Sanelma Kinnunen palasi Helsingistä Lapinlahden akan luota. Hän oli
kovin kalpea. Sakriksen mielestä niin kuin kynttilä. Hän oli sairas...
Sakris sijoitti hänet vuoteeseen. Siinä Nelma lepäsi... Hiki pisaroi
hänen pienellä otsallaan.
Nyt ei Nelma jaksanut kantaa edes halkosylystä sisään. Ramman täytyi
häntä auttaa. Työkin oli Kukkelmanilta jälleen loppunut.
Kukkelman ajatteli sitä mustaa ja karkeaa akkaa, josta Nelma hänelle
tässä kertoi. Ja kun hän sitä ajatteli, heräsi hänen mielessään ikään
kuin salaperäinen kauhu. Tuntui kuin jotain mustaa olisi ylhäältä
laskeutunut hänen päällensä ... jotain sellaista, joka tahtoi hänet
rusentaa ja tukehduttaa.
Tyttö voihki; haparoi sormillaan kellertävää tukkaansa. Sakris istui
lähellä ja silitteli hiljaa sitä kosteaa, ohimoilta kiharaa tukkaa.
Tyttö pelkäsi nyt jäävänsä kituvaksi koko iäkseen. Sellainen se Mimmin
hyvä akka oli.
Rampa ei hiiskahtanut mitään... Hän istui yhä maassa, jalkaterät
ristissä allaan, hiukset riipuksissa...
Tuokio ... ja hän sysäsi kouransa povelleen ja kaiveli rintaansa: tuntui
näet siltä kuin hänen rinnassaankin olisi ollut jokin kasvannainen ...
samoin kuin kyttyrä seljässä. Mutta tämä muhku oli sisällä eikä
pinnassa. Ja sitä alkoi särkeä ja kivistää paljon pahemmin kuin
hartioille kasaantunutta; se pyrki puskemaan ulos, mutta ei päässyt.
Sitä pakotti kuin jonkinlaista syöpää. Hän ei virkkanut mitään. Hän vain
ähkäili itsekseen... Katseli salaa Nelmaa.
Hän oli tehnyt Nelmalle pahaa.
Niin, tuntui kuin hän olisi tehnyt jonkin rikoksen.
Meni päiviä. Nelma toipui. Silloin oli rammasta kuin olisi se musta,
joka laskeutui hänen päällensä, nyt hiukan kohonnut: tuo raskas käsi...
Jostakin hyvin korkealta ja hyvin pimeästä oli se hänen päälleen
pusertunut...
Mutta sitten Nelma jälleen sanoi, että musta akka oli hänet pilannut.
Niin hän sanoi, ja rampa näki käden jälleen selvempänä. Se oli kuin
jättiläisen kämmen. Se painui alas ... ja litisti häntä. Sakris supisi
ikään kuin itsekseen:
-- Katti leikkii hiirellä.
Nelma kysyi, mitä hän supisi. Sakris ei vastannut.
Nelma ... poloisen ramman nuori Julia!
Keskenään eivät he jutelleet enää melkein mitään... Pelkästään kahvista
ja vähäisistä ruuista.
Mutta sitten kysyi Nelma kerran, ikään kuin toisissa ajatuksissa, kuinka
oli käynyt Sakriksen aikomuksen rakentaa sitä mökkiä. Sakris vastasi:
-- Jaa ... se..? Nyföraikaan ... ei siitä voikaan tulla mitään.
Kertovat, ettei niitä palstoja ... annetakaan kymmenen pennin edestä.
Minä olen asiaa kysynyt. Torppareille jaetaan maat. Mutta heidänkin
täytyy maksaa niiden edestä. Mistä voisi sellainen, kenellä ei ole
yhtään rahoja ... tuota kirottua kultaa ... voisi ostaa itselleen
tomtti? Tämä tyyris aika. Ei sitä tiedä ... ei tiedä...
Siihen se puhe jäi.
