Pappi sävähti outoa ääntä ja katsahti lehterille, josta paholainen taas
lauloi kiekuilevalla äänellä. Pappi näki peilissä irvistävät hampaat
ja näverinmuotoisen piikkiparran, hädässään kääntyi hän seurakunnan
puoleen ja messuili vapisevalla äänellä: »Herra olkoon teidän
kanssanne», ja kääntyi taas alttariin päin, kun lehteriltä kuului pitkä
piipattava ääni.
Nyt alkoivat kummalliset kujeet papin selän takana. Molemmin käsin
tarttui paholainen koskettimiin. Ensin kuului juhlallinen hymni.
Se ärjyi kuin valtava sävelmyrsky, kiiriskeli pitkin pilareita ja
holveja ja hiljeni vihdoin mietoon mutinaan kohti korkeata kattoa.
Äkkiä siirtyi soitto mollista duuriin, kuului paimensoitto, kun
rakkaudesta morsioonsa juopunut paimen soittaa mättäällä kevätkiimassa
hyppeleville lampaille. Ja seurakunta tunsi ikäänkuin se vasta olisi
herännyt, veri alkoi juosta hitaimmissakin jäsenissä, soitto sai
yhä keveämmän luonteen, säveleet juoksivat, kaatuivat päistikkaa,
nousivat taas ja ajoivat toisiansa takaa kuin hehkuvaan syleilyyn
tavoitellen. Se soitto oli kuin läikkyvä laskiaiskarnevaali tai
vallaton häämelu, ikäänkuin puupuhaltimet olisivat kilpailleet öitä
kestävissä kemuissa, joissa nuori nauru, hehkeä viini, notkuvat lanteet
ja iloiset intohimot soiluivat sopusointujen hekumassa. Se kutitti
ja hiveli jalkapohjia, se pani pään suloiseen keinuntaan, sydämen
ihanasti väräjämään. Seurakunta oli kuin lumottu, mutta paholainen
kiihoitti itseänsä yhä tulisemmilla lirityksillä ja sävelhypyillä.
— Kirkkorotat tulivat uteliaina kaikista pesistään ja lokeroistaan,
juoksivat pitkin kattoparrua, ja hännät läiskyivät kivistä seinää
vasten; ne nousivat takajaloilleen ja alkoivat hassunkurisesti hyppiä
piiparin pillin tahdin mukaan. Yölepakot, jotka olivat riippuneet
tornin pimeissä kätköissä hämähäkinseitin takana salaisissa suojissaan,
töytäsivät aukoista kirkkaaseen ilmaan, ja valo häikäisi niiden pienet,
mustat silmät. Vanhat, salaperäiset kirkkonaakat alkoivat kirkkomaan
vaahterissa supatella, purstojaan levitellen ne kiertelivät toisiansa
tanssin varvasliikkein ja ponnahtivat oksilta riemuisaan karkeloon ylös
siintävään korkeuteen.
Mutta kirkon etupenkeistä kuului hiljainen naurun hyssytys. Ja jo
nousi majuri nokkelana ja teki hienoimman hovikumarruksensa Aunolan
vanhalle rouvalle, jonka harmaat, puuterijauhoilla ripoitetut hiukset
olivat korvien kohdalta kierretyt putken muotoisiin kiehkuroihin.
Vastuksista huolimatta talutti majuri hänet lattialle. Heitä seurasivat
jahtimestari, leskiruustinna, ritarit ja arvorouvat, ja nyt alkoi
vanha menuetti vanhanaikuisine kulkueineen ja kumarruksineen. Sillä
huumaava ja vastustamaton oli uruista kimpoileva tanssisävel. Kirkko
muuttui heidän silmissään hovitanssisaliksi, jossa lamput loistivat
ja silkit suhisivat. Keskikäytävällä kajahtivat penkkien ovet, ja
vasikannahkaiset virsikirjat putosivat kivilattialle. Siellä jo johti
koulumestari vakavata purpuria, pönäkät rusthollarit ja leveäliepeiset
ehtoiset emännät heiluvine korvarenkaineen piireilivät toisiansa
vastaan. Mutta yksin penkissä istui ilotonna kirkkomaalari ja katseli
maalaamaansa helvetin kuvaa. Sen naurettavat peikot kiusasivat häntä
rumuudellaan, koskaan ei hän enään rauhallista unta saisi ennenkuin
olisi repinyt alas koko taulun. Mutta millä hän, köyhä taituri,
maksaisi vahingon? Hän painoi kätensä ohimoilleen ja huokasi syvästi.
