Omin lupinsa lähti Nelma viimein kaupunkiin.
Hän on nyt käymässä Mimmi Byskatan luona.
On keskipäivä. Kukkelman jäi rannalle vetämään akkojen kanssa hirsiä
maalle. Siitä Nelma vähän välittää, ettei kummitus saa kotona ruokaa,
kun hän menee tavoittamaan päivällistään. Tyttö ei edes ilmoittanut
lähdöstään tuolle kämpyrälle.
Mimmi on ollut täällä kolme viikkoa. Sitä ennen tehnyt turneen
maaseudulle. Muudan halkogulashi häntä elättää, paksu ja hölmö
savolainen, Nalikkaneuvokseksi haukuttu.
Mutta miksi ei Mimmi ole käynyt Nelman luona?
Nelma alkaa jo käsittää jotain ... hyvin heikosti, mutta kuitenkin.
Ellei hän oikein vieläkään tiedä, mikä on hyvä tai paha, niin hän
aavistaa toki jo, etteivät vaarat ole hauskoja.
Sillaikaa kun Mimmi kehuskelee elämäänsä ja näyttelee huoneistoaan,
keittiötä ja kolmea huonetta ... yhdessä on vuokralainen ... huoneistoa,
jonka tuo naisille antelias nalikkaneuvos on hänelle varustanut ...
sillaikaa aprikoi Nelma omaa huoltaan. Mimmillä on salissa komea
kuvastin, josta Mimmi näkee itsensä kokonaan, ja vieterisänky ... samoin
salissa ... ja punainen plyyshisohva ja erikoisella pöydällä suuri
porsliinivaasi: sen on Mimmi itse maalannut. Ja vielä on ruokahuone
näkemättä... Ruokasalissa asuu Poju. Ja on kaikki, kaikki mukavuudet.
Mimmi odottaa nyt illalla vieraita. Nalikkaneuvos on kotonaan maalla.
Poju juoksee tällä välin saliin ja äiti täyttää hänen suunsa
karamelleilla ja suudelmilla.
Nelma valittaa Kukkelmanin häijyyttä... Silloin Mimmi kehoittaa häntä
tulemaan heti kaupunkiin: auttamaan Mimmiä kaikenlaisissa askareissa,
joita on taloudessa. Ja seuralaiseksi ja ystävättäreksi Mimmi tahtoo
Nelmaa itselleen... Sellainen on rikollisten tapa: kuta peljättävämpää,
sitä yksinäisempää... Morfiinisairaskin etsii itselleen nautintoveikon
ja koettaa maksaa hänen myrkytyksensä.
Mutta Nelma ei ole paha, jos ei vielä hyväkään. Hän jo ajattelee
asioita.
Mimmi Byskata surkuttelee, että hän tuli neuvoneeksi Nelmaa tuon
sammakon pariin. Mutta nyt jättäisi Nelma kapsäkin. Miksi hän menisi
enää sen vääräkoipisen hämähäkin kynsiin? Kukkelmanille ei tarvitsisi
erotessa näyttää edes pitkää nenää.
Sitten nuori tyttö itkee surkeudesta, vimmasta ja häpeästä. Kuinka?
Tuolleko kilpikonnalleko Nelma olisi..? Tuolle karvatukulle? Sitä ei
Mimmi jaksanut edes kuvitella ... ei milloinkaan! Ei ainakaan kuvitella,
että Nelma ... jos olisi ollutkin sen peikon kanssa! Mutta ei silti
mitään hätää. Siihenkin Mimmi Rumfeltilla on neuvonsa. Nelman pitää vain
totella, ja nopeasti. Täällä Lapinlahden puolella asuu eräs paha hyvä
akka. Pitkä ja musta. Ääni karhea kuin variksen. Se puhuu vain
ammatistaan. Puoskari. Se oli auttanut Mimmiä. Mihin Mimmi muuten
olisikaan joutunut..? Jopa monia rouva-parkojakin, joilla ei ole varaa,
on se auttanut... Kun kaikki olisi ohitse, muuttaisi Nelma Krokelbystä
vakinaisesti Mimmin toveriksi. Ikään kuin pestinä lahjoitti ystävätär
Nelmalle melkein uuden silkkipuseron, josta näppärä Nelma voisi
pienentää itselleen oikein fiinin.
Tyttö tuli hyvin myöhään illalla Krokelbyhyn takaisin. Mutta Sakrispa ei
laskenutkaan häntä sisään. Ei pitkään aikaan: antoi jyskyttää ovea ...
oli itse vaiti kamarissa.