Silloin oli iltapuoli.
Illalla lähti Nelma Helsinkiin... Pyysi rahaa ja sai. Sanoi menevänsä
Mimmin luokse.
Mutta sinä iltana ei hän tullutkaan takaisin.
Eikä seuraavana aamuna.
Eikä senkään päivän iltana.
Ensin suunnitteli epäluuloinen ja kiivas rampa, että kun Nelma palaisi,
ei hän tosiaan päästäisi häntä sisään. Koko yön saisi Nelma olla ulkona
... väristä kylmässä ... vaikkapa liiterissä.
Niin olisi Sakris tehnyt. Mutta Nelma ei tullut.
Harmissaan keitti rampa itse ruokansa ja kahvinsa.
Ruokavehkeet ... kattila ja kupit, pyyhinliinat ja kaikki ... joutuivat
töhryiseen kuntoon. Niistä oli vastusta ... niin kuin ennen muinoin.
Missähän se Nelma viipyi?
Missä se juoksi?
Sakris tuli levottomaksi...
Lopulta hän joutui tuskaan. Minnehän Nelma oli mennyt? Oliko hänelle ...
sattunut jotain pahaa? Se myrkyttävä akka oli ... saattanut tappaa
hänet.
Rampa odotti. Hänelle tuli ikävä, polttava ja haikea. Ei maistunut enää
kahvikaan.
Ja samalla se jättiläiskäsi taivaasta taasen laskeutui hänen päälleen.
Sakris näki sen: se oli suuri ja musta. Nyt sen sormi kohosi ... ja se
uhkasi häntä. Miksi se sillä tavoin varoitteli?
-- Rasputiini, kuuli Sakris kamarissaan äänen. Hän kuunteli. Itsekö hän
puhui? Mutta hän heilautti hiukan kättään ja karkoitti sen äänen
korvastaan.
Sen sijaan tirkisteli hän keinutuolissa, sillä lavalla ei hän nyt voinut
kellottaa, ylös seinällä olevaan, koreaan kuvaan... Ja varsinkin somiin
postikortteihin, joita Nelma oli kiinnitellyt tuon ison kuvan ympärille
tapettiin. Hän ajatteli itsekseen:
Nelma, missä sinä olet? Oletko vaarallisessa paikassa?... Jos olen
tehnyt sinulle pahaa, niin tahdon sen maksaa. Uskollinen tahdon olla
aina sinulle. En minä milloinkaan huoli toisia naisia ... toisia akkoja.
Sinä olet kaikista parhain. Ja se mökki ... täytyisi jollakin tavalla
rakentaa! Nelma, mitäs siitä sanot, kun sinulle tehdään oma kamari ...
ja keittiö... Jos saadaan rahaa...
Sitten jatkoi hän ääneensä, muistellen mennyttä kesää, joka oli niin
lyhyt:
-- Se oli aikaa, se. Kelpasi moijata. Mutta nyt...
Missä ihmeessä Nelma?
Oliko hän kuollut puoskarin kynsiin? Rampa näki hänet ihan kuolleena.
Hän huudahti:
-- Mutta jos sinä kuolet ... Nelma ... niin en minä tahdo enää elää! En,
minä en voi elää. Minä menen sinun haudallesi ... ja kuolen siihen niin
kuin koira. Makaan siinä öitä ja päiviä ... ja kuolen kuin koira.
Neljäs päivä oli jo loppunut. Rampa oli tallustellut maantielle asti
katselemaan, tulisiko Nelma. Ja siellä odotellessaan tallustellut niin
paljon, että hänen täytyi nojautua käsiinsä, kun hän erästä jyrkkää
polkua palasi kotiin: niin ilkeästi kiusasi jaloista. Sitten hänelle
tuli oikea hätä.
Hän itkeskeli kamarissaan yksinään.
Missä on Nelma ... kun ei tule kotiin?
