Hyvin vanhassa kaupungissa asui vanha kelloseppä, joka kävi vetämässä
tornikellon käymään. Neliskulmaisessa tornissa oli neljä kellotaulua,
tosin ne kävivät mikä neljännestunnin edellä mikä neljännestunnin
jälessä toinen toisistaan, mutta ihmiset olivat jo ammoisista ajoista
siihen tottuneet, että yksi osa kaupungin asukkaista eli joko edellä
tai jälellä ajastaan. Ihmiset olivat tyytyväisiä siihen, ettei se
vanhanaikuinen kello kokonaan seisahtunut. He rakastivat kaikkea, mikä
oli vanhaa ja varmaa, ja he pelkäsivät kaikkea, mikä oli uutta ja outoa.
Uudenvuoden aattona oli vanha kelloseppä pistäytynyt »Kolmen kannun»
ravintolassa ja oli tavannut siellä kaupungin vaakamestarin ja
kaupungin piiparin, joka samalla oli kaupungin rakkari. Nämä miehet
olivat soittotaitoisia miehiä, kelloseppä soitti viulua, vaakamestari
klanettia ja rakkari huilua. Soittaessa he toisinaan tulivat hyvin
toimeen, mutta kannuja kallistaessa he tavallisesti riitaantuivat.
Kelloseppä oli suorasukainen ja ärtyisä mies, vaakamestari pyylevä ja
viekas ja rakkari ilkeä, kavala ja kujeellinen.
Tällä kertaa he vastoin tavallisuutta istuivat levollisina, sillä
uudenvuoden yönä kellon kahtatoista lyödessä piti heidän yhdessä
soittaa uudenvuoden tuloa kirkontornista. Samalla olivat he päättäneet
pitää pienet juomakemut tornissa. Kelloseppä lähti edellä kirkonkelloa
vetämään, muut lupasivat tulla hetken kuluttua.
Kelloseppä istui nyt tornissa katsellen pienestä neliruutuisesta
akkunasta »Kolmen kannun» ravintolan porttia. Sitten kurkisti hän
raollaan olevasta lattialuukusta ja näki isot, raskaat kellon painot.
Hän oli väsynyt, hän aikoi odottaa tovereitaan auttamaan painojen
nostamisessa. Hän otti taskukellon esille. Mutta mikä ihme! Viisarit
alkoivat pyöriä ympäri. Mikä kelloa riivasi? Hän ravisti sitä, hän
nosti sen korvalleen, mutta se alkoi pyöriä yhä hullunkurisemmin. Hän
pisti nenälasit silmilleen, asetti kellon pöydälle ja alkoi purkaa
sitä. Hän purki sen sisukset, taulun, lämsät, vasarat ja vieterit,
mutta kun hän pienellä teräspuikolla koetti eroittaa pieniä esineitä,
tarttuivat ne kuin noiduttuina toisiinsa. Hän purki ja koetti liittää
kaikki osat taas paikoilleen, mutta aina ne vaan tarttuivat kuin
taikavoimalla toisiinsa. Kelloseppä kynsi korvallistaan ja arveli, että
viini vielä sumensi hänen aivojaan, hän pisti kellon taskuunsa, otti
viulun viululaatikosta ja alkoi näppäillä ja virittää kieliä.
Niin istui kelloseppä tornissa odotellen remuveikkojaan. Mitä hän nyt
tekisi, ellei vaakamestarilla eikä rakkarillakaan olisi kelloa, sillä
usein rakkari antoi kellonsa pantiksi »Kolmen kannun» isännälle, ja
vaakamestarin vanhaan »perunakelloon» ei hän luottanut. Mutta kyllähän
hän myöhemmin ehtisi kotona käydä, mutta jos hän nyt lähtisi, valuisi
viini parempiin suihin.
Tunnin kuluttua kuuli kelloseppämestari, miten kirkontapulin rappusista
alkoi kuulua kolinaa, hapuilevia, hoipertelevia askeleita. Lattialuukku
paiskattiin auki ja aukkoon ilmestyi kaksi päätä, vaakamestarin
kuunaama ja tihruiset, pienet porsaan silmät ja pyöreä nenä sekä
rakkarimestarin pitkät, kulmikkaat kasvot, joiden keskellä loisti
pitkä, punainen, kyhmyinen pöllön nenä, joka riippui yli suun, ja
leuasta pisti esiin hiukan eteenpäin korkkiruuvin muotoinen piikkiparta
vihreän kaulahuivin yli.
