Köyhältä pojalta kuolivat vanhemmat, mökki myytiin, ja niin läksi hän
yksin maailmalle, eikä hänellä ollut muuta kuin kolme reikäleipää,
joita hän kantoi kainalossa. Niin kulki hän eteenpäin maantietä, ja
linnut visertelivät tienvarren puissa. Poika ei ymmärtänyt surra, sillä
hän oli aina rakastanut metsää ja korkeata mäkeä mökin takana, josta
hän oli katsellut kauas korven yli illanruskon ihmeellisiä maita,
joihin hän kerran oli toivonut pääsevänsä.
Niin kulki hän nyt eteenpäin maantietä, ja kun hän oli ehtinyt kolmen
kirkon taakse korkealle mäelle, tuli mäen alta häntä vastaan vanha
ukko, jolla oli harmaa mekko ja keltainen taulahattu päässä. »Auta
minua mäessä!», sanoi ukko. Poika auttoi ukon mäelle.
»Anna minulle, poikakulta, yksi noista reikäleivistä!», sanoi ukko.
Poika antoi ukolle reikäleivän.
Niin erosivat he, ja poika kulki taas eteenpäin. Hän kulki kolmen
kirkon ohitse ja tuli vielä korkeammalle mäelle. Mäen alta kompuroi nyt
vielä vanhempi ukko, jolla oli sininen mekko ja valkea tuohihattu. Ukko
sanoi pojalle: »Auta minua, sillä minä olen kovin vanha!» Poika auttoi
ukon mäelle.
Ukko sanoi: »Anna minulle toinen reikäleivistäsi, sillä minä en ole
syönyt kahteen vuorokauteen.»
Poika antoi ukolle reikäleivän.
Poika erkani ukosta, kulki taas eteenpäin ja söi marjoja. Kun hän oli
kulkenut yhdeksännen kirkon ohi, tuli hän kaikkein korkeimmalle mäelle.
Syvältä mäen alta kuuli hän valitusta. Siellä makasi maassa vanha ukko,
jonka yllä oli vanha, vihreä, kulunut mekko ja päässä vihreä naavahattu.
Hän näytti niin raihnaiselta kuin hän olisi ollut yhdeksänsadan vuoden
vanha. Niin ajatteli poika.
»Poikani, poikani», valitti ukko, »tule auttamaan minua, muuten minä
kuolen!»
Poika koetti auttaa ukkoa, joka oli raskas kuin kivi. Hän pinnisti
kaikki voimansa, mutta kun hän tarttui ukon käteen, sai hän ihmeellisen
voiman. Hän nosti ukon maasta ja talutti hänet mäelle.
»Taidan kuolla», sanoi ukko, »mutta jos sinä annat tuon leipäsi, niin
minä tästä elvyn!»
Poika antoi ukolle ainoan leipänsä. Hän ajatteli: »Ei hätää mitään,
koko metsä on marjoja täynnä.»
Ukko söi ja virkistyi, ja sitä mukaa kuin hän söi, nuoreni hän, ja
pojasta tuntui kuin ei vanhus olisi ollut häntä iäkkäämpi. Se vieras
nousi ja sanoi: »Kiitos, poikani, minä olen sama ukko, joka tulin
sinua vastaan jo kaksi kertaa tätä ennen, mene ja luota onneesi, sinä
kuljet hyvien haltioiden suojassa!» Vieras otti sauvansa ja lähti
astumaan. Poika lähti kulkemaan, mutta kun hän katsoi taaksensa, oli
vieras kadonnut. Poika ihmetteli sitä suuresti, ja kun hän nyt katsoi
eteenpäin siltä korkeimmalta mäeltä, näki hän taivaanrannalla ison,
valkean kaupungin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari. Hänen
mielensä tuli kovin iloiseksi, ja hyräillen kulki hän taas eteenpäin.
Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, lensi metsästä valkea kyyhkynen ja
istahti aidanseipäälle. Poika asteli nopeammin, mutta aina se kyyhkynen
lensi aidanseipäältä aidanseipäälle ja vikerteli. Nyt seisahtui poika
kuuntelemaan, mitä se kyyhkynen vikerteli.
»Anna mulle murunen, anna mulle murunen!», vikerteli se valkea
kyyhkynen.
»Kaikki olen antanut eräälle hyvin vanhalle ukolle», vastasi poika.
»Anna mulle murunen, anna mulle murunen», vikersi taas metsäkyyhkynen.
Poika alkoi kaivaa taskujaan ja löysi sieltä yhden murusen, joka oli
pudonnut hänen kotinsa pöydältä hänen taskuunsa. Hän otti sen murun
varovasti taskustaan ja heitti sen kyyhkyselle. Iloisesti lensi
kyyhkynen, noukkasi murun ja pyrähti aidanseipäälle. »Minä olen sen
vanhan ukon kyyhkynen, seuraa minua, niin onni seuraa sinua!», vikersi
kyyhkynen.
Poika alkoi nyt ilosta tanssia maantiellä, kyyhkynen lensi edellä ja
poika seurasi sitä, ja niin tulivat he vihdoin kauan matkattuaan siihen
valkeaan kaupunkiin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari.
Poika kulki portista kaupunkiin ja kyyhkynen lensi edellä. Poika
kulki kummallisia katuja ja ahtaita kujia ja hän ihmetteli kaikkea.
Hän näki vanhoja tiilikattoisia taloja, joissa oli lyijyakkunoita.
Ne talot kallistuivat toisiansa vastaan kuin punapipolakkiset vanhat
tontut. Hän näki hienojen prinsessojen ikäänkuin näyssä ajavan
ohitsensa seitsenlasivaunuissa, näki munkkien kulkevan saatossa isoihin
kirkkoihin. Siellä humisivat hopeiset urut ja akkunat loistivat täynnä
kummallisia maalauksia. Ja korkealla mäellä oli vanha linna, jossa
oli neljä tornia, ne kuvastuivat jokeen ja seisoivat siinä ikäänkuin
päällään. Yli joen pingottuivat vanhat sillat, ne jytisivät, kun nuori,
sinisilmäinen ratsastaja puettuna punaiseen viittaan ja kultanyöriseen
takkiin, kupeella miekka, kannusti kirjavan saattojoukkonsa edellä
linnan portista merelle päin. Kaukana rannalla näkyi vihreä huvilinna
kalliolla, jota vasten meren vihreät aallot kohosivat.
Ja kun poika kysyi, kuka se nuori ratsastaja oli, niin hänelle
sanottiin, että se oli nuori, iloinen herttua, joka asui siinä
nelitornisessa linnassa.
Poika ei koskaan ollut aavistanut, että maailmassa voi löytyä niin
paljon komeutta ja kummallisia asioita. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei
siinä kaupungissa ollut metsää, vain kirkkojen ympärillä oli vanhoja,
surkastuneita puita. Poika huokasi ja kulki taas eteenpäin. Niin tuli
hän hiljaiselle syrjäkadulle ja seisahtui pienen kaksikerroksisen,
kummallisen talon eteen. Ja kyyhkynen, joka oli seurannut poikaa koko
matkan, lensi nyt sen vanhan talon tiilikaton räystäälle. Siinä talossa
oli pieniä, viheriälle vivahtavia kahdeksanruutuisia akkunoita. Hän jäi
katselemaan niitä akkunoita, joiden takana oli vanhoja, homehtuneita,
vasikannahkakantisia kirjoja. Toiset kirjat olivat messinkihakasilla,
ikäänkuin suurilla sineteillä, suljetut, toiset kirjat olivat auki
selkosen selällään niinkuin päivänpuoleisten talojen portit. Hän
alkoi lukea niitä kirjoja. Niissä oli isot, punaiset alkukirjaimet,
joiden ympärillä oli outoja kuvioita. Tuuli liikutti lehtiä, ne
aukenivat ikäänkuin itsestään ja hän luki lukemistaan silmät suurina
ja kirkkaina. Hän luki mitä ihmeellisimpiä satuja kaukaisista maista,
joiden takana kasvoi palmupuita ja suuria aarniometsiä.