Viimein kuului Nelma tiedustelevan eteisessä, oliko Kukkelman kotona.
Silloin vasta avasi Sakris oven.
Rampa kyyrötti keinutuolissaan salaperäisen näköisenä. Ei virkkanut
mitään.
Epäluulo ja huoli kaiveli hänen sydäntään. Hän muisteli juhannusyötä ...
ja hänen teki mielensä kostaa.
Siinä alkoi hän kiukutella, ettei hän ollut saanut kahvia eikä ruokaa
koko päivänä. Miksi ei Sakris sitten itse ollut keittänyt. Mitä? Sehän
on naisten asia ... keittäminen... Heidän velvollisuutensa.
Sakris kysyi:
-- Missä frouva nyt on käynyt?
Nelma ei vastannut... Ramman silmät kiiluivat. Hänen kasvonsa näyttivät
kelmenevän. Hän haukkui epämääräisin sanoin Nelmaa ... kuljeksijaksi,
yölepakoksi. Ja viimein vaati hän tiukasti tietää, missä Nelma
oikeastaan oli käynyt.
Tyttö aikoi jo näyttää Sakrikselle Mimmin antaman puseron, joka oli
mytyssä tuolilla. Silloin Sakris luisui alas keinumasta ja avasi
riuhtoen tuon mytyn. Vai Byskatalta Nelma oli tämän saanut! Missä se
aatelisfröökinä sitten asui? Nelma ilmoitti osoitteen. Hyvä on; Sakris
koetti painaa sen muistiinsa.
Mimmin luona siis Nelma..! Sellaisen ... kelvottoman. Sakris epäili.
Yhtäkkiä hän tiuskasi:
-- Sotamiesten kanssa sinä olet ollut!... Kävelemässä ...
Esplanaadilla...
Hän jatkoi uhkaavasti:
-- Sotamiesten flikka sinä olet!
Ruokaa ei rampa tahtonut: kun ei kerran ollut saanut aikanaan, niin...
Hän oli suunnattoman itsepäinen. Tyhjin vatsoin vetäytyi hän makuulle.
Nälkäänsä hän ei paljoa muistanut. Mutta vielä soluttautui maahan ... ja
meni kaivelemaan Nelman vaatteita. Löysi kukkaronsa. Katsoi, oliko
siihen tullut lisää rahoja. Melkein entinen määrä siinä oli...
Kummallista! Minnekähän Nelma oli pannut ansionsa, jos oli niitä
kaupungissa saanut? Ehkä ostanut tuon puseron?
Nelma makasi nurkassa, kasvot pielusta vasten. Hän itki. Sähkö paloi
yhä, koleassa ja ummehtuneessa kamarissa, koska tulta ei oltu poltettu
tänä iltana uunissa. Ulkona oli pilkkosen pimeää. Sade porisi ja helisti
vesikourua. Annansilmästä tipahti lattialle ruskettunut kukka.
Nelman itku oli voihkinaa. Rampa kohottausi pitkien käsivarsiensa
varaan, hän huusi:
-- Suu kiinni siellä! Miksi nainen ulvoo?
Ja kuitenkin tuntui kyttyräseljän sydämessä sääliä. Silti ei kiukku
siitä sammunut. Epäilys kiusasi. Olihan Nelma kertonut, että hänen
äitinsäkin oli ollut sellainen... Ehkä siis Nelma itsekin... Ja tietysti
hän oli sellainen!
Sääli taisteli rammassa ilkeyttä vastaan. Jälleen lähti Sakris Nelman
luokse, käsillään tasapainoa pidellen; hänen jalkansa olivat kovin arat.
Hän lähestyi tukka kasvoilla. Työnsi tukkansa ohimoille... Isot kourat
ojentuivat. Nelma ei sysännyt pois tahmaista kättä, joka kosketti hänen
olkapäähänsä.
-- Miksi ulvot? Sano nyt minulle! pyysi Sakris.
Tyttö uikahti vihastuneella ja epätoivoisella äänellä:
-- Mihinkä minä sen panen? Tämän uuden! Minä menen järveen!
-- Tarkoitat, mereen, sanoi Sakris. Sitten hän oli vaiti ... ei tiennyt,
mitä tehdä.
Niin, minnekäpä itse vaivainen rampa sen panisi? Aika oli kallis ... ja
työttömyys kuului lisääntyvän.
