Kaukana itäisillä mailla, ihanassa Indiassa, asui ruhtinas Maharatha,
joka rakasti taitoa, tietoa, soittoa ja tanssia. Mutta nyt istui hän
jalat ristissä mykkämielisenä rakkauden palatsissaan ja hänen suloinen
lempipuolisonsa Amavasja lepäsi surren hänen jalkojensa juurella.
Mutta ulkona soivat pagoodien temppelirummut, sillä musta surma oli
kulkenut läpi valtakunnan surmaten ihmisiä, niin nuoria kuin vanhoja,
ja pyhistä virroista nousi katku myrkyttäen hehkuvan ilman. Ja koko
valtakunta oli laaja kalmantarha, jossa jälelle jääneet hoippuivat kuin
varjot itkien onnettomia omaisiansa.
Mutta palatsimuurin kaikki portit olivat suljetut, ettei musta surma
niistä sisälle pääsisi.
Niin havahti Maharatha kuin pahasta unesta, katseli ympärilleen ja
viittasi vanhan tietäjän Maranan luokseen.
»Marana! Sano, millä minä voin ilahuttaa ihmisiä, että he saisivat
takaisin elämänhalunsa, nostaisivat raunioista rakennuksensa ja
alkaisivat viljellä vainioitaan?»
Niin astui esiin Marana ja sanoi:
»Oi, valtias! Meidän soittoniekkamme eivät voi ilahuttaa ihmisiä, mutta
Mimavatin vuoristossa asuu halveksittu heimo, paimenpartiolaiskansa,
hevosvaihtajasuku. Heidän joukossansa on nuori mies Samudra nimeltä,
hänellä on taikasoitin, bansuli, jolla on ihmeellinen voima!»
»Nouda hänet tänne!», huudahti Maharatha ja katsoi ensi kerran pitkästä
aikaa lempeästi Amavasjan silmiin.
Muutaman päivän päästä tuli Samudra. Hän kumarsi ruhtinaalle ja sanoi:
»Sinä kutsuit minua!»
»Kuka on sinun Jumalasi?», kysyi Maharatha.
»Meidän Herramme on tanssija; niinkuin polttopuussa piilevä lämpö
vuodattaa hän voimaansa sieluun.»
»Sinulla on pyhä bansuli, käy ja ilahuta kansaani, jonka musta surma on
tehnyt surulliseksi», sanoi Maharatha, kallistui puolisonsa puoleen ja
suuteli häntä korvalle.
Mutta heidän takanansa seisoi orjatar Ramja leyhytellen heidän
päittensä yli isoa palmuviuhkaa.
Ja Ramja oli kaunis nähdä, kaunis kuin uudenkuun yö ja kermankelmeä
lotuskukka.
»Miksi sinä vaikenet, mitä sinä tahdot? Minä annan sinulle norsuja
ja kalliita kiviä, minä nostan sinut alhaisesta asemastasi
tietoviisaimpieni viereen», sanoi lempeästi Maharatha.
Niin nosti Samudra silmänsä ja katseli vavisten Ramjaa, joka silmät
raukeina värisi kuin vilusta, joka hiipii pitkin Himavatin huippuja.
Ja viuhka alkoi vavista Ramjan kädessä kuin töyhtöpalmu, kun lämpöinen
sade tohisee sen latvassa.
Samudra nosti kätensä, toisen sydämelleen ja toisen ohimolleen. Silloin
ymmärsivät Maharatha ja Amavasja, että Samudra oli valinnut Ramjan
rakkaimmaksensa.
Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Äkkiä pimeni palatsi, musta pilvi
nousi auringon eteen ja palatsin puutarhaan putosi raskas, kylläinen,
hedelmöittävä sade, ja viileä ilma leyhähti läpi palatsipilariston
ikäänkuin ihana kohina olisi suhissut mangopuissa ja palmujen
töyhtölatvoissa.
Maharatha nousi, otti viuhkan Ramjan kädestä, talutti hänet Samudran
tykö ja sanoi:
»Menkää ja ilahuttakaa soitollanne minun kansaani!»
Ja Samudra otti Ramjan pienen, keltaisen käden käteensä ja kulki
läpi pilariston; kuin tanssien astuivat he ulos muurin portista.