Eräässä akkunassa oli kiiltäviä vaskipiirroksia. Hän näki niissä
kuvattuina vanhoja taloja vinttikaivoineen, suihkulähteineen, vanhoja
kirkkoja ja samanlaisia pyhimyskuvia, joita hän oli nähnyt kirkonkin
akkunoissa. Ja ne kuvat olivat hänen mielestänsä kauniimpia kuin itse
kaupunki. Mutta hän kaipasi niissä kuvissa puita, pilviä ja sinistä
taivasta. Silloin muisti hän kotiseutunsa taivaan ja katseli ylös.
Nyt huomasi hän yliskamarin akkunassa ihmeen ihanan neitsyeen, jolla
oli valkea puku. Ja valkea metsäkyyhky istui nyt hänen kädellään. Ja
se valkohipiäinen neitsyt, jonka huulet olivat kuin kaksi pientä,
punaista sydäntä, hymyili hänelle herttaisesti ja nyökytti päätään.
Poika nyökytti myös päätään. Se on varmaankin prinsessa, ajatteli
poika ja hymyili. »Eihän se ole mikään prinsessa, onpahan vain
vaskenpiirtäjän nuorin tytär», vikerteli kyyhkynen. Ja nyt huomasi
poika puodissa vanhan vaskenpiirtäjän, joka istui kolmihaaraisella
rautajakkaralla messinkisankaiset, pyöreät silmälasit otsalla ja
piirteli teräskaivertimella vaskilevyyn kuvia.
Kyyhkynen vikerteli: »Piirrä, piirrä!» ja poika oli piirtävinään ja
tuli hyvin iloiseksi. »Katso, mitä sinulle pudotan», vikerteli taas
kyyhkynen ja nykäsi rinnastaan valkoisen sulan. Sulka leijaili pojan
käteen ja hän pisti sen povelleen. »Se on taikasulka», vikerteli taas
se valkea metsäkyyhky, »se on metsän lahja sinulle siksi, että aina
rakastit metsää. Kun kerran saat valita itsellesi vaimon, niin sipaise
sulalla naisen huulia, niin saat suun puhumaan sydämen suoria sanoja.»
Niin vikerteli kyyhkynen ja lisäsi: »Käy huoneeseen, siellä onni sinua
odottaa!» Ja samassa lensi kyyhkynen nuoren tytön kädeltä, se liiteli
pois yli kaupungin tiilikattojen yli yhdeksän kirkon metsään, mistä se
oli tullutkin.
Poika meni puotiin, katseli seiniä, puupiirroksia ja hyllyjä, joilla
oli vanhanaikaisia kirjoja ja vaskilevyjä. Poika seisahtui ukon
taakse, joka ei työnsä innossa huomannut mitään. Poika katseli, kuinka
ukko taitavalla kädellä piirteli teräskaivertimella kuvia kylmään
vaskeen, ja ne kuvat muuttuivat ihan kuin eläviksi. Mutta poika arveli
itsekseen, että kuvista puuttui jotain, mutta mitä, sitä hän ei voinut
selittää.
Vihdoin huomasi ukko pojan ja sanoi: »Mitä sinä tarkastat, eivätkö ne
ole mielestäsi hyviä?»
»Kyllähän ne ovat hyviä, mutta niistä puuttuu jotakin», sanoi poika
hämillään.
»Onpa sinulla muka tarkka silmä», naureskeli ukko, »mitäpäs niistä
puuttuisi?»
»Niistä puuttuu metsän puut ja taivas», sanoi poika ujolta äänellä.
»Täällä ei metsä viheriöitse, ja taivas on liian kaukana maasta»,
murahti ukko, »minä olen ne ihan unohtanut. Mutta kuka sinä olet?»,
kysyi vanhus.
