Nuori lappalainen Juoksa ajeli valkealla porollaan tunturilla. Vaarat
loistivat valkoisina hänen silmissään ja lumitähdet kimmelsivät.
Hiljaa huojui hän pulkassaan, jälessä nuoraan sidottu ahkio, johon
oli sälytetty kodan kangas, padat, astiat ja muut taloustarpeet. Ja
Juoksa ajatteli yksinäistä elämäänsä tunturilla. Tähdet vilkkuivat kuin
silmäripsiään räpyttäen hänelle salaperäisinä ja kylminä korkeudesta
yli tunturien. Ja Juoksan valtasi sanomaton ikävä. Hän hoputti poroa,
joka juoksi läähätellen hänen edessään ja heitteli kavioillaan lunta
vasten hänen silmiänsä.
Ja siihen aikaan oli kuin kummallinen mykkyys laajassa Lapissa.
Mykkyys painoi luontoa ja ihmisiä. Harvoin visertelivät linnut, vain
riekot naureskelivat kuin pahat peikot pelottaen ja eksyttäen ajajia
ja erämiehiä. Ihmiset olivat umpikuljuisia ja mykkämielisiä, epäillen
katselivat he vierasta, jonka tulon hallin ärheä haukunta ilmaisi, eikä
tämä heleä haukunta tuonut vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä.
Silloin levitti ikuinen puolihämärä ikäänkuin tumman lepakonsiipensä
yli raukean, rajattoman Saamemaan. Sanattomina istuivat Lapin miehet
ja naiset sijoillaan tai puuhailivat arkoina arkiaskareissaan. Sillä
he eivät vielä silloin tunteneet laulun lohduttavaa taitoa, joiun
jumalallista sytytystä ilottomissa sydämissään. Heidän mielensä oli
kuin öinen luonto heidän kotansa ympärillä.
Juoksa ajeli hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin silojen sälinää ja
porokellojen kilkatusta. Kun Juoksa saapui tunturille, näki hän
allaan pienen joen uoman kiemurtelevan tunturien välitse. Hän katseli
kaukaisia, jäätyneitä jänkiä ja matalaa metsää, joiden rantojen
yllä levisi raukea, viheriä heloitus taivaalla. Oliko tämä hänen
luvattu maansa, olivatko nämä rannat hänelle pyhitettyjä, tännekö hän
pystyttäisi kotansa, tännekö toisi hän omansa, onnensa yönpuolen maasta?
Näitä mietti Juoksa istuessaan pulkassaan ja ajaessaan ylös tunturin
rinnettä. Mutta äkkiä kävi pitkä, leimuava säihke yli taivaan. Leimun
ja säihkeen syttyessä nosti hän katseensa aivan taivaan keskikohtaan.
Se velloi ja värjyi milloin rikinkeltaisena, milloin tiilenpunaisena,
se levisi ja kuohui nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoivat läntiseltä
taivaalta uudet tulikimput singota, itäiseltä taivaan rannalta sinkui
vastaan uusia sädesuihkuja, jotka ikäänkuin ristiaallokossa taittuivat
toisiaan vasten avaruuden alla. Tulimeri kohosi ja vaipui vähitellen.
Se loi koko seudun satumaaksi. Juoksan henki kohosi kokonaan leimuavaan
avaruuteen, joka heijastui ihmeellisillä väreiltään valkeaverhoisiin
tunturinseiniin. Hetken riehuttuaan vaalenivat, uupuivat ja liukuivat
tulikielet pohjoiseen ikäänkuin kadoten ammottavaan kitaan. Pohjoiselle
taivaanrannalle jäi vain väreilevä, leveä kultakirjokaari, valaisten
korven helmassa ajelevan yksinäisen lappalaisen.
Juoksa heilautti ajohihnaa, ja poro alkoi juosta alas rinnettä
joen rannalle. Pohjoinen, säteilevä kaari näytti hänestä nuorten
lappalaistyttöjen rintakoristukselta, joita nuoret saamisulhot heille
morsiuslahjoiksi antavat poroja vaihdettuaan. Ja taasen ajatteli
Juoksa omaansa, onneansa, jota tunnetta hän ei voinut pukea sanoiksi
eikä säveliksi. Kummallinen ahdistus ja levottomuus vaivasi häntä. Ja
kuta lähemmäksi hän ajeli joelle, sitä levottomammaksi hänen mielensä
muuttui.
Keski-yöllä hän saapui joelle. Hän pystytti sen rannalle kotansa, loi
sen ympärille lunta, ripusti räppänästä riippuvaan koukkuun patansa,
teki tulen, söi liemensä ja viskautui sitten peskiinsä puettuna
porontaljalle nukkumaan.