Mutta Ramjan jälessä hyppi iso, musta sammakko. Sen näki vain tietäjä
Marana, mutta hän ei puhunut mitään. Sinä yönä tanssittiin ja iloittiin
palatsissa, ja Maharathan istuimen kultaisella selkänojalla istui musta
sammakko, mutta Marana ei uskaltanut puhua siitä mitään.
Ja niin kokosi Samudra hevosensa, telttansa, vaskiset keittoastiansa ja
läksi koko heimonsa kanssa vaeltamaan. He kulkivat yhä etelään päin, he
vaelsivat läpi ihanien tamarindimetsien, missä bulbul-linnut lauloivat
kirjavia perhosia pyydystäen ja missä jambupuut ja ruusu-omenapuut
levittivät suloista tuoksua yli seutujen. He kulkivat läpi viidakkojen,
missä leopardit ja tiikerit karjuivat yöllä kiimaisessa kuutamossa
vanhojen palatsien raunioilla, ja he näkivät sinivihreän, suuren meren
etelässä, ja he iloitsivat suuresti. Missä he kulkivatkin, lauloivat ja
tanssivat he soittaen huiluillaan ja bansuleillaan. Jokaisessa majassa,
minne Samudra ja Ramja astuivat, täytti sanomaton ilo surulliset
sydämet, sillä Samudra toi tullessaan elämän hehkuvan halun, ja Ramja
oli kuin sydämen kaikkivuotava lempeä lohdutus. Ramjan tanssi oli
suloinen ja sytyttävä, hän tanssi niinkuin jumalallinen Apsara, joka
laskeutui taivaasta maahan karkeloimaan.
Niin kääntyivät he taas itään päin, sillä Samudra kaipasi kolkkoja
kallioita. He vaelsivat yli tasankojen ja vuorien, ja kaikkialla
alkoi uusi elämä, ihmiset voittivat omat valituksensa, he nostivat
rakennuksensa raunioista ja alkoivat viljellä paahtuneita vainioitaan.
Mutta yöllä, kun tähdet alkoivat loistaa yli kaukaisten, hämärien
vuorien, istui Samudra teltassaan mykkänä hyväillen toisella kädellä
bansulia ja toisella Ramjan kättä. Alakuloinen aavistus ahdisti hänen
sydäntään, eikä hän tiennyt, mitä se oli. Eikä hän enään voinut
bansulilla ilahuttaa itseään eikä heimoaan. Ja jo ennen aamunkoittoa
riistäytyi hän Ramjan hellästä syleilystä, sälytti telttansa ja lähti
hevosinensa erämaahan, yhä jylhempiin seutuihin.
Niin tulivat he valtakunnan rajalle ja sytyttivät nuotionsa pienen,
pyhän virran rannalle. Koko taivas oli sinä yönä veripunainen, ja
veripunainen oli virta. Oli niin hiljaista, että virran liejuinen
vesi näkyi tahmettuneen siitä hiljaisuudesta. Virran pohjasta nousi
toisinaan mustia, äänettömiä poreita, ja lotuskukkien alta kiiluivat
vihaiset, vihreät silmät. Kaikki nukkuivat paitsi Samudra, joka
katseli Ramjaa ja huokasi. Silloin loikkasi teltan aukosta iso musta
sammakko Ramjan kasvoille. Kirkaisten heräsi Ramja ja samassa hetkessä
kuului samanlainen kirkaisu joka toisesta teltasta. Mutta sammakko oli
kadonnut. Musta surma oli käynyt leirissä.
Seuraavana päivänä heittivät heimolaiset kuolleensa pyhään virtaan,
mutta Samudra itki Ramjan ruumiin ääressä: »Oi, minun kalleimpani,
elämäni, ystäväni, armaani, valittuni maailman kaikkien vaimojen
seassa!»
Samudra nousi, nosti Ramjan käsivarsilleen ja antoi ruumiin hiljaa
solua alas virtaan.
Ja niin lähti Samudra taas länteen päin. Ei hänellä ollut kiirettä eikä
hän puhunut koko matkalla. Miehet ja vaimot huokasivat, hevosetkin
huokasivat, ja kaikki vuoret päästivät raskaan huokauksen syvimmistä
kuiluistaan.