»Minä olen köyhän metsävahdin poika», vastasi poika. »Vanhempani
kuolivat, lähdin maailmaan ohi yhdeksän kirkon, kyyhkynen lensi
edelläni, se neuvoi minua tulemaan tänne. Äsken se lensi nuoren
neitsyeen kädeltä, mutta sitä ennen se neuvoi: piirrä, piirrä!»
»Kovin sinä olet vielä nuori ja kokematon», sanoi ukko. »Minulla
on kolme tytärtä toinen toistaan kauniimpia, ja kaikilla on oma
neitsytkammionsa, mutta he eivät muista aina isäänsä, sillä isäkin
unohtaa heidät toisinaan. — Minäkin olin nuori ja rakastin metsää
niinkuin sinä, mutta nyt olen hyvin vanha ja väsynyt.» Niin sanoi vanha
vaskenpiirtäjä.
»Kukas te sitten olette?», kysyi poika.
»Minä olen herttuan hovivaskenpiirtäjä. Koska kyyhkynen neuvoi sinua
piirtämään, niin ota kaiverrin ja kaiverra tähän vaskeen metsiä,
taivasta ja muuta semmoista!», sanoi vanhus hymyillen.
Poika otti kaivertimen käteensä ja alkoi piirrellä ikäänkuin näkymätön
käsi olisi ohjannut kaiverrinta. Hän piirsi vaskeen kotimökkinsä.
»Mistä sinä poika olet oppinut piirtämään?», kysyi vanha vaskenpiirtäjä
ja katseli ihmeissään pojan piirrosta.
»Ei minua kukaan ole opettanut», vastasi poika.
»Sinussa asuu joku hyvä henki, minä otan sinut tästä päivästä lähtien
oppiini.»
* * *
— Ja niin jäi se metsävahdin poika sen vanhan vaskenpiirtäjän luo. Hän
piirteli ja raappi taas, niitä oli piirtänyt, sillä hän huomasi, ettei
piirtäminen ollutkaan niin helppoa kuin hän ensin oli luullut. Mutta
kun muut nukkuivat yöllä, hiipi hän verstaaseen, katseli ukon töitä ja
koetti niitä jäljitellä. Hän piirteli vanhoja taloja, linnan torneja,
kirkkoja ja pyhimysten kuvia, mutta hän ei ollut niihin kuviinsa
tyytyväinen. Ja kun hän päivällä sai viedä herttuan hoviin ukon
vaskipiirroksia, näki hän usein ullakon ikkunassa sen ihmeen ihanan
tytön, mutta hän ei uskaltanut katsellakaan tytön silmiin, sillä hän
oli huomannut, että kaksi nuorta miestä kulki usein syrjäisellä kadulla
katsellen yläkertaan, missä vaskenpiirtäjän tyttäret asuivat. Hän sai
tietää, että ne olivat herttuan hovipiipari ja hovihelmenneuloja.
Niin asui poika kolme vuotta siinä talossa. Hän oppi ukolta taidon, ja
hän saattoi jo omin päin piirrellä kaikkea, mitä hän kaupungissa näki
kummallista. Mutta hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. Yksin verstaan
viereisessä huoneessa huokaillessaan muisteli hän lapsuutensa iloisia
aikoja, jolloin hän kulki kotimetsänsä sinisiä polkuja. Ja silloin
otti hän salaa kyyhkysen rintasulan povestaan hyväillen sitä. Niin
unohti hän surunsa ja nukahti hymy huulilla. Aamulla ryhtyi hän taas
työhönsä, ja ukko ihmetteli, miten poika oppi yhä enemmän, ja antoi
hänelle vanhoja, viisaita kirjoja luettavaksi. Niitä poika nyt luki
joutohetkinään ja tuli yhä taitavammaksi työssään.