Kun kelloseppämestari kertoi heille ihmeellisistä taskukellonsa
kujeista, vilkutti rakkari silmää vaakamestarille. Mutta kun kelloseppä
yhä oli nyrrillään, veti rakkari kellon taskustaan, lohdutti häntä ja
sanoi:
»Tässä on kello, joka käy! Kellomestari, sinä olet nähnyt uudenvuoden
yön ihmeitä! Katsos, kohta seisoo aurinko paikallaan, aikaan syntyy
juopa, josta nähdään ijäisyys kaikkine ilmeineen, vuoret avautuvat,
aarteet kohoavat maan pinnalle ja vesi muuttuu viiniksi.»
Samassa vetivät rakkarimestari ja vaakamestari turkkinsa alta esiin
viinileilit.
Sitten alkoivat he maistaa leilistä ja viini alkoi kiertää
heidän suonissaan. He unohtivat koko kaupungin alhaalla, sen
vanhoista taloista tuikkivat juhlatulet ja tähtipoikien punaiset
paperitähtilyhtyjen liikkuvat valot kaduilla.
Kelloseppä sanoi: »Kuules, rakkarimestari, voinko minä luottaa sinun
kelloosi? Jälkeen kahdentoista täytyy minun vetää kirkonkello,
muuten se vehkeilee koko vuoden. Muistuttakaa, hyvät miehet, kun
kello on lyönyt kaksitoista, sillä muuten käy hullusti. Ettei vaan
kirkonkellokin olisi tänä yönä noiduttu!»
Vaakamestari sanoi: »Varmasti tänä yönä tapahtuu ihmeitä!», ja vilkutti
silmää rakkarimestarille, joka sanoi ynisevällä äänellä:
»Ja muistakaamme, että me olemme toimellisia ja tarkkoja
soittomestareita. Kun kirkonkello lyö kaksitoista, niin me tojahutamme
niin, että kaupungin vanha raastupa kaatuu ihmeestä kellelleen. Minä
olen kuullut, että muualla maailmassa lauletaan uudenvuoden virsi
jo hiukan nopeammassa tahdissa. Muistakaa se, kun viulut, huilut ja
klaneetit pannaan soimaan!», sanoi rakkari, joka mielestään oli hiukan
uudenaikaisempi mies ja edellä ajastaan.
»Niinpä niin!», sanoi vaakamestari, »kyllä klaneetit pannaan soimaan
niinkuin ennenkin, jollei kelloseppä vaan ala väärästä äänestä.»
»Väärästä äänestä!», kivahti kelloseppämestari. »Sinä väärä vaakaaja!
Tiedätkö, mitä on kirjoitettu vaakakojusi otsalautaan: vaaka
maamiehille.»
»Niin, rehellisesti teen työni, en punnitse väärin enkä riko tahallani
kelloja, että ne jonkun ajan kuluttua seisahtuvat.»
Kelloseppä sanoi: »Tekivätpä teinit sinulle kerran pientä pilaa,
maalasivat yöllä koon ärräksi, niin että kirjoitus kuului: vaara
maamiehille. Sinä olet vaarallinen mies, herra vaakamestari.»
»Ja sinä asetat väärän kellosi mukaan kaikki kaupungin kellot väärin
käymään. Lopulta ei täällä tiedetä onko yö vai päivä.»
»Älkää kinatko!», sanoi rakkarimestari ja katseli torille, jonne jo oli
kokoontunut kansaa.
»Sinä, kelloseppä, olet hiukan vanhanaikainen mies, etkö tiedä, että
maailman viisarit ovat kääntyneet, sinun tornikellosi käy aivan
hullusti!», pisteli rakkari.
»En minä käännä nahkaani niinkuin sinä, herra rakkarimestari, joka
riistät ensin kaupungin koirilta kaulavyöt ja sitten nyljet ne. Kerran
nyljit sinä hyvän ystäväni koulumestarin pystykorvan ja möit nahan
ketunnahkana markkinoilla.»
»Kettu on viisas!», sanoi rakkari silmiään vilkutellen. »Mutta
kuulkaa!», huudahti hän samassa ja pisti leilin nurkkaan.
Ties kuinka kauan he olisivat riidelleet, jollei kirkonkello samassa
olisi alkanut lyödä kahtatoista. He hypähtivät kaikki pystyyn ja
tarttuivat soittokoneisiinsa, käänsivät ne ulos avatusta tornikomeron
akkunasta ja alkoivat soittaa. Hitaasti vieri ensin virsi, rakkari
hoputti yhä taajempaa tahtia, polki jalkaansa, hänen vanha huilunsa
ynisi niinkuin hänen nenänsä, ja virsi kävi yhä vilkkaammaksi.