Siinä hän huomasi, että Nelma oli vienyt vaatteensakin mennessään;
ramman käydessä ulkona oli pistänyt tavaransa myttyyn. Ahaa!... Sen
kadun, jonka varrella Mimmi Byskata asui, Sakris vielä muisti.
Seuraavana aamuna hän ajeli partansa ja suki hiuksensa, lähti
Helsinkiin. Nelmalla oli hänen kukkaronsa. No, mitäpä siitä. Sakris
lenkuttaisi jalkaisin. Satoi vettä, tiet likaiset. Torille ajavien
maalaisten kärryjonot räiskyttivät rapaa hänen päällensä... Ja muutamat
isännät ja maitomuijat kääntyivät istuimellaan katsoakseen taakseen
rampaan, ja eräät huusivat:
-- Joulupukki!
Viimein joku muija sanoi:
-- Tule ookaamaan!
Sakris kömpi käsiensä avulla rattaille. Kaupungissa hän jälleen käveli.
Kyseli Mimmi Byskataa monessa talossa, ja löysi lopulta numeron. Seisoi
kello yhdeksän aikaan Mimmin ovella ja soitti kelloa. Mimmi itse
aukaisi, aamuvalkeissaan, väljässä mekossa, ja tukka sekaisin.
-- Voi, pikku Kukkelman! huudahti Mimmi. Katsos vain! Tule, Nelma,
tänne! Mutta hyi, kuinka märkä! Saatte kahvia. Nelma on kyllä täällä.
Nelma makasi salissa ... siellä haisi kauheasti tupakalta, ja pöytä oli
laseja täynnä. Tyttö kohotti päätänsä, mutta kääntyi sitten rampaan
selin. Mimmi sanoi imelästi:
-- No, Nelma-kultaseni! Etkö nähnyt: Kukkelman, sinun sulhasesi.
Nelma katsoi viimein paremmin Sakrikseen ... joka alkoi häntä torua:
suuressa levottomuudessa oli Nelma häntä pitänyt; ja mitä teki Nelma
täällä, tässä huoneessa? Kukkelmanin mieleen vilahtivat ne herrat, jotka
hän oli nähnyt Kyläsaaressa Nelman kimpussa ... ne naureskelevat
rähisevät ... rentut. Hänen sisunsa rupesi kiehumaan. Hän sanoi:
-- Missä sinä olet ollut? Täällä ... tietysti! Minä en ole saanut ruokaa
... enkä kaffea. Enkä ole voinut hakea työtä. Minä, jolla on sinusta
ansvaari...
Mimmi nauroi.
Sakris jatkoi:
-- Niin, minulla, minähän olen hänelle...
-- Sulhanen, sulhanen! nauroi Mimmi.
-- Olkaa te hiljaa ... Rumpelfelt! huudahti Sakris. -- Te ... niin, sinä
juuri! Harakka on sinun nimesikin. Kyllä minä sinut tiedän. Niin, Nelma:
onko tämä kaunista; lähteä sillä tavalla pois?
Nelma oli noussut istumaan ja sanoi:
-- Mene nyt kotiisi, Sakris, en minä tule luoksesi enää.
Tyttö katsoi Sakrikseen hiukan pelokkaasti, mutta päättävästi. Niin
päättävästi, että ramman silmät suurenivat ... ja sitten ne alkoivat
ikään kuin rukoilla Nelmaa. Mutta Nelma kääntyi häneen jälleen selin.
-- No, eihän nyt noin, lapsukaiset, huudahti Mimmi. -- Tarjotaan toki
Kukkelmanille kahvit.
Sakris ei tiennyt, mitä vastata, mitä puhua. Mutta hän vimmastui
Mimmille ... ja sitten hän meni ulos.
Nelma... Nelma oli lähtenyt häneltä ... eikä sanonut enää palaavansa.
Kaiken päivää kuljeksi rampa kaupungilla ... ruhjovaan väsymykseen asti.
