Kaukana Uralin vuoristossa istui vankikomerossa vanki. Päivät hän sai
kulkea kaivostöissä kahlehdittuna, vahtisotilaan seuraamana. Piiska
vinkui hänen selässään, kun hän väsyi, mutta kahleita ja iskuja
raskaampina painoivat hänen mieltänsä alituinen ikävä ja yksinäisyys.
Koskaan, koskaan ei hän saisi kultaista vapauttaan takaisin, toivotonna
katseli hän aurinkoa, jonka toinen laita suuren, tulisen kahlerenkaan
tavoin painui vähitellen sateenharmaan vuoriketjun taakse yli
avuttomien, onnettomien arojen.
Vahtisotilaan askel kajahti ulkona pakkasessa ja hukarin pää
kimmelsi... Tuo sama vahtisotilas, Mishka, ja hän olivat samasta
kylästä. Lapsina olivat he leikkineet saman kotipuron rannalla,
nuorukaisina olivat he karahuttaneet samalla arovarsalla aavikolle,
mutta miehinä olivat he rakastuneet samaan solakkaan naiseen, Ljubaan,
vuokraajantyttäreen. Sen jälkeen oli viha salaisella voimallaan
myrkyttänyt näiden nuorten mieliä. Näytti siltä, ikäänkuin tyttö
olisi ilostunut enemmän Iivanan kosinnasta, mutta Iivana oli köyhä,
Iivana läksi maailmaan, etsi työtä joutui omituisiin seuroihin,
salaperäisiin, maanalaisiin verstaihin, joissa valmistettiin
vaarallisia räjähdysaineita, pakeni, joutui kiinni ja vangittiin. Mutta
ennen vangitsemistaan hän antoi papin vihittää tytön vaimoksensa,
jonka rakkaus oli syttynyt nähdessänsä vartijoiden vangitseman Iivanan
kotikylänsä veräjällä.
Iivana istui kopissaan ja muisteli iloista nuoruuttaan ja solakkaa
vaimoansa. Mikä sattuma oli saattanut hänen vaimonsa entisen kosijan
hänen vartijakseen? Omituiset olivat Jumalan tiet! Sama sotilas, joka
ennen oli ollut hänen hyvä ystävänsä, pilkkasi ja purki nyt päivällä
häneen vihaansa, kolhasi häntä pyssyntukilla, kun hän ei jaksanut
kyllin nopeasti kulkea harmaassa, surkeassa vankijoukossa kahleiden
kalistessa jaloissa.
Mikä yksinäisyys, mikä ikävä ja pimeä hänen ympärillään! Mikä
hiljainen, hirvittävä yö, jolloin mustat ajatukset vangitsevat
salaperäisillä, sisäisillä sanoillaan! Mutta mitä nyt? Nurkasta kuului
hiljaista naperrusta. Ensin hän luuli, että joku kaivoi hänelle tietä
vapauteen muurin alitse, mutta hän heitti pian tämän epätoivoisen
ajatuksen kuullessaan outoa vitinää. Hän astui nurkkaan, ja pienen,
lohenneen kiven alta tirkisteli kaksi pientä, pippurinruskeata silmää,
ja pienet, harmaat viikset liikkuivat veitikkamaisesti kuonon päässä...
»His, his, hiiriseni, tule, tule, niin minä silitän!» Vanki kaivoi
taskustaan leivänmuruja ja syötteli niitä kädestään hiirelle, joka
heti kotiutui. »Vai on sinun nälkä, ja yksinkö sinä siinä piipertelet,
pieni ukkohiiri? Missä sinun ystäväsi on, sinun pieni vaimosi», sanoi
vanki huokaillen kyyneleet silmissä, sillä hän muisteli omaa nuorta
vaimoansa. — Hiiri tottui pian vankiin, se kulki hänen kädellään, se
livahti hänen hihaansa ja istui siellä kainalossa lämmitellen itseään.
Se seurasi häntä hihassa ulkotöissäkin, se oli hänen ainoa ilonsa hänen
raudanharmaassa elämässään, ja pieni toivonkipinä alkoi syttyä hänen
sisässään, hän toivoi vielä kerran saavansa vaimonsa luokseen.