Kun Samudra pienen joukkonsa kanssa kulki Maharathan palatsimuurin
portista, näki hän isolla roviolla ruhtinaan ruumiin. Kuin katkennut
lotuskukka seisoi Amavasja rovion alla. Pagoodien temppelirummut
pärisivät ja pyhien uhriruohojen ja mogrukukkien haju täytti ilman.
Mutta Amavasjan takana seisoi vanha tietäjä Marana tukien häntä
kädellään, sitten kohotti hän kätensä aurinkoa kohden ja talutti nuoren
ruhtinattaren roviolle.
Valkoiseen, karkeaan lesken surupukuun puettuna nousi Amavasja hiljaa
roviolle, eikä hänen huulillansa liikkunut huokaustakaan, sillä hän oli
jo itkenyt sydämensä surut tyhjiin. Rovio leimahti äkkiä ilmituleen.
Niin kuoli Amavasja puolisonsa viereen niinkuin pyhät lesket kuolevat
ihanassa Indiassa.
Mutta Marana vei Samudran palatsin puutarhaan ja sanoi:
»Samudra, sinä palaat yksin!»
»Minä palaan yksin. Marana, Marana! Miksi ei surma suistanut minua!
Miksi kuoleman miekka on eroittanut minut ja Ramjan kuin murtuneen
sanan!»
»Kuule», vastasi Marana, »jotain salaperäistä on tapahtunut, musta
sammakko tuli palatsiin silloin kun sinä läksit.»
»Minä tiedän sen, se oli musta surma», vastasi Samudra.
»Siksi kannetaan Maharathan ja Amavasjan tuhka pyhissä uurnissa
pagoodiin, ja temppelirummut ilmoittavat sen yli valtakunnan.»
Mutta Samudra käänsi pois kasvonsa länttä kohden, jonne aurinko juuri
laski, ja sanoi:
»Maharatha, Maharatha, voitko sinä antaa minulle takaisin Ramjan, joka
oli kuin uudenkuun yö ja keltainen lotuskukka! Sinun uurnasi ääressä
papit polttavat pyhää mogruruohoa ja sinun armaasi tuhka on sekoittunut
sinun tuhkaasi. Mutta Ramjan, minun armaani, ruumis viruu nyt kaukana
vierailla mailla. Mistä minä enään löydän lohdun minun elämässäni!»
»Sinulla on bansulisi», sanoi Marana.
»Pyhä voima on vuotanut minun sielustani. Minä olen unohtanut minun
soittoni, minä olen unohtanut uskoni, mutta minä en voi koskaan unohtaa
minun rakkaintani. Minä ilahutin ihmisiä bansulillani, mutta en voi
nyt ilahuttaa sillä itseäni. Vereni on nyt kohtalon kirooma, kuuma,
levoton, leppymätön. Minun täytyy mennä, minun täytyy kiertää maailman
ääriin, sillä jalkojeni alla palaa tämä maa, jota Ramjan kepeä askel on
hyväillyt. Minulla ei ole maata, ei kotia, ei kotimaata, hyljätty on
minun heimoni ja sen siemen ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuomittu
kulkemaan paikasta paikkaan, ajasta aikaan!» Niin sanoi Samudra, kätki
kasvonsa ja itki käsiinsä.
Silloin tuli Maranan häntä säälii ja hän sanoi:
»Samudra, Samudra! Soimaa minua, minä neuvoin noutamaan sinua
palatsiin.»
»Miksi sen teit?», kysyi Samudra ja katsoi poispäin.
»Ihmisten onnen tähden, ethän sentähden vihaa vanhaa tietäjää?»
»Marana, en sinua vihaa, sinä olet pyhä mies ja pyhä oli sinun neuvosi.
Mutta täällä minä en kauemmin voi olla.»
Niin sanoi Samudra, jätti hyvästi ja lähti.
Ja niin kokosi Samudra taas hevosensa, telttansa ja läksi harvenneen
heimonsa kanssa. He vaelsivat, vaelsivat vuorikylästä vuorikylään,
kaupungista kaupunkiin ja valtakunnasta valtakuntaan. Ja heidän
jälkeläisensä vaeltavat vielä tänä päivänä pysähtymättä pitemmältä
mihinkään, muuttavat onnettomina, osattomina mustalaisina paikasta
paikkaan, ajasta aikaan.