Hän heräsi yöllä. Hän oli ikäänkuin puoleksi horroksissa, puoleksi
valveilla. Hän tunsi, ikäänkuin maa hänen allansa olisi liikahtanut.
Mitä tämä merkitsi? Hän oli kuulevinaan askeleita. Hän nousi ja siirsi
oviverhon, mutta ei nähnyt ulkona ketään. Hän paneutui taas levolle.
Nyt kuuli hän, ikäänkuin joku olisi kuiskuttanut jotain hänen korvaansa
kotakankaan takaa. Hän kääntyi äkkiä ja kysyi kuiskuttajaa, mutta ei
saanut vastausta. Sitten kuuli hän, ikäänkuin joku olisi raaputtanut
kodan seinää, ja kaikki esineet, jotka hän oli ripustanut paikalleen,
putosivat maahan, ikäänkuin joku näkymätön olisi niitä viskellyt. Oliko
hän joutunut pahojen henkien heiteltäväksi? Hän ei tahtonut huutaa eikä
kirota, sillä hän tiesi, että sellaiset öiset kävijät eivät sellaista
suvaitse, ne voivat tappaa poron, tappaa hänetkin. Hän kuunteli taas,
mutta ulkona oli hiljaista. Hän kuuli poronsa kaapivan jäkälää kodan
ulkopuolella ja tyyntyi. Ehkä tuuli vain oli tehnyt kepposiaan. Hän
kääri porontaljan ympärilleen ja nukahti taasen.
Hän heräsi taas omituiseen meluun. Pata kuohui ja räiskähteli, ja
hiilos sen alla kiilui. Ja kun hän katseli tarkemmin, näki hän jotain
heilahtelevan edestakaisin kodassa. Pata heilahteli edestakaisin
niinkuin kirkonkello, ja hän oli kuulevinaan säveliä sen soinnussa,
ikäänkuin naisen äänen, joka hiljaa ja heleästi hyräili omituisia
sanoja. Hän nousi ja korjasi hiilosta, sillä hänen oli vilu. Silloin
hulmahti, ikäänkuin tunturilta olisi luistanut lumivyöry tai myrsky
olisi tahtonut nostaa koko kodan ilmaan. Tuli sammui. Juoksa kaatui
vuoteelleen. Juoksa jäi katselemaan tähtiä, jotka tuikkivat räppänästä.
Juoksasta tuntui, ikäänkuin hän olisi vaipumistaan vaipunut maan
alle, mutta tähdet loittonivat loittonemistaan, niin että ne
lopulta pienenivät aivan näkymättömiksi, ja silloin tapahtui jotain
aivan ihmeellistä. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kodan nurkassa
revontulien loimussa ihmeen ihanan neidon, joka oli puettu valkoiseen
sarkakäyhtiin, minkä ympärillä oli kimmeltävä solkivyö. Päässä
oli tytöllä valkoinen neljän tuulen lakki. Hänen pippurinruskeat,
suuret, syvät silmänsä paloivat kiehtovasti, niistä välähti ikäänkuin
kullankellertävä välke kuusta. Hän nosti kätensä, hän oli varoittanut
Juoksaa. Juoksa ei voinut siirtää silmiään immen ihanuudesta. Hän
aikoi nousta, mutta hän oli ikäänkuin taljaan kiinnitetty, hän toivoi,
että impi tulisi lähemmäksi, ja hän ajatteli: olisipa hän minun omani,
onneni.
»Mitä sinä tahdot minusta?»
Impi ravisti päätään.
»Onko tähän aarre kätketty? Mutta silloinhan olisi kattilan reuna
äsken muuttunut härän pääksi, härän päästä siemeneksi, siemenestä
sisiliskoksi! Miksi pata pelotti minua? Enhän näe vihreätä tulta. Onko
tähän paikkaan kaivettu kavallettu aarre?»
Taasen ravisti impi ihanata päätään.
»Jos sinä olet uni, niin toivoisin, etten koskaan heräisi? Jos sinä
olet ihmisen impi tai immen kuva, niin vastaa minulle! Jos sinä olet
tämän paikan haltiatar, niin häiritsenkö minä sinua?»
Impi nyökytti päällään ja katosi samassa. — Juoksa hieroi silmiään.
Oliko hän nähnyt unta? Hän oli vielä näkevinään ihanan immen, joka
katosi kodan oviverhon kautta. Sitten nukahti hän omiin ajatuksiinsa.
Juoksa ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi hirveään
ryskeeseen. Koko kota oli rysähtänyt hänen päällensä, ja oli jo
aamu. Sen näki hän tähdistä, jotka yöllä paloivat taivaalla suurina,
räpyttelevinä silminä, päivällä pilkoittaen pienempinä ja siristelevinä.
