Tämä tarina ei ole mikään ihmeellinen tarina. Se on hyvin
yksinkertainen tarina vanhasta, kuluneesta kerjuupussista, joka
riippui väenpirtin seinällä ovipielessä. Miksi se siinä riippui?
Tavallisestihan se riippuu vain käypäläisten ja maailmanrannan lasten
olalla, kun he tallustelevat talosta taloon leipää kerjäten.
Mutta ihmeellinen on se tarina sittenkin sentähden, että se kerjuupussi
riippui varakkaan talon pirtin seinällä. Kaikki kyläläiset tiesivät
sen tarinan. Se kerjuupussi oli itse varakkaan talon isännän oma.
Oliko siinä sitten taikaa siinä pussissa? Olipa niinkin! Itse isäntä
oli sen siihen ripustanut jo taloon tullessaan. Miksi oli hän sen
siihen ripustanut? Siksi, ettei hän koskaan unohtaisi entisyyttään,
sen vaellusvaivoja ja sen vapauden iloja. Hän ei tahtonut hävetä
entisyyttään. Se oli aina muistuttamassa, että rehellisellä työllä
pääsee pitkälle maailmassa. Ja sitten on se pussi saanut siinä
vuosikausia riippua, kukaan ei sitä siitä saanut ottaa, se oli kaunis
muistomerkki, joka kehoitti armeliaisuuteen ja ystävällisyyteen. Eikä
isäntä koskaan suuttunut, vaikka häntä ensin kylillä pilkattiin sen
kerjuupussin takia. Erittäinkin oli naapurin isäntä aina valmis häntä
kaikissa tiloissa pistelemään salamähkäisillä sanoillaan. Isäntä vain
nauroi niille, hän laski vain leikkiä ja sanoi, että se pussi oli hänen
taikapussinsa, joka oli hankkinut hänelle kodin, hilpeän vaimon ja
suloisia lapsia, elämänhalun, työnilon ja ikuisen onnen.
Ja kun häntä pilkattiin, käski hän vaimonsa antaa runsaammin
kerjäläisille, jotka ihmetellen seisoivat oven suussa pussia katsellen.
— Ja hän muisti kuinka hän itse pienenä paapattina kerran oli tullut
tähän samaan taloon pieni pussi olalla. Ystävällinen isäntä oli
ottanut hänet paimenpojakseen, ja niin oli hän jäänyt taloon. Oli
renkinä palkatta raatanut talossa kymmeniä vuosia, kunnes kerran hänen
isäntänsä hänen surukseen sanoi muuttavansa kotiseudulleen, josta hän
kerran oli lähtenyt vaeltamaan ja josta hän nyt oli ostanut talon.
Isäntä oli jättänyt talon hänen haltuunsa ja käskenyt sitä hyvin
hoitamaan. Ja isännän kuoltua sai hän suureksi ihmeekseen koko talon
perintönä.
Kerjuupussiaan sai hän kiittää kaikesta onnestaan, sanoi hän.
Mutta naapuri oli kadesilmin jo alusta pitäen seurannut kaikkia
tulokkaan toimia ja koettanut kylillä alentaa hänen arvoansa. Hän ei
saanut öisin unta silmiinsä nähdessään, kuinka naapurin vilja kasvoi
paremmin kuin hänen viljansa, kuinka karja sikisi paremmin kuin
hänen oma karjansa. Ja vaikka hän pilkkasi entistä kerjuria ja hänen
kerjuupussiansa, alkoi hän miettiä miten hän itse saisi tuollaisen
taikapussin. Ja niin kulki hän kerran yöllä poppamiehen luo ja palasi
sieltä salaperäisen näköisenä kantaen rohtimista pussia. Hän hiipi
yöllä naapurinsa pellolle, teki taikoja, heitti tuhkaa ja suolaa
olkansa yli ja luki loitsuja vahingoittaaksensa viljankasvua. Mutta se
ei auttanut.
Silloin alkoi hän mielissään hautoa uutta tuumaa. Hän tekeytyi nyt
naapurinsa ystäväksi, mairitteli häntä ja alkoi käydä hänen luonansa.
Ja joka kerta, kun hän sieltä palasi, alkoi kerjuupussi kummitella
hänen aivoissaan. Jos hän sen pussin omistaisi, niin voisi hän omistaa
koko kylän, jopa pitäjänkin! Hän alkoi nyt käydä tekohurskaana
kirkossa, hän kulki pyhävaatteisiin puettuna arkenakin, mutta yksin
ollen hän joi. Ja kerjuupussi veti häntä vastustamattomasti johonkin
tekoon. Sen takia kävi yhä hän useammin naapurissa. —
Eräänä päivänä katosi kerjuupussi naapurin pirtin seinältä.
Kun isäntä huomasi sen, ei hän voinut syödä, vaikka hänellä oli
runsaasti ruokaa pöydällään. Hänen mielensä ärtyi, hän alkoi tiuskia
palvelusväelle, vaimolleen ja omille lapsilleen. Oli ikäänkuin puoli
sielua poissa hänestä. Pussia etsittiin kaikkialta, mutta turhaan.