Vaakamestarin klanetin rikkinäiset äänet laahasivat jälessä kuin
raskaat tanssiaskeleet, mutta kellosepän huilu pysyi uskollisesti
ja hartaana vanhassa virren tahdissa. Siten eivät kuulijat torilla
tienneet oikein, mitä soitto tarkoitti, mutta kirkon portailla seisova
koulumestari selitti, että tämä oli varmaan sitä uudenaikaista
virrensoittoa, jota ei vielä kukaan siinä kaupungissa ollut kuullut.
Ja niin hajaantui kansanjoukko hartaana, mutta soittajat jatkoivat
ilonpitoaan ja mekastustaan aamuyöhön vanhassa kellotornihuoneessa.
Lopulta putosi kelloseppämestari läpi luukun kellotapulin lattialle,
parahti ja jäi makaamaan ison kellon alle. Vaakamestari laski pallean
päänsä pöydänjalkaa vasten ja kuorsasi, niin että posket pullistuivat.
Rakkarimestari kiipesi nyt alas lattialuukusta kujeellinen, ivallinen
ilme suupielessä. Hän kompuroi yli kellosepän, joka makasi kalpeana
kuutamossa. Kuu katseli tapulin ovenrakojen välistä ikäänkuin nauraen
rakkarimestarin öisille puuhille. Rakkarimestari alkoi kiskoa
raskaita kellonpainoja ja asetti kellon käymään niin hyvin kuin taisi
muutettuaan ensin tuntiviisarin minuuttiviisarin paikalle. Iloisena
kepposestaan loikkasi hän taas tornikomeroon, otti huilunsa, asettui
istumaan akkunalaudalle, niin että jalat riippuivat ulkona. Sitten
alkoi hän soittaa vanhanaikaista minuettia, ja hänen mielestään nauroi
kuu kuin vanha, pyöreäposkinen lyhdynsytyttäjä ja sen ympärillä
tanssivat kaikki taivaan tähdet niinkuin pienet paperilakkiset,
valkeatakkiset tähtipojat. Rakkarimestari oli humaltuneen huoleton,
hän alkoi soittaa yhä huimemmin ja polki koroillaan tahtia kopautellen
kirkon seinään. Silloin lensivät naakat kirkonseinän raoista
kimmahdellen ja kirkuen ilmaan. Rakkarimestari kääntyi, menetti
tasapainon ja luiskahti ilmaan. Hän leijaili maata kohden turkki
levällään, jota tuuli pullisti. Mutta rakkarimestari ei hellittänyt
huilua, hän soitteli minuettiaan, hänen päähänsä pälkähti, että jollei
hän soittaisi loppuun, olisi hänen oma loppunsa lähellä. Ja kun hän oli
päästänyt huilustaan viimeisen, korkean, kiljuvan loppuäänen, tupsahti
hän pää edellä syvään kinokseen, ja huilu lakkasi soimasta, se inisi
niinkuin lapsen suu, johon äkkiä pistetään tutti.
Rakkarimestari kömpi kinoksesta ihmetellen, että oli pulasta päässyt.
Hän selveni heti. Sitten huusi hän yövartijaa. He kiipesivät torniin,
ravistivat hereille kuorsaavan vaakamestarin, kolmisin kantoivat he
sitten alas kellosepän, joka oli nyrjähyttänyt jalkansa, ja veivät
hänet kotiin ja jättivät hänet makaamaan vuoteelle. Kotimatkalla oli
rakkarimestari hiukan häpeissään, hän ei puhunut vaakamestarille mitään
kirkonkellon vetämisestään.
Kelloseppä heräsi myöhään seuraavana aamuna pajassaan. Kaikki
seinäkellot tikuttivat hänen ympärillään. Hän koetti nousta, mutta
retkahti vuoteelleen, sillä jalkaan koski ikäänkuin sitä olisi
tulipihdillä nipistetty. Avuttomana katseli hän ulos ikkunasta suoraan
kirkonkellon tornia. Mitä nyt! Muistihan hän ihan selvään, että hän
oli vetänyt kirkonkellon käymään. Mutta kaikki seinäkellot kävivät
aivan nurinkurisesti. — Näkikö hän oikein? Hän varjosti silmiään. Ei,
kirkonkello kävi tyynesti ja tasaisesti, mutta näissä seinäkelloissa
oli jotain salaperäistä. Olivatko ne noiduttuja! Käheällä äänellä
huusi hän oppipoikaansa. Tämä tuli hiukan epäröiden pajaan ja
kelloseppä käski hänen asettaa kaikki kellot käymään kirkonkellon
mukaan. Oppipoika teki niin, mutta salassa virnisteli hän pyyhkäisten
suutaan kämmenensä selkäpuolella. Sitten käski kelloseppä hakea
haavuriparturimestarin. Pian tuli parturi ja asetti nyrjähtyneen
niveleen paikoilleen, mutta kaikki kellot asetti hän käymään
kirkonkellon mukaan.