Eräänä yönä toi hiiri kumppaninsa. Se oli niin kiintynyt vankiin,
että se uskoi tälle oman omituisensa, ja vangin iloksi tanssivat ne
mitä hullunkurisinta prishakkaa kivilattialla, mutta niin pian kuin
kuului vahtisotilaan askel kopin ovella, livistivät ne lattian rakoon,
ikäänkuin ne olisivat aavistaneet oman kovan kohtalonsa...
Eräänä päivänä kuljetti Iivana taas työssä aljua hiirtä hihassaan.
Hän sattui luiskahtamaan, ja hiiri putosi maahan. Vimmoissaan nosti
vahtisotilas pyssynsä ja survoi tukilla hiiren kuoliaaksi. Iivana nousi
pystyyn, kohotti kätensä iskeäkseen kahleella vahtisotilasta päähän.
»Sinä peto! Kerran sinä koetit vietellä minun vaimoni, täällä sinä olet
kostoksi kohlinut minua kuin ajokoiraa, ja nyt sinä tapoit viattoman
hiiren, minun ainoan iloni, niin, minun iloni sinä tapoit, ymmärrätkö
sitä, mutta kautta pyhän äidin, minä tahdon, minä ennustan, että kerran
hiiret sinut elävänä syövät, syövät, syövät, etkä mahda mitään, vaikka
sinulla olisi tuhannen tykkiä! Muista se!» — Niin huusi vanki, kun
vartijat kytkivät hänet vielä raskaampiin rautoihin.
Turhaan odotteli vanki yöllä toista hiirtä. Hän suri sen kumppanin
kuolemaa kuin jotain, mikä oli käynyt hänelle rakkaaksi... Toivon
kipinä sammui taas hänen sairaassa sydämessään. Hän katseli harmaita
Uralin vuoria, jotka seisoivat kuin jättiläismäiset, sinelliin puetut
vahtisotilaat taivaan rannalla, ja kuuset väikkyivät kuin pistimet...
Vihdoin tuli armelias, alati lohduttava ja lempeähenkinen uni ja
vaivutti hänet niille sadun ja seikkailujen maille, joissa ei ole
tuskaa, ei kipua eikä valotonta vankeutta. Ja hän näki unta, että
hiiret tulivat ja hautasivat hänen pienen, pippurisilmäisen ystävänsä,
edellä kulki hiiren pieni puoliso satoja saatossaan, ne osasivat puhua
ihan kuin ihmiset, ja ne puhuivat mustasta kostosta vahtisotilaalle,
joka syyttä oli surmannut yhden näistä pienimmistä.—
Kului muutama vuosi. Usvat alhaalla laaksossa vaelsivat kuin suuret,
harmaat vuoret yli arojen ja tundrojen, joiden kautta oli kulkenut
näkymätön nälkä kautta tyhjien talojen ja kuolleiden kylien. Ja
uhkaavana kohosi Ural yli usvan eroittaen monet onnettomat omaisistaan.
Vuoren rinteellä kulki yöllä vahtisotilas. Hän kulki edestakaisin pyssy
olalla puettuna paksuihin turkkeihin ja huopasaappaisiin, ja pistin
välähti usvan seasta. Alakuloinen aavistus ja kuoleman pelko valtasi
hänen mielensä. Miksi hän pelkäsi? Olihan hänellä pyssy, jolla hän
voisi ampua karanneen vangin, jos tämä hyökkäisi hänen kimppuunsa.
Mutta ajatuksiaan hän ei voinut ampua kuoliaaksi.