Hän alkoi epäillä, että joku kerjäläinen oli varastanut kerjuupussin.
— Mutta naapurinisäntä alkoi levittää huhua, että isäntä oli sen
polttanut, että hän oli alkanut hävetä entisyyttään ja oli käynyt
ylpeäksi. Ja todellakin! Kun isäntä sai tietää kulkupuheista, suuttui
hän Ja vastasi kiukkuisesti, että juuri omalla työllään hän oli
vaurastunut eikä kellään ollut mitään tekemistä hänen kerjuupussinsa
kanssa. Hän oli ylpeä siitä, että hän kerran oli ollut kerjuri. Mutta
kyläläiset ihmettelivät hänen mielenmuutostaan ja alkoivat vieroksua.
Ja kun isäntä sen huomasi, vetäytyi hän kuoreensa ja vältteli ihmisiä.
Hän ei iloinnut enään työstään niinkuin ennen, ja tapahtui, että
hän kerran ajoi erään kerjuupojan yönselkään. Sitä tekoaan hän heti
katui, mutta ei saanut rauhaa enään. Ja ihmeellistä! Tuntui siltä kuin
kerjuupussin mukana olisi mennyt talon rauha, onni ja menestys. Talo
alkoi hiukan rappeutua, lapset sairastuivat ja palvelijat muuttivat,
emäntä itki usein. Ja isäntä syytti kaikesta kerjuupussin katoamista.
Ainoa, joka kävi hänen luonansa, oli naapurin isäntä, taitavasti
vahingoniloaan peitellen kävi tämä häntä nyt muka lohduttamassa.
Sellaisia kummia se kulunut, vanha kerjuupussi sai aikaan.
Mutta minne se pussi sitten oikeastaan oli kadonnut? Sen tiesi vain
naapurin isäntä, joka sen oli vienyt. Päivin ei hän uskaltanut sitä
näyttää, mutta yöllä otti hän sen kassakirstustaan, johon hän sen oli
piilottanut. Hän ripusti sen makuuhuoneensa ovipieleen ja katseli
sitä taukoamatta. Nyt oli hänellä taikapussi hallussaan! Ja hän luuli
olevansa iloinen ja onnellinen. Onhan kaikki alkanut menestyä hänen
katseensa ja kättensä alla, hän oli tehnyt hyviä metsäkauppoja, pellot
olivat luovuttaneet kaksinkertaisia satoja, rahaa oli kasaantunut hänen
arkkunsa pohjalle. Hänen kivulloinen vaimonsa oli tervehtynyt, oli
käynyt punakammaksi ja hilpeämmäksi, ehkä hän vielä voisi synnyttää
hänelle lapsenkin, perijän, joka kruunaisi hänen onnensa.
Mutta kuta enemmän hän katseli kerjuupussia yöllä, sitä enemmän
alkoi se vaivata häntä. Ehkä joku veisi sen häneltä, ja silloin hän
ehkä köyhtyisi niin, että hänen täytyisi jättää talonsa. Viimeisestä
pyhäpaidastaan saisi hän ehkä tehdä itsellensä uuden kerjuupussin,
saisi vaeltaa vaimonsa kanssa kolkutellen tylyjen ihmisten kovia ovia.
Äkkiä hän säpsähti. Mistä se tuli? Kuulihan hän sen ihan selvään.
Joku sanoi hiljaisella, varovaisella äänellä: varas. Hän nousi, hiipi
ikkunalle ja kurkisti uutimen takaa. Talon koira makasi pihalla
kirkkaassa kuutamossa. Ei siellä ollut ketään ihmisolentoa. Mutta
mistä se ääni tuli? Se tuli ikäänkuin hyvin kaukaa jostakin syvästä
kellarista tai haudasta. Vai olisiko joku piiloutunut huoneeseen?
Ehkä sen jonkun synnyttämä liike, lahkeen kahina tai käden raapaisu
oli hänen pelokkaissa, varkaita vaanivissa aivoissaan ilmaissut tuon
salaperäisen, sihahtavan äänen. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista.
Voihkien kumartui hän ja tarkasteli kynttilänvalossa kaapin, pöydän
ja sängyn alustat. Mutta ei sielläkään ollut ketään. Hän laskeutui
taas vuoteelleen ja katseli pussin varjoa seinällä, Se alkoi liikkua
häntä kohden, se näytti isolta, mustalta kädeltä. Taas kuuli hän tuon
salaisen sanan, ja hän hypähti pystyyn huulet sinisinä ja hiukset
harjaksina. Oliko se kerjuupussi noiduttu? Ehkä se oli ollut jonkun
ryövärin tai murhaajan oma, siksi se ei nyt saanut rauhaa. Ehkä
siinä oli veripilkkujen jälkiä, jotka eivät pesussakaan haihtuneet.
Hän katseli omia käsiään ja alkoi niitä inhota. Hän muisti sen
iltahämärän, jolloin hän naapurin seinältä sieppasi pussin, ihan se
oli polttanut käsissä. Hän nousi taasen ja otti pussin seinältä.