Kun nuorukainen täytti neljätoista vuotta, sanoi vanha vaskenpiirtäjä
hänelle: »En ole niin köyhä kuin luulet, minulla on kolme kirstua
täynnä hopearahoja. Isoimman kirstun saa vanhin tyttäreni, toisen
kirstun saa keskimmäinen ja pienimmän kirstun saa nuorin tyttäreni
myötäjäisinä. Minä olen sinuun tyytyväinen. Mene ensi yönä vanhimman
tyttäreni neitsytkammioon, laskeudu hänen vierellensä vuoteeseen ja
puhu sydämesi asia hänelle, se on tämän maan tapa. Herttua on niin
määrännyt, että jollet ensi yönä mene kosimaan vanhinta tytärtäni,
tulee huomenna herttuan pyöveli ja heittää sinut tornista kuiluun»,
peloitteli ukko piloillaan.
»Mutta ehkei vanhin tytär minusta välitä?», virkkoi poika peloissaan.
»Välittää kyllä», sanoi ukko, »hän sanoi sen minulle äsken.»
»Mutta jos hän jo on ollut toisen oma», sanoi poika.
»Siinä tapauksessa täytyy hänen viettää häitä sen toisen kanssa»,
lausui ukko.
Poika laskeutui yöllä itkien vuoteelleen, hän ajatteli peloissaan,
miten pyöveli hänet huomenna heittäisi tornista. Hän ajatteli samalla
rakkaita metsiään ja järviään. Silloin muisti hän metsäkyyhkysen ja
sen pudottaman rintasulan. Iloisena kulki hän vanhimman tyttären
neitsytkammioon. Hän otti povestaan sulan, hipaisi sillä nukkuvan
tyttären huulia, ja muistaen kyyhkysen neuvon kysyi hän: »Hyräjä huuli,
onko sinulle kukaan suuta suonut?»
»Hovin helmenneuloja», vastasi huuli.
»Mene ja sano se isällesi huomenna!», sanoi poika. Sitten meni poika
alas verstaaseen ja nukahti vuoteelleen.
Seuraavana päivänä sanoi vaskenpiirtäjä: »Minä koettelin sinua ja sinä
olet kestänyt koetuksen. Huomenna viettää vanhin tyttäreni häänsä hovin
helmenneulojan kanssa.»
Poika jäi taloon. Hän kävi päivä päivältä yhä viisaammaksi ja
varmemmaksi työssään, niin että itse herttua pyysi saada nähdä hänen
töitänsä.
»Etkö sinä voi ilahuttaa minua?», sanoi herttua. »Minä en enään
ratsasta huvilinnaani, sillä minun on ikävä, minä en ole liikkunut
linnastani kolmeen vuorokauteen».
Mutta poika ei tiennyt mitään neuvoa.
— Kului taas kolme vuotta. Poika täytti nyt seitsemäntoista vuotta.
Silloin sanoi vaskenpiirtäjä, että pojan täytyy naida keskimmäinen
tytär, muuten pyöveli heittäisi hänet tornista vielä syvempään kuiluun.
Poika itki taas vuoteellaan, sillä mieluummin tahtoi hän kuolla kuin
naida sen keskimmäisen tyttären, jonka hän tiesi uskottomaksi. Hän
tiesi, ettei hän voisi paeta siitä kaupungista, sillä vartijoita oli
joka portilla. Ja silloin katui hän, että hän ollenkaan oli lähtenyt
kotoa. Hän muisti ukon, joka oli tullut häntä vastaan tiellä. Hän
muisti myös metsäkyyhkysen. Se ei ainakaan olisi pettänyt häntä, olihan
se lentänyt suoraan metsästä, joka aina oli rakastanut häntä. »Seuraa
minua, niin onni seuraa sinua!», oli kyyhkynen sanonut, ja nyt muisti
poika kyyhkysen neuvon.
Hän kulki hyräillen keskimmäisen tyttären neitsytkammioon. Yöllä otti
poika povestaan sulan, hipaisi sillä tyttären huulia ja kysyi: »Hyräjä
huuli, onko sinulle kukaan suuta suonut?»
