pystyyn. Jumalan kiitos,
kamala kuvaelma oli siis ohitse! Hän kuuli ovikellon helinän ja äänien
melun ja astui puotiin.
Äiti oli vaipunut huohottaen tuolille silmät raukeina. Poskesta juoksi
verta nahkakaulukselle, ja turkki oli vihreässä liassa. Niinkuin
usvasta, jostain kaukaa, olemattomasta, näki hän äidin himmeän katseen,
joka etsi hänen katsettansa: »Jumalani sentään, en minä enää kestä,
taitaa tulla häviöksi, kuolema on nipistänyt minua käsivarresta, minä
ihan tunnen, kuinka se vetää — —» Mutta, sitten hymyili hän raukeasti:
»No eihän tämä sentään mitään — — satuin liukastumaan, jahka tästä
toivun, — et ole vielä syönyt, odotas kun tästä, — ehei, — en minä nyt!»
Läkkisepän vaimo riisui äidin vaatteet ja pesi veren hänen poskestaan
ja talutti vuoteelle. Mutta poika asteli neuvotonna edestakaisin, ei
hän tiennyt, miten hän auttaisi, ei kukaan häntä huomannut, hän oli
vain tiellä, hän soperteli jotain kuulumatonta ja katseli hämillään
milloin äitiin milloin läkkisepän vaimoon. Vihdoin läkkisepän vaimon
sisu kuohahti, ja käheällä äänellä hän kihahti.
»Ja sen minä sanon, että en maksaisi ruostunutta ryssän
sinellinnappiakaan sellaisesta herraspojasta, joka ei auta omaa vanhaa
äitiään, vaikka näkee sen kadulle kaatuvan! Hyi häpeä, helvetti
sentään!» Ja vaimo löi kätensä läiskähtäen yhteen ja paiskasi oven
kiinni.
Pitkän kaulansa nenässä rämisteli ovikello niinkuin tuomionkello,
hohisi ja hähätti helvetillisesti niinkuin hullu akka. Ja vastapäisellä
portilla hyppivät läkkisepän lapset niinkuin pienet paholaiset ja
huusivat: »Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, pom-pom-pom — — — pom!»