Eihän siinä ollut mitään veripilkkuja! Turhaa pelkoa! Hän polki
jalkaansa. Eihän hän ollut mikään lapsi. Aarre on aarteen ottajalla!
»En pelkää, en pelkää, en, en pelkää!» toisti hän itselleen. Mutta
kummallista! Kun hän ei enään kuullut omaa ääntään, tuntui huoneessa
taas ihmeellisen hiljaiselta. Hänen kätensä alkoi ikäänkuin puutua,
se tuntui lyijynraskaalta; niinkuin maneitti takertui pussi käteen,
vai kouristiko hän pussia niin lujasti? Pussi poltti ensin kuin
nokkonen, sitten kuin kuuma rauta, vai olivatko hänen omat kätensä
niin kuumat! Hän pudotti pussin permannolle. Se pussi oli todellakin
noiduttu! Hurjalla ponnistuksella tarttui hän siihen taas ja lukitsi
sen raha-arkkuunsa. Hän koetti nyt nukkua. Kynttilää hän ei uskaltanut
sammuttaa. Mutta juuri kun hän oli nukahtamaisillaan, oli hän
kuulevinaan rahan kilinää. Ja vaikka hän tiesi makaavansa, näki hän
ikäänkuin joku olisi avannut arkun ja ottanut pussin käteensä. Hän
tarkasteli peitteen syrjästä ja tunsi nyt miehen kasvot omikseen. Ja
silloin kuului ikäänkuin syvältä maan uumenista taas ääni, joka sanoi
kolmasti: varas, varas, varas! Hän kalpeni ja pani kätensä ristiin,
sanat sekaantuivat ja ajatukset harhailivat pitkin koko hänen elämänsä
toivotonta taivalta. Vihdoin vaipui hän horrostilan tapaiseen uneen.
Aamulla heräsi hän omaan kiljahdukseensa. Hän huusi kuin hourupäinen.
Unessa oli hän ihan selvästi ollut näkevinään, miten kerjuupussi oli
kuristautunut hänen kaulansa ympäri kuin hirttonuora.
Päivällä nauroi hän yöllisille ajatuksilleen, mutta joka yö alkoi
pussi uudestaan kummitella hänen sairaissa aivoissaan. Hän ei kestänyt
kauemmin tätä tuskaa. Eräänä yönä nousi hän, otti pussin ja lähti
pihalle. Pussi olalla kulki hän naapuriin kurjana ja onnettomana kuin
köyhin kerjäläinen. Ja pussi painoi ikäänkuin se olisi ollut isoja
kiviä täynnä. Hän kulki kumarassa, ja polvet notkahtelivat maata kohden
ikäänkuin hän olisi kantanut raskasta pahan omantuntonsa taakkaa. Mutta
vähitellen alkoi pussi kevenemistään kevetä kuta lähemmäksi hän astui
naapurin valaistua ikkunaa. Hänen sieluunsa tuli omituinen, hiljainen
rauha, ja sydän suli, kun hän naputti ikkunalle. Naapurin isäntä tuli
pihalle.
»Tässä on kerjuupussisi! Hyvä ystävä, voitko sinä antaa anteeksi...?»
»Minä annan sen hyvästä sydämestäni anteeksi», sanoi toinen.
»Sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä olin huono ihminen,
tämä on minulle ankara opetus. Tästä lähtien koetan minä työllä ja
rakkaudella palkita, mitä olen rikkonut», sanoi naapuri itkevällä
äänellä.
»Älä minua kiitä», sanoi toinen, »sinä itse olet tehnyt minulle suuren
palveluksen. Minä aloin jo kehuskella entistä köyhyyttäni. Meninpä niin
pitkälle, että ajoin erään kerjäläispojan pirtistäni; en saanut rauhaa
ennenkuin löysin hänet, nyt hän nukkuu väen tuvassa.»
»Minä otan hänet ottopojakseni», sanoi naapuri.
»No silloinhan kaikki kääntyy hyväksi jälleen», sanoi toinen.
»Ihmeelliset ovat ihmisen tiet, minä olen nyt ikäänkuin toinen ihminen,
nyt minä löysin elämän tarkoituksen. Voimmeko tästä lähtien olla hyviä
ystäviä?»
»Voimme», vastasi toinen, »ja pyrkikäämme myös hyviksi ihmisiksi.
Tiedätkö, mitä minä nyt teen kerjuupussilla?»
»Ethän sinä sitä vain hävitä?», kysyi naapuri.
»En», vastasi toinen, »minä asetan sen hiljaa entiselle paikalleen
ikäänkuin se aina olisi siinä ollut. Eikä kukaan saa tietää mitään.
Muistuttakoon se meitä aina tästä siunatusta hetkestä!»
»Siinä pussissa on sittenkin taikaa», sanoi naapuri ihanasti hymyillen.
»Niin, siinä pussissa on sittenkin taikaa!», sanoi toinen.
Sitten löivät he kättä ja erosivat.