Kömpi johonkin kansankeittiöön, tilasi ruokia ... muisti, ettei hänellä
ollutkaan rahaa ... ja hiiviskeli tiskin äärestä. Mietiskeli pihalla.
Kulki taas kumarassa. Ei kuullut koululasten pilkkahuutoja. Seisoi
sitten jälleen eräässä kellarikahvilassa, nojaten ja lepuuttaen
vaivaista selkäänsä pöydän reunaan: istumapaikkoja ei täällä ollut.
Mietiskeli siinä, silmät vetisinä. Kapusi uudestaan kadulle. Ja kömpi
sitten puistokäytävän penkille.
Illalla hän ilmestyi Mimmi Byskatan oven taakse. Siellä oli nyt remua,
naurua, äänten porinaa. Joku herra heilui pystyssä, lasi kädessä. Lasi
läikähti, Mimmi pudisteli hameitaan.
Nelma istui erään miehen polvella.
Mimmi vei Sakriksen kainaloista kiskoen saliin. Herrat purskahtivat
raikuvaan nauruun. Sakris ei mitään kuullut. Hän ällisteli Nelmaa, joka
ei edes piiloutunut.
Rampa ei voinut uskoa silmiään ... hän hierusteli niitä ja katseli.
Nelmako tuossa ... tuollaisena?
Nelma ... pettänyt hänet? Pettänyt?
Hänet, Sakris Kukkelmanin!
Ei, sehän oli mahdotonta!
Rampa tallusteli lähemmäksi, aivan Nelman eteen. Katsellakseen häntä. Ja
äännähti hiljaisella, narisevalla äänellä:
-- Mikä tämä on? Eihän ... ei tämä ole tosi... Minä tahdon kosketella
sinua, Nelma!
Kukkelman ojensi pitkän ja vapisevan kouransa. Nelma sanoi:
-- Menkää nyt vain pois, Kukkelman. Te hassuttelette.
Ja hän pelkäsi Sakrista, niin mielettömät oli ramman silmät.
Mimmi nauroi makeasti.
Sitten myöskin Sakris alkoi nauraa, lyhyesti ja hehettäen. Hän katseli
herroihin, sanoen:
-- Ei mitään ... en minä teke mitään pahaa teille. Hyvä on. Minä kiitän
teitä. Minä kiitän! Mutta Nelma!
Nelma hypisteli ohimotukkaansa. Hän huudahti:
-- Pois tuon voisi ajaa. Hulluksi hän tekisi ihmisen...
Miesten kummaksi ojensi rampa heille kätensä ja sanoi:
-- Ei se mitään. Minä menen. Kiitän...
Ja sitten hän meni naureskellen ulos.
Minne?
Alas portaita... Sumu hälveni ulkona ... ja tähtiä kiilui taivaalla.
Rampa ei huomannut, oliko yö vai päivä. Raivoisasti temmelsi hänen
sisässään. Hän ei nähnyt syttyneitä sähköjä, ei tuntenut ilman kosteutta
... tahi tietänyt, että hän kompastui talon portilla ja istui nyt siinä
kivistöllä ... istui pitkän aikaa. Hänen päässään humisi ja kohisi,
hänen silmänsä samenivat.
Niin hän istui siinä ... työnsi kouransa hiuksiinsa... Nyt silmät
kipinöivät, ja hän alkoi purkaa suustaan yhä toistamiseen:
-- Ahhah, se voro! Se petturi...
Monella rumalla nimityksellä mainitsi hän Nelmaa.
Sitten hänen piti kävellä. Raivo ajoi häntä. Väsynyttä ruumistaan ei hän
muistanut. Keskellä katua antoi hän ajoneuvojen kiitää suoraan itseään
kohti, koettamatta päästä pois alta. Issikat huusivat hänelle jotain ...
kirosivat. Hän naureskeli: hänestä oli hauskaa, että aiottiin ajaa hänen
päällensä. Antaa tulla vain..!