Sillä aikaa tapahtui kaupungissa ihmeellisiä seikkoja. Ihmiset
heräsivät ja huomasivat, että heidän kellonsa kävivät väärin, toiset
uskoivat kirkonkelloa, toiset omia kellojaan, toiset luulivat,
että kirkonkellossa oli jotain taikaa. Vanhat miehet ja etupäässä
koulumestari väittivät, että heidän kellonsa kävivät oikein, mutta
keski-ikäiset naiset uskoivat vahvasti kirkonkelloon. Lopulta
kirkonkello alkoi lyödä aivan hassusti, milloin löi se kolmetoista,
milloin seitsemäntoista, milloin löi se taas oikein. Mene ja ota
siitä selvä, se kello oli tullut ihan hulluksi. Torilla ja kadulla
keskusteltiin tästä ihmeellisestä seikasta ja ihmiset jakaantuivat
kahteen puolueeseen. — Rakkarimestari istui vaakamestarin seurassa
»Kolmen kannun» ravintolassa ja nauroi kujeensa seurauksille tai kulki
virnistellen kansan joukossa kuunnellen kanssapuheita. Mutta yöllä
kokoontuivat kaikki kaupungin koirat ulvomaan rakkarin akkunan alle,
sillä he aavistivat, että rakkari, heidän vanha vihamiehensä, oli syynä
tähän sekamelskaan.
Kirkonkello löi taas oikein vuorokauden, ja ihmiset tyyntyivät, mutta
paljon tapahtui kuitenkin nurinkurista. Ihmiset eivät eroittaneet
enään aamuhämärää iltahämärästä. Teinit myöhästyivät tunneiltaan,
koulumestari istui yksin tyhjässä koulusalissa. Kun toiset luottivat
kirkonkelloon, toiset omiin kelloihinsa, eivät he tavanneet toisiaan
määrätyllä ajalla. Monet hyvät kaupat jäivät siten tekemättä,
rakastavaiset eivät tavanneet toinen toisiaan, kukot lauloivat väärällä
ajalla, ihmiset menivät aamulla iltakirkkoon, illalla toriostoksilleen,
moni oli kotona silloin kun hänen olisi pitänyt olla kokouksessa
ja moni seisoi kadulla silloin, kun vaimo odotti häntä kotiin.
Lyhdynsytyttäjä sytytti kerran lyhtynsä keskellä päivää ja yövartijat
nukkuivat yönsä ja alkoivat kuljeskella kaduilla vasta aamuhämärässä.
Toiset luulivat, että kirkonkello oli noiduttu ja että se kulki
taaksepäin, mutta taikauskoiset juorukellot siunailivat ja selittivät,
että kaikki kaupunkilaiset näkivät varmaankin unta, tämä oli jotain
rienan riivattua tai oli tulossa kauhea maailman loppu.
Vain pienet sylilapset ja vanha kelloseppä eivät tietäneet koko tästä
ajan selkkauksesta mitään.
Rakkarimestari oli jo kolmena vuorokautena tullut myöhään kaikille
aterioille, sillä hänen vaimonsa luotti kirkonkelloon. Paisti oli
palanut pohjaan monta kertaa, lapset kirkuivat, talossa oli kaikki
mullin mallin. Eikä rakkari ollut tuonut penniäkään kotiin, sillä
kukaan ei joutanut nyt tanssimaan piiparin soiton mukaan, ja ihmiset
pitivät pelosta koiransa yöllä huoneissaan, niin ettei hänen ollut
onnistunut nitistää yhtäkään hengiltä. Rakkarin vaimo oli lopulta ihan
suunniltaan, hän tarttui miehensä tukkaan, ravisteli häntä ja uhkasi
sulkea halkovajaan. Silloin täytyi rakkarin tunnustaa kepposensa
uudenvuodenyönä kirkontornissa. Vaimo rämähti häijyyn hähätykseen,
harakkana lensi hän ulos ja hötisi koko asian naapurilleen. Pian tiesi
sen koko kaupunki.