»Hovipiipari!», vastasi huuli.
»Mene ja sano se isällesi huomenna!», sanoi poika.
Seuraavana päivänä käski vanha piirtäjä pojan puheilleen.
»Minä koettelin sinua. Sanoin niin vanhimmalle kuin keskimmäisellekin
tyttärelleni, etteivät he saa periä hopea-arkkuja, jolleivat mene
sinulle morsiamiksi. Huomenna viettää keskimmäinen tyttäreni häänsä
hovipiiparin kanssa.»
Poika jäi yhä taloon. Hän oli nyt niin taitava, että häntä sanottiin
taitavimmaksi vaskenpiirtäjäksi, mitä siinä kaupungissa koskaan oli
ollut. Mutta poika ei ollut siihen tyytyväinen. Hänen sydämensä suri,
hän ajatteli öin päivin sitä nuorinta tytärtä, joka oli niin ihmeen
ihana, ettei maassa missään sen vertaista. Hän unohti syömisensä ja
juomisensa. Hän kuljeskeli iltasin surullisena pitkin kaupungin ahtaita
katuja. Hän tunsi ikäänkuin hän ei voisi siellä hengittää, hän näki
vain pilven raosta hiukan sinistä taivasta korkeiden kattojen välistä.
Ja surkastuneet puut kirkkojen ympärillä ikäänkuin moittivat häntä
siitä, että hän oli jättänyt metsän ikuisen vihreät puut, heleät järvet
ja kirkkaan, sinisen taivaan. Hän itki mennyttä onneansa ja rauhaansa,
sillä hän ajatteli, että vaskenpiirtäjän nuorinkin tytär pettäisi
hänet samalla lailla kuin vanhemmatkin sisaret olivat tehneet. Hän
kulki arastellen verstaaseen, suruissaan alkoi hän piirtää vaskeen
kotiseutuansa. Hän piirsi sen puut, järvet, laaksot, korkeat mäet,
hän piirsi, piirsi, ja ikäänkuin taian kautta syntyi vaskelle mitä
ihmeellisimpiä satuolentoja, suloisia metsänimpiä ja sinipiikoja, jotka
seppeleet päässä tanssivat viileiden lähteiden ympärillä kuutamossa.
Ja kaikki ne olivat sen nuorimman tyttären näköisiä. Kyynel silmässä
nukahti hän jakkaralleen. Kun vanha vaskenpiirtäjä seuraavana aamuna
tuli verstaaseen, näki hän pojan ihmeelliset työt. Vanha vaskenpiirtäjä
ei koskaan ollut sellaisia nähnyt. Hän hymyili ihastuksissaan, herätti
pojan ja sanoi:
»Herttua on sairas, hän suree nuoren sydämensä ihan kuoliaaksi, sillä
hän kaipaa ihanaa prinsessaa, joka asuu kaukana meren takana. Vie nämä
vaskitaulusi herttualle, niin hän ilostuu!»
»Eihän nämä mitään ole, ikävissäni minä ne kaiversin», vastasi poika.
Poika vei vaskitaulut herttualle. Kun hän näytti vaskipiirroksensa
hovissa, ihastui herttua ikihyväksi ja sanoi:
»Nämä ovat suuren taiturin työtä, mitä otan sinut vanhan
vaskenpiirtäjän kuoltua hovipiirtäjäkseni. Sinä muistutat minulle
näillä kuvilla, että raikas metsä meren rannalla kutsuu minua
helmaansa. Tänään ratsastan minä huvilinnaani, huomenna minä lähden
purjehaahdellani kaukaisen meren taakse. Etkö sinä tahdo mitään
palkkaa?»
»Minä tahdon pois täältä», sanoi poika.
»Odota, kunnes minä palaan», sanoi herttua ja taputti poikaa olalle.
»Minä odotan, kuten käskette», sanoi poika ja lähti.