Kun sen tekisivät, makaisi hän siinä kasassa ... onneton ihminen.
Sakris tallusteli poikki uuden kadun... Joku huusi, että hän oli
paljaspäin. Niin, hän huomasi hattunsa jääneen Mimmin eteiseen. Siinäpä
syy, jonka vuoksi hän saattoi vielä mennä Mimmin asuntoon: näkemään
oikein tarkkaan, kuinka sen asian oli.
Eihän se ollut mahdollista, että Nelma oli istunut tuon miehen polvella!
Hänen Nelmansa.
Jälleen mainitsi Kukkelman siinä Nelmaa rumalla nimityksellä. Kääntyi
... ja kiiruhti köntystämistään. Pureskeli hampaitaan niin että
ohikulkijat sen kuulivat. Tuli huohottaen ja kähisten Mimmin portaille.
Tarttui porrasaskelmiin ja konttasi ylös. Ovi ei ollut vielä lukossa,
vaan se oli jäänyt Sakriksen mennessä auki. Sakris työntyi eteiseen.
Häntä ei huomattu ... hän seisoi siinä ja katseli. Omin silmin hän näki
uudestaan, että Nelma oli petturi.
Huudeltiin, että täällä juotiin muka Nelman kihlajaisia.
Pettänyt oli Nelma hänet. Hänet: kuinka se oli mahdollista!
Sakris lähti pois. Hänen täytyi lyödä kätensä kynnet rintaansa, repiä
auki liiviensä napit ... niin kipeästi raateli häntä rakkaus. Hän ei
ymmärtänyt, miksi hänelle näin oli tapahtunut... Teki mieli tappaa ...
tappaa kiduttamalla. Olisi mentävä jälleen sisään ... piiska kädessä.
Poljettava tuota kaikkein kelvottominta anturoilla...
Naiset: aina naiset..! Harakat: rahan näkevät, heti se pitää heidän
saada...
Ja eikö hän ollut kohdellut Nelmaa ... kuin isä? Heh ... siitä huvilasta
ei tullut... Mutta jos Nelma olisi jaksanut odottaa ... malttaa
mielensä, niin..!
No, Sakris oli ollut kova ... vaatinut säästämistä. Mökkiä varten!
Hän oli ottanut kerran pois kukkaronsakin...
-- Niin ... hän oli tahtonut Nelmaa opettaa.
Siitä Nelma...
Nyt: rakennapa huvila!
Ei, Sakris hylkäisi Nelman! Potkisi hänet tosiaan ulos...
Mutta olihan Nelma sanonut, ettei hän Sakriksen luo enää koskaan tulisi.
Ei koskaan!
Sakris huokasi. Ja kyyneleitä tipahti hänen poskilleen. Hän istahti
katukäytävän reunalle lyhdyn juurelle ... isolla kadulla. Tuntui kuin
jokin hirmuinen paino olisi musertanut hänen selkäänsä; mutta se paino
oli sisällä, rinnassa.
Tyttö oli syyttänyt häntä siitä, että oli tullut kituvaksi koko iäkseen.
Sakris katseli taivaalle. Hattu kierähti hänen päästään, joku kulkija
työnsi sitä jalallaan syrjään. Muutamia usvaisia pilviä leijaili. Tähdet
kiiluivat ... omituiset tähdet...
Ne tähdet olivat Kukkelmanista kuin pahainhenkien silmiä. Kylmiä ja
armottomia silmiä.
Ja tuntui niin kuin olisivat tähdet kiristelleet hampaitaan...
Sitten laskeutui ylhäältä jättiläismäinen ja musta käsi. Se painoi
häntä... Itse taivas rusenteli häntä.
-- Mitkä pahathenget nämä ovat? mutisi rampa.
Poliisi tuli siihen, kysyi, miksi hän istui katukäytävällä, oliko hän
kipeä. Ja käski hänen sitten lähteä liikkeelle.
Rampa konttaili ja köntysteli Sörnäisiin päin.