Samaan aikaan syöksähti koulumestari kellosepän pajaan ja huusi:
»Täällä sinä vain istut kuin hyypiäinen hävitetyssä kaupungissa etkä
tiedä mitään!»
»Mitä minun sitten pitäisi tietää!», sanoi kelloseppä ihmeissään.
»Kirkonkellossa on joku vika!»
»Vika! Kuinka se voisi olla mahdollista!», sanoi kelloseppä änkyttäen.
»Kohta kokoontuu korkea raati, ja sinä voit menettää
kirkonkellonvetäjän virkasi», varoitti koulumestari.
»Mutta muistanhan minä vetäneeni kellon käymään. Pyhän nimessä, mitä on
tapahtunut?»
»Kallista tästä lähin vähemmän kannuja. Koko kaupunki on kuin
pökerryksissä, sinä olet unohtanut vetää kirkonkellon.»
»Mutta kuinka... en ymmärrä, käyhän se...», väitti kelloseppä.
»Käy päin mäntyä ja muut kellot sen mukana!»
»Kirkonkello on noiduttu! Missä minun taskukelloni on, katso itsel»,
sanoi kelloseppä ja kosketti teräspuikolla kellonsa viisareita, jotka
alkoivat pyöriä ympäri.
Oppipoika katseli ovenraosta ja virnuili.
»Tosiaankin ihmeellistä!», sanoi nyt vuorostaan ihmeissään koulumestari.
»Mutta katsos tätä minun ajanmittariani, se ei ole seisahtunut
neljäänkymmeneen vuoteen.»
»Tosiaankin, nyt minä uskon, että kirkonkello käy väärin. Mennään heti
kirkontorniin!»
Kun he tulivat kadulle, astui rakkarimestari juuri raastuvasta,
oppipojat ja teinit kiljuivat hänen kintereillään, ja kaikki kaupungin
koirat ulvoivat hänen ympärillään. Raati oli tuominnut rakkarin hänen
vaimonsa tunnustuksen kautta virkansa menettäneeksi, koska rakkari
oli omin luvin kääntänyt kirkonkellon viisarit väärin ja tehnyt näin
itsensä ajan pilkkaamiseen ja kaupungin häväistykseen vikapääksi.
Kelloseppä kulki nyt koulumestarin mukana kirkontorniin ja asetti
viisarit paikoilleen. Samassa löi kello kumeasti ja tasaisesti, heti
sen jälkeen löivät kaikki kaupungin seinäkellot yhtä tasaisesti
ja useat taskukellot alkoivat sirkuttaa kuin sirkat sekunnilleen
kirkonkellon mukaan.
Kun koulumestari ja kelloseppämestari astuivat alas kirkonportaille,
sanoi koulumestari:
»Olkoon tämä nyt opiksi sinulle; mennään nyt 'Kolmen kannun'
ravintolaan, mutta me juomme vain yhden tinasarkan viiniä mieheen.»
Ja niin palasi taas vanha rauha kaupunkiin. Vanha tornikello mittasi
aikaa niinkuin se oli sitä mitannut jo vuosisadat. Tosin näyttivät
eri kellontaulut mikä neljännestunnin enemmän mikä vähemmän, mutta
ihmiset tulivat silleen hyvin toimeen eivätkä he kaivanneet sen
parempaa kirkonkelloa, sillä eihän se sentään enään koskaan käynyt
päinvastaisesti.
Rakkarimestari ja vaakamestari muuttivat pian pois kaupungista, he
ottivat kimsunsa ja kamsunsa, klanettinsa ja huilunsa ja lähtivät
soittajina maita kiertämään.
Jonkun vuoden kuluttua suoritti kellosepän oppipoika kisällinäytteensä.
Silloin sanoi hän hiukan hämillään kellosepälle:
»Mestari, minun täytyy tunnustaa teille yksi asia. Vähää ennen kuin se
kirkonkello alkoi konstailla tässä joku vuosi sitten, tein minä teidän
taskukellonne sisukset magneetilla sähköisiksi. Ettehän ole minulle
siitä vihainen?»
»He, he, vai sinäkö se!», nauroi kelloseppä ja nipisti kisälliä
piloillaan korvalehdestä. »Siksi se taskukello olikin kuin noiduttu.
Ei, tämä on hassu juttu, tämä minun täytyy kertoa koulumestarille.»
Ja niin otti kelloseppämestari vanhan silkkihattunsa ja piikkipäisen
kyhmykeppinsä sekä meni isosta aikaa »Kolmen kannun» ravintolaan
juomaan tinasarkallisen vanhaa hyvää renskaa vanhan, hyvän ystävänsä,
koulumestarin kanssa.