Juoksa kömpi kotansa alta vahingoittumattomana. Siitä arvasi hän, että
hän oli ollut tekemisissä hyvän haltiattaren kanssa. Mutta hän tiesi
myöskin, ettei haltiattaria saisi liian kauan kiusoitella. Hän valjasti
poronsa pulkkansa eteen ja sälytti kalustonsa ahkioon. Sitä tehdessään
hän kuuli kaukaista, kummallista laulua, ikäänkuin joku olisi ruvennut
puhumaan kummallisessa tahdissa, korostaen eri sanoja, jotka vähitellen
sulivat säveliksi. Se ääni läheni, ikäänkuin joku olisi kiitänyt
pulkassa alas tunturin rinnettä hänen ohitsensa. Mutta Juoksa ei nähnyt
ajajata eikä poroa, hän kuuli vain porokellon soivan ja ihmisäänen,
joka puheli yksitoikkoisesti ja keinuttavasti.
Nyt Juoksa kuuli selvästi sävelien sanat, ja ne sanat olivat ihania
kuin itse haltiatar, jonka hän oli nähnyt yöllä. Ja ne säveleet
tuntuivat hänestä nyt niin tutuilta, kuin olisi hän koko elinikänsä
kuunnellut niitä. Ne äänet puhuivat lapsen itkusta kätkyessä, joka
riippuu kodassa, miesten mutinasta, naisten naurusta, poroista ja
susista, kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Mutta ne näyt
ja kuulemat ikäänkuin etääntyivät hänestä itsestään, niin että
hän ikäänkuin vapautui niistä hetkeksi ja tunsi suloisen levon ja
lohdutuksen orpoisessa olemuksessaan. Laulu oli niin ihanaa kuulla,
että melkein itketti.
Iloisena Juoksa heittäytyi pulkkaansa ja leiskautti ajohihnalla kylkeen
poroa, joka tanssien hilpeästi tunturitanssiaan alkoi kiitää kuin
varjo lumella. Juoksa kuuli nyt uusia sanoja, uusia säveliä, ikäänkuin
joku ajaja hänen edellään olisi niitä heläytellyt iloksi itselleen ja
muille, tietäessään pian pääsevänsä tutuille tanhuville ja omaisten
paliskunnille. Tietämättään Juoksa alkoi matkia ääniä, joita hän
kuuli. Hän hyräili ja heläytteli niin, että tunturin seinä kajahti,
ja hän nautti omasta äänestään. Puhuiko kaiku vai puhuiko joku hänen
sisimmässään, sitä hän ei tiennyt, hän jupisi ja joikui, niinkuin hän
olisi ennen joikunut koko elinikänsä.
Ja Juoksa joikui lappalaispojasta, joka heittää suopungin poron
sarvien ympäri, ensi porostaan, huimasta hiihdosta, hypyistä yli
syvien kuilujen, pakkasen raikkaasta paukkeesta, susimetsästyksestä,
karhun kierrosta, manauksista ja loihduista, kaikista elämän nuorista
riemuista. Hän joikui lappalaistytöstä, joka kirkkoporollaan ajaa
keskelle markkinain temmellystä kirjavassa puvussaan, joikui häistä
ja hääiloista. Hän joikui revontulista, jäämeren yönpuolen maasta,
jonka rannoille paarma ajaa poron etsimään parempia jäkälämaita,
niinkuin ikävä ajaa tunturilappalaisen paikasta paikkaan. Juoksan
joiussa oli lentoa ja lohtua, joka lumosi koko hänen olentonsa,
niin ettei vilu tuntunut vilulta eikä ikävä ikävältä. Hän lauloi
Lapin pitkästä talvi-yöstä, kuusta, tähdistä ja lumesta, jotka ovat
oppaina eksyvälle erämiehelle. Hän lauloi järvistä, jängistä, pounun
hiiristä ja tunturikotkista, lauloi rakkaasta kodasta, rauhallisesta
yksinäisyydestä, arki-askarruksista tulen ääressä. Lopulta hän laikahti
laulamaan omista toiveistaan, omasta onnestaan, tunturipurojen
levottomasta lirinästä, vaivaiskoivun lehtien ensimäisistä pyöreistä,
vihreistä hiirenkorvista, kielavelgosta, Lapin satakielestä, joka
jokilaaksossa laulaa etelän tuoksuvista ruusutarhoista, tuhansien
sääskien tanssiessa sen ympärillä. Lempeästi hän lauloi kevään tulosta
ja auringon ensi säteistä. Hän lauloi nyt yhä raikkaammalla äänellä
aurinkolaulun, vanhan muinaislaulun ylivoimaisista, pyhistä urhoista,
seidoista, staaloista ja sankareista, jotka olivat unohtuneet Saamemaan
satojen vuosien puolihämärään...