Mutta soitto yhä paisui. Sillä oli kummallinen tenho temmata mukaansa,
se sähkötti tulisuudellaan koko kirkkoväen, joka oli kuin humalasta
hullaantuneena. Kirkon alipäästä kuului hupainen jalkojen töminä.
Siellä palvelijat ja mäkitupalaiset polskan pyörteissä unohtivat
viikkoiset vaivat, verot, menot ja messut, ikäänkuin olisivat
tanssineet luuvassa kuutamoisena kisayönä. Rammat kolkuttivat
kainalosauvoillaan, ja teinit tekivät markkinatemppuja. Ja näytti ihan
siltä kuin pyhimyksien kuvat parvekkeiden seinillä olisivat ottaneet
osaa tähän aamuiseen iloon. Pyhä Pietari, pyhä Andreas ja pyhä Henrikki
hymyilivät kehyksistään, ja puinen Simson ikäänkuin kolkutti jalallaan
tahtia, niin että kirkon purjelaiva katon alla heilui pitkässä kaaressa.
Kun pappi kääntyi alttarilla, kohtasi häntä outo näky. Hänen edessään
aaltoili koko hänen paimenkuntansa tanssin mieluisessa mylläkässä, ja
hän jäi sanattomana seisomaan. Nyrkillään osoitti hän lehterille, että
soitto lakkaisi, mutta kun siitä ei ollut apua, kohotti hän kätensä
seurakunnan yli sitä hillitäkseen ja huusi niin, että kaulasuonet
pullistuivat. Äkkiä soitto hiljeni, kuului pitkä, terävä kiekahdus, ja
kaikki katselivat kummastuneina toisiinsa ikäänkuin olisivat unesta
heränneet ja kiiruhtivat penkkeihinsä. Pappi astui alas alttarilta
pitääkseen ankaran nuhdesaarnan. Silloin kuului urkujen yliäänistä
ikäänkuin kaulahelmien sälinä, kilkuttimien helinä, pikarien kilinä
ja pelimarkkojen kaiku, siitä sukeutui remuava juomalaulu, papin
mielilaulu hänen myrsky- ja teiniajoiltaan. Hän kuunteli pää kallella,
ja yli pulleiden kasvojen levisi päivänpaisteinen, kevytmielinen hymy.
Korttipakka putosi hänen kasukkansa alta lattialle, lehdet sinkoilivat
piiriin hänen ympärillensä. Hän unohti kasukkansa, saarnansa,
kirkkonsa ja oman arvonsa. Hän nosti kauhtanan polviensa yli ja otti
tanssiaskeleen. Pian oli hän huumaavassa tanssinkiihkossa, hänen
vanhat, syntiset varpaansa naksasivat ja pohkeet ponnahtivat piirissä
yli korttilehtien, ja messuavalla kurkkuäänellä alkoi hän laulaa
vanhaa, hurjaa pöytälaulua.
Paholainen löi urkulehterillä kätensä vasten polviansa ikäänkuin hän
olisi nauruun läkähtynyt, hyppi ja hähätti. Kuin moukareilla alkoi
hän nyt takoa urkuja, jotka ulisivat ja oihkivat ikäänkuin palotorvet
olisivat räikyneet. Kuului hirveä ramina ja räminä, kuin sata härkää
olisi ammunut ja urut tärisyttävällä tykin pamauksella olisivat
haljenneet. Pitkällä loikkauksella hyppäsi piru nukkuvan urkurin yli ja
katosi punatukkaisen urunpolkijan ohi rappusten hämärään. Urkuri heräsi
ja hieroi silmiänsä. Oliko hän nähnyt unta vai kiertelikö kirkkoviini
vielä hänen päässänsä?
Samana aamuna näkivät myöhästyneet kirkkomiehet maantiellä kummallisen
olennon, jolla oli punainen kaulahuivi ja näverinmuotoinen piikkiparta.
Ja vähää sitä ennen oli näyttänyt ihan siltä kuin kirkontorni
olisi tanssinut katrillia tapulin kanssa, joka oli näyttänyt
jättiläismäiseltä noita-akalta. Mutta seurakunta eli kauan siinä
uskossa, että hengellinen äkkiherätys oli saanut sen ilosta hyppimään.