Nyt kulki pojan maine kautta koko maan. Ihmiset tulivat katsomaan
pojan ihmeellisiä töitä, he tilasivat vanhalta vaskenpiirtäjältä
vaskipiirroksia, jokainen tahtoi niitä nyt omikseen. Nyt alkoi
verstaasta kuulua aamusta iltaan ahkera pauke, mutta illoin oli poika
suruissaan, hän surkastui surkastumistaan, hänen silmänsä ikäänkuin
paloivat tuskasta, posket kävivät kuopalle ja yöllä itki hän kunnes
nukahti, sillä hän ajatteli aina sitä ihanaa vaskenpiirtäjän nuorinta
tytärtä.
Kun poika oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, kutsui vanha mestari
hänet puheilleen ja sanoi: »Yhdeksän vuotta olet sinä uskollisesti
palvellut minua, ja minä olen ollut sinuun hyvin tyytyväinen.
Herttualta on tullut sana, että hän pian saapuu nuoren prinsessansa
kanssa kaukaa meren takaa, jonne hän vei vaskipiirroksesi
huomenlahjana. Nyt määrää herttua, että sinun täytyy tänä yönä mennä
nuorimman tyttäreni luo ja kosia häntä kuten maan tapa vaatii. Jollet
tottele, niin heittää pyöveli sinut kivi kaulassa meren syvyyteen»,
uhkasi ukko piloillaan.
Poika purskahti itkuun.
»Mitä sinä itket, sinä saat kaikki kolme hopeakirstuani, saat ihanimman
tyttäreni ja lisäksi antaa herttua kalliin huomenlahjan», sanoi
vaskenpiirtäjä.
»Minä tahdon pois», sanoi poika, »sinun nuorin tyttäresi pettää minut
niinkuin pettivät toisetkin tyttäresi.»
»Muista sanani, älä ole uppiniskainen, kuoleman haastolla käskee tämän
herttua!», sanoi vanha ukko teeskennellyn ankaralla äänellä ja hymyili
itsekseen.
Seuraavana yönä itki poika silmänsä sairaiksi, mutta kun hän oli
tarpeeksi itkenyt, nosti hän päänsä pystyyn ja sanoi itseksensä: »Minä
menen neitsytkammioon, mutta ennen annan upottaa itseni mereen kuin
suostun petolliseen naiseen.»
Poika nousi ja hiipi neitsytkammioon. Ruusukankaisella vuoteella, jonka
yläpuolella oli sinisilkkinen tähtiteltta, makasi nuorin tytär. Tytär
hymyili ja sanoi: »Tule tänne!»
Vakavana astui poika tyttären luo ja istui vuoteelle hänen viereensä.
»Mikset puhu minulle mitään?», sanoi tytär.
»Mitäpä minä sinulle puhuisin», vastasi poika.
»Mikset sinä katsele minua?», sanoi taas tytär eikä enään hymyillyt.
»Minä en saa, en uskalla.»
»Kyllä sinä saat, jos uskallat.»
»Minä en tahdo.»
»Mikset sinä tahdo?»
Poika vaikeni.
Sitten tyrkkäsi tytär veitikkamaisesti poikaa kylkeen ja sanoi: »Sinä
olet niin omituinen.»
»Niin, minä olen tyhmä ja omituinen.»
»Oletko sinä minulle vihainen?», sanoi tytär.
»En minä tiedä», vastasi poika ja katseli poispäin.
»Kyllä minä tiedän, sinä et muistele minua», sanoi taas tytär.
»Minä muistan liian paljon, yhdeksän vuoden kuluessa on minua vain
petetty, minä en usko enään sinisiin silmiin», sanoi poika ja huokasi.
»Sinä olet häijy», sanoi tytär ja peitti valkeilla käsillä silmänsä.
»Isäsihän minua pakottaa. Luuletko sinä, että minä tulen tänne isäsi
hopeakirstujen takia, ennen saa pyöveli heittää minut kivi kaulassa
mereen», sanoi poika.