Sakris oli polvillaan Nelman vieressä. Hänen kouransa hapuilivat tytön
hartioita ikään kuin niitä silitellen.
Nelma odotti. Mieluummin olisi hän elänyt vaikka Sakriksen kanssa
kuin... Jos Sakris olisi ollut edes siivo.
Se hirveä akka...
Sakris sanoi kyllä:
-- Älähän niin... Älä semmoisessa hädässä...
Mutta tukea ei hän tytölle tarjonnut.
Eikä Nelma sitten enää selitellyt. Hän tukehdutti itkunsa, painoi suunsa
pielusta vasten. Ainoastaan hänen selkänsä hytki. Pukimissaan hän yhä
makasi.
Rampa jätti hänet siihen ja meni sänkyyn. Mutta hän ei nukkunut.
Epäluulossaan ajatteli hän:
Se vielä menisi, jos se olisi hänen oma vekaransa. Mutta Nelmahan
saattoi pettää häntä...
Pitäisi mennä povarin luo antamaan ennustaa, miten oli asianlaita...
Mutta povarikin pettäisi ... jälleen.
Tällainen oli Kukkelmanista hävytöntä! Miksi tämä vääryys hänelle ...
Sakrikselle, joka oli aina saanut kärsiä?
Aina kärsiä ... ollut kipeäselkäinen ja rampa ... pienestä saakka... Ja
saanut kestää vääryyttäkin, pahojen ihmisten julkeutta... Ja muuta...
Sinä yönä Sakris alkoi taas miettiä kohtaloaan.
Miettiä ... ja kirota syntymistään. Syntymistään ... ja kelvotonta
äitiään ... naista.
Tuli uusi päivä. Sakris paloi halusta mennä kertomaan asiaansa
jonnekin... Naapureille. Esimerkiksi kivimies Bergmanille, joka asui yhä
ullakkotötterössä. Hädässä ja neuvoton hän oli, raukka; sellainen juoni
häntä uhkasi: joutua vastaamaan ehkä muiden tekosista. Mutta sitten hän
epäili tulevansa nauretuksi ... ja jätti sen aikeen. Puoleen päivään hän
nyt makasi peitteissään, ei mennyt työhön. Aprikoi ratkaisua ... ja
epäili Nelmaa. Illalla vasta, kun hämärä oli verhonnut huvilakylän polut
ja tiet, hän aikoi muka työhön. Oli sumuista ja sateista. Mitäpä nyt
enää työhön? Työpäivä oli jo loppunut. Sakris kuljeskeli siellä täällä
kylässä, pimeillä poluilla, jonne sähkölamppujen valo pihlajien ja
kuusten välistä valtatieltä tuskin pääsi kiilumaan.
Minkälainen olikaan kohtalo Kukkelmanille!
Kotona kertoi hänelle Nelma, itkemättä ja halveksien ja kuitenkin ikään
kuin säälitellen, minkä neuvon Mimmi Byskata oli hänelle antanut.
Sellainen kuului olevan välistä vaarallistakin.
Rampa aprikoi, haroi tukkaansa... Hän ähkäili ja pihisi. Vaarallista!
Mutta ... mitäpä hän voi ... tässä köyhyydessä? Neljän päivän kuluttua
kuului loppuvan myöskin se hirsien maalle onkiminen.
Ramman täytyi suostua.
Hän sanoi kyllä luulevansa, että jotkin pirut kiusasivat häntä.
Mutta vielä tarvitsi Nelma rahaa tuolle kauhealle akalle. Nelmalla ei
ollut muuta kuin kaksikymmentä markkaa. Rampa huokaili ... ja lupasi
hankkia rahat. Mutta mistä kummasta hän ne saisi? Aivan totuuden
mukaisesti ei tästä hirsien numeroimisesta ja onkimisesta lähtisi enää
paljoakaan ... ja nekin vähät menisivät ruokaan ja kahvi-kultaan.
Pitäisi viedä jotain Helsinkiin panttikonttoriin ... ehkä piilu ja sahat
ja höylät ... ja muut rakennusmestarin työkalut. Sen tekisi Sakris ...
oikein kernaasti.
Mutta Sanelma Kinnusellakin oli keinonsa. Hän sanoi:
-- Viedään sormus sinne.
-- Sormus?... Naimasormus? toisti rampa.
-- Niin. Minkäpä sille mahtaa, vastasi Nelma.
Ja seuraavana päivänä rampa pukeutui pyhäisiinsä ja lähti Helsinkiin.
Vei kaniin kultasensa sormuksen.