Ne tulivat yöstä, valittivat vankikomeroista, kaivertautuivat
kaivoksista, ne ahdistivat, tukahuttivat, ne ikäänkuin puristivat häntä
kurkusta... Ja hän muisti nuoruutensa ystävän, aron, puron, kylän,
nuoren tytön, sitten hän näki vangin, jonka hiiren hän oli survonnut,
ja hän muisti tämän pahanenteiset sanat ja kamalat kirot. Mitä turhia,
hän oli vain nukkunut huonosti viime yönsä... Vuosi pari vielä, niin
hän taas olisi kotikylässä puron rannalla nuoruutensa armaan parissa,
yön hiljaisessa hämärässä, kun kuu kumottaa aron takaa kuin suuri
kuparinen kenttäkattilan kansi... Hän naurahti ja alkoi taas kulkea
... Mitä? Liikuttiko tuuli risua? Lehti kahisi maassa, ja sen alta hän
näki pienet, pippurinruskeat silmät. Kohta niiden viereen ilmestyi
uusia silmiä, kymmenen silmää. Hän kohotti jalkansa ja survoi korollaan
etumaisen hiiren, joka litistyi maan tasalle. Kuului vitinää, ikäänkuin
vuori olisi ruvennut elämään. Hän potkasi, mutta lehtien, puunjuurien
ja kivenkolojen alta tuli yhä uusia, kiiluvia pippurisilmiä, jotka
ilkkuivat nälkäisinä ja verenjanoisina. Hän alkoi hypellä niiden
päällä, mutta silloin tuli niitä joka pensaan alta, yhä useampia
uhkaavia silmiä... Hän ojensi vaistomaisesti pyssynsä, mutta mitä se
auttaisi, jos hän ampuisikin; niitä tuli yön pimeydestä kuin pieniä
pahojahenkiä. Tässä ei auttanut tuli eikä miekka. Hän alkoi huitoa
pyssyllään ja hakkasi sillä maahan, kunnes etumaiset hiukan väistyivät,
hän hakkasi ja huitoi, kunnes hän oli ihan uupunut. Ja kun hän katseli
alas pitkin vuoren rinnettä, kihisi ja kuohui siellä satoja. Satoja,
tuhansia, satojatuhansia hiiriä juoksi jonossa ylös vuorta, koko
nälkäinen, hirvittävä hiirilauma oli lähtenyt liikkeelle. — Hän kalpeni
ja hiukset nousivat pystyyn. Hiiriä oli mustana hänen ympärillään. Ne
alkoivat juosta yli hänen jalkojensa, mutta kuta enemmän hän potki
niitä luotaan, sitä hurjemmiksi ne kävivät. Hän tallasi ja tempoi ja
hyppi tahmaisilla, pienillä ruumiskasoilla, hän hyppi ja huusi, kunnes
hän väsyi omaan voimattomuuteensa. Hiiret kapusivat pitkin hänen
sääriänsä, ne repivät hänen rintaansa, ne iskivät pienet, terävät
hampaansa hänen kurkkusuoniinsa. Kiljahtaen hän kaatui maahan, ja nyt
iski hänen ruumiiseensa tuhannen nälkäistä hammasta. Hiiret purivat ja
söivät hänet elävältä. Tunnin kuluttua ei hänestä ollut muuta jälellä
kuin joku luu ja hiukan hiuksia, mutta hänen vieressänsä ruohikossa
lojui täysin panoksin ladattu pyssy ehjänä, sieluton, kylmä, kauhea
kapine... Mutta yli usvaisen Uralin jatkoi julma hiiri-armeija
matkaansa.
Samana yönä makasi vanki turvemajassaan vuoteella vaimonsa vieressä.
Vaimo oli jättänyt lämpöisen kodin ja kylläisen kylän saadakseen
jakaa elämän kaikki kurjuudet ja pienet ilot miehensä kanssa, joka
oli päässyt koppirangaistuksesta ja sai liikkua vapaammin suuren
Siperian toivottoman taivaan alla, Mies näki unta, että pieni hiiri
tuli nurkanraosta ja sanoi: »Minä olen löytänyt minun ystäväni, mutta
minun ystäväni on kuollut. Mutta me hiiret olemme sen tuhatkertaisesti
kostaneet.» Mies herätti vaimonsa ja sanoi vapisevalla äänellä; »Vaimo,
kuule, minä aavistan, minä tiedän sen... Tänä yönä kuoli Mishka, Jumala
hänen sielunsa armahtakoon-» —