Silloin ihana vaskenpiirtäjän nuorin tytär vaikeni, käänsi pois
kasvonsa ja itki kauan ja rajusti, kunnes nukahti kyyneliinsä.
Poika katseli surullisena tytön valkoista kättä. Hän muisti, kuinka
hän ensi kerran oli tullut tähän taloon. Yliskammiosta oli hän luullut
prinsessan hänelle hymyilleen ja sen prinsessan valkealla kädellä oli
istunut valkea kyyhkynen. Silloin poika otti kyyhkysen taikasulan
povestaan. Kauan katseli hän huulia, jotka olivat kuin kaksi pientä,
punaista sydäntä. Hän hipaisi tutisevalla kädellä huulia ja kuiskasi
vapisevalla, hiljaisella äänellä: »Hyräjä rakas, hempeä huuli, ken
sulle on suuta suonut!»
Silloin aukenivat huulet itsestänsä, ja ne sanoivat suloisesti
hymyillen:
»Kerran vain hyttysen hoikka koipi hipaisi huulta keveästi».
Tämän kuultuaan poika kiersi kätensä sen tytön kaulaan ja nukkui
nuoresta onnesta kylläisenä sille ruusukankaiselle vuoteelle, jonka
yläpuolella oli silkistä kudottu tähtitaivas.
Mutta silloin tuli metsäkyyhkynen ja vikisi koko yön räystäällä.
Kun he aamulla heräsivät, seisoi vanha vaskenpiirtäjä vuoteen vieressä
ja sanoi:
»Kuule poikani, sinä olet kestänyt tämänkin koetuksen. Minulla ei ollut
mitään hopeakirstuja, sinä saat nuorimman tyttäreni, hän oli kallein
aarteeni. Tahdotko jäädä luokseni?»
Silloin vikersi metsäkyyhkynen räystäältä:
»Tule metsään, tule metsään!»
»Minä tahdon metsään, missä kotimökkini oli!»
»Hyvä niin, muuta sinne. Tässä saat lippaan täynnä kalliita kiviä,
kättesi työllä olet sinä ne ansainnut. Minä jään tänne kuolinpäivääni
saakka ja piirtelen vaskeen, kuten ennenkin, kunnes kuolema pudottaa
kaivertimen kädestäni.» Niin sanoi vanha vaskenpiirtäjä.
Sitten vietettiin iloiset häät. Herttua, joka oli palannut meren takaa
nuoren prinsessan kera, lähetti huomenlahjaksi tähtiotsaiset hevoset
ja seitsenlasivaunut, ja niissä ajoivat vaskenkaivertajan tytär ja
metsävahdin poika ohi yhdeksän kirkon pojan kotijärven rannalle, jonne
he rakensivat itsellensä vihreän huvilan.
Siellä poika kaiverteli yhä ihanampia kuvia, ja hänen maineensa kulki
kaukaisten maiden ja merien taakse.
Eräänä iltana istuivat kaivertaja ja hänen nuori vaimonsa parvekkeella
katsellen kauas järvelle. Silloin lensi metsästä valkea kyyhkynen ja
istuutui räystäälle vikertämään. Silloin alkoi vaskenkaivertaja kertoa
vaimolleen kuinka hän monta vuotta sitten lähti kotoaan ja kuinka häntä
vastaan tuli kolme ukkoa.
Silloin vikerteli kyyhkynen:
»Tiedätkö, kuka se vanha ukko oli?»
»Kuka se ystävällinen ukko oli?» kysyi nuori vaskenkaivertaja ja
katseli hymyillen vaimoansa.
»Se oli vanha metsä!», vastasi kyyhkynen.
»Entä sinä itse, pieni, valkea kyyhky?», kysyi taas vaskenkaivertaja ja
tarttui vaimonsa käteen.
»Minä olen metsän henki», vikersi kyyhkynen ja pyrähti iloisesti
metsään.