Juoksa juoksutti poroa, tunturia ylös, tunturia alas. Jo näki hän
alhaalla kotia, joiden räppänistä sauhu nousi ilmaan kuin rihma, kuuli
koirien haukuntaa ja satojen sarviinsa sekaantuneiden, kaahaavien ja
kiimaavien porojen kellon ääntä, ja hän laikahti laulamaan suloisesta
ja solakasta haltiattaresta, jonka hän oli nähnyt ja joka oli hänet
näin ohjannut ihmisten ilmoille ja kaukaisille kotakunnille.
»Kito lekos rakis halti ahkoide, voijaa, voijaa, nana, nanaa ja varjol
ein, voijaa, voijaa, nana, nainaa, min vocoit, voijaa, voijaa, nana,
nanaa!»
Juoksa lauloi niin, että kaikki kotakunnat sen kuulivat. Vaimot ja
miehet kömpivät kodastaan kuulemaan sitä outoa ja ihanata laulua,
jota he ennen eivät koskaan olleet kuulleet. Juoksa ajoi ensimäiselle
kodalle. Sen edessä seisoi nuori lappalaistyttö. Tyttö katseli häntä
avoimilla, ruskeilla silmillään ihmeissään ja iloissaan. Ja siinä
katseessa oli ikäänkuin välkettä kuusta. Näkikö Juoksa unta, seisoiko
hänen edessänsä haltiatar vai oliko haltiatar vihdoinkin ohjannut hänet
hänen oman onnensa luo!
Ja lappalaistyttö nyökytti hänelle päätänsä, sillä hän tiesi jo tulijan
katsannosta, että tämä oli tullut häntä noutamaan yönpuolen maasta
päivänpuolen maahan, ottaakseen hänet omaksensa ja onneksensa.
»Sinä olet ihan minun mieleni mukaan ja ihana olet sinä katsella»,
puhuivat Juoksan silmät.
»Sinäkin, suuri sulhoni, päivänpuolen poika, olet minun mieleni
mukainen, ihanaa oli kuulla sinun lauluasi ja ihanaa on sinun kanssasi
ajaa kauas tuntemattomille tuntureille.» Niin vastasivat nuoren tytön
ruskeat, suuret silmät.
»Onko hyvä haltiatar saattanut minut sinun asumasijoillesi, osoita se
minulle», sanoi Juoksa.
Ja tyttö astui kohden ja päästi poron valjaista, ja siitä tiesivät
heimolaiset, että tyttö oli valinnut tuntemattomilta tuntureilta
tulijan.
Juoksa painoi tervehtien poskensa tytön poskeen ja ääni hänen sydämensä
syvimmässä joikui: »Ilmestys, ihanaiseni, sinä valittuni kaikkien
vaimojen seassa!»
Yön ja päivän päästä vaihtoivat he poroja. Häissään heläytteli Juoksa
lemmen joikujaan. Hän lauloi myös hyvälle haltiattarelle, joka oli
antanut hänelle joikujan jumalallisen taidon ja vaimon kaikkien
vaimojen seassa. Hän kaatoi hiukan viinaa maahan ja sanoi: »Hyvä
haltiatar, juo sinäkin minun hääviinaani!»
* * *
Juoksa ja hänen vaimonsa elivät hyvin kauan, ja heidän poronsa
sikisivät sadottain. Ja missä Juoksa kulkikaan tai minne hän kotansa
pystyttikään, siinä eivät haltiattaret enään koskaan häirinneet
hänen työtänsä tai hänen untansa, joko hän sitten valvoi tai nukkui.
Juoksa opetti joiun monille lapsilleen, ja niin levisi laulun
lempeä, lohduttava lahja yli koko suuren Saamemaan. Saamelaiset
olivat löytäneet oman itsensä — oman säveleensä. Tuntui ikäänkuin
musta mykkyys olisi lauennut, ikäänkuin kevään muuttolinnut
olisivat viserrelleet heidän kotansa päällä, jonka räppänästä näkyi
pala kirkkaansinistä taivasta. Ihmiset tulivat iloisemmiksi ja
onnellisemmiksi, ikäänkuin kauan kaivatun, armaan auringon kultainen
syrjä olisi kohonnut yli toivottoman taivaanrannan, ja pitkä, hirveä
hämärä olisi kohottanut tumman lepakonsiipensä, kadotakseen kaukaisten